5. tammikuuta 2014

Rakkauden rodeota filosofin tapaan


Professori Jaakko Hintikka on julkaissut enemmän tieteellisiä aikakauskirja-artikkeleita kuin kukaan muu elossa oleva filosofi, mutta hänen ajattelunsa on jättänyt lukevan yleisön kylmäksi. Nämä asiat voivat myös liittyä yhteen. Hänen suunnattoman merkittävää filosofiansa ei juuri tunneta suppean, logiikkaan keskittyneen akateemisen piirin ulkopuolella.

Niinpä 84-vuotias filosofi on tehnyt tavalla, joka tuli tunnetuksi Helsingin yliopiston filosofian laitoksella jo 1980-luvulla: hän on päättänyt ryhtyä tavoittelemaan naistenlehtijulkisuutta ja alkanut puhua entisestä vaimostaan sensaatiojournalismille tyypilliseen tapaan. Helsingin Sanomat, joka on omalla omituisella tavallaan aina suosinut Hintikkaa, mainostaa nyt Kuukausliitteessään Jaakko Hintikan uutta teosta (WSOY), jossa hän tilittää suhdettaan toiseen vaimoonsa, yhdysvaltalaiseen Merrill B. Provenceen (myöhemmin Hintikkaan).

Hintikan kirja on mielestäni floppi. Sitä ei olisi kannattanut julkaista. Teoksesta välittyy mielikuva, että filosofi kalastelee huomiota kertomalla tarinan, jossa hän on päässyt kiksauttamaan presidentti John F. Kennedyn entistä hoitoa. Saska Saarikosken kirjoittama juttuhan on otsikoitu sanoin ”Filosofi Jaakko Hintikka kertoo entisen vaimonsa ja John F. Kennedyn rakkaustarinan”. HS:n mukaan kirja on Hintikan toisen vaimon Merrill B. Hintikan ”pienoiselämäkerta” ja ”intohimoinen rakkaustarina”, mutta pääosaan näyttää nousevan jokin aivan muu kuin oli tarkoitus.

Koko tapahtumakenttä on henkiseltä maisemaltaan älytön: mahdollisista maailmoistaan tunnettu Hintikka, Kennedyn naisseikkailut, joista riittää juoruja Porvoon mitalla, ja höysteeksi hieman Amerikkaa sekä Sartrea. Muistaakseni Esa Saarinen väitteli aikoinaan Hintikan oppilaana, mutta nyt opettaja on mennyt oppilaansa taakse. Tämähän on eleganttia kuin Speden elokuvat, joissa oli aina Mersuja, vaimoja ja vesihiihtoa. Puuttuu, että vielä kantri soisi jossakin Dallasin tai Tallahasseen ranchilla, jossa filosofi siemailee Sunshine-coctailia terassilla...

Jaakko Hintikalla ja Aristoteleella on ainakin se yhteys, että molemmat naivat Kennedyn exän (tarkoitan Aristoteles Onassista, joka avioitui Jacqueline Kennedyn kanssa vuonna 1968).

Sartrelaisuus ei enää toimi

Kirjoitin Suomalaisen nykyfilosofian historiassani (2009), että Saarisen omaksuma sartrelaisuus ja siihen liittyvä relativismi oli tavallaan varsin luonteva mahdollisten maailmojen semantiikan jatke. Niissä kaikissa operoidaan yltiöpäisen subjektivismin ja relativismin ajatusmaailmassa.

Hintikan kirjassa on toki muutamia kiinnostavia näkemyksiä rakkaudesta, esimerkiksi ajatus nautinnon tuottamisen nautinnosta. Tämän mukaan seksuaalisen kanssakäymisen kumpikin osapuoli voi ”kokea oman nautintonsa lahjaksi, jonka toinen ihminen vapaasti ja rakastavasti toiselle antaa”.

Mutta toisella tavalla muotoiltuna ajatus on karumpi. Kysehän on siitä, että ihminen näkee oman nautintonsa lahjana, jonka hän antaa toiselle! Kysymys kuuluu, eivätkö nämä hassut loogikot pysty näkemään edes rakastelua muulla tavalla kuin pohjattomana narsismina: omassa mielihyvässään piehtaroinnin kautta.

Asiaa ei paranna Hintikan viittaus Jeesukseen ja hänen Vuorisaarnaansa, jossa kehotetaan rakastamaan lähimmäistään niin kuin itseään. Itserakkauden näkeminen aidoimpana rakkautena voi olla filosofiaa, mikäli sen näkee kyynikon silmälasien läpi, mutta jos joku väittää moista tosissaan, hänen täytyy olla tyypillinen systeemifilosofi.

Myöskään lehtijuttua ei olisi kannattanut julkaista. Siinä koko touhu joutuu entistäkin oudompaan valoon. Hintikoiden rakkaussuhteen alku kuvataan panosuhteena, joka alkoi ennen kuin kummankaan edellinen avioliitto oli päässyt loppumaan. Kuunnellaanpa esimerkiksi tätä. Seuraava kirjan lause kuvaa sattuvasti sitä, mistä mahdollisten maailmojen teoriassakin voi mahdollisesti olla kysymys: Jälkeenpäin he makasivat pitkään hiljaa vierekkäin, Merrillin reisi Jaakon reiden päällä täydellisen onnellisina yrittäen uskoa, että se, mitä heille oli juuri tapahtunut, oli mahdollista.

Jos joku haluaa repiä nauruhermojaan enemmän, kaivakoon esiin vanhan kampusromaanini vuodelta 2000 tai lukekoon teostani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008), jossa kerrotaan, mitä on totuuden lähestymisen reidenvarsimalli heterofilosofiassa (esim. s. 223, 228 ja 491). Analyyttisten systeemifilosofien naturalismi ja maailmojen valloitus on teinipojille tyypillisten haaveiden penetroimaa, aivan kuten koko luonnontieteellinen symboliuniversumi Miss Universumeineen.

Lehtijutun mukaan nämä hyvin älykkäät filosofit Jaakko ja Merrill myös sanelivat toisilleen pitkiä magnetofoninauhoja”, jos eivät olleet muutoin toistensa tavoitettavissa ja koska ”nauhoittaminen oli taloudellisestikin järkevää”. Niinpä, eikä tarvinnut myöskään tuhlata kallista aikaa kuuntelemiseen. Tämä toi minulle mieleen Kenny Everettin taannoiset sketsit, joissa hänen esittämänsä filmitähti Cupid Stunt tilitti valtavan mielenkiintoisia tulevaisuudensuunnitelmiaan vieressään istuvalle pahvikuvalle with best possible taste.

Kennedyn kakkosmies?

Mikäli ufo-olento laskeutuisi ihmisten keskelle ja tarkkailisi kärpäsenä katossa, mitä tuo ja tuokin touhu on aivan kuten Helsingin Sanomien toimittaja Saska Saarikoski lehtijutussaan myös hän voisi kirjoittaa aivan kuten kolmannessa persoonassa esiintyvä matemaatikko Jaakko Hintikka, joka tunnustaa kirjassaan laskeneensa myös orgasmeja: Vietettyään autuaan iltapäivän Merrillin sängyssä Jaakko kysyi: ’Montako orgasmia sait? ’Sekosin laskuissani kolmannen jälkeen.

Olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että nämä Hintikan tunnustukset olisi pitänyt jättää julkaisematta. Tämä on jälleen jotakin sellaista, mikä ei lainkaan pue iäkästä herrasmiestä, jolle sopii paremmin englantilainen tweed-takki.

Helsingin Sanomien mukaan Hintikka julkaisi paljastuksensa kertoakseen miten merkittävä ihminen Merrill oli ja haluten inspiroida nuoria tutkijan uralle”. Silti kaikesta paistaa läpi, että Hintikka tekee tämän harjoittaakseen ”kiss and tell” -politiikkaa ja korostaakseen, kuinka merkittävä hän itse on päästyään piireihin Yhdysvalloissa.

Tässä Hintikan logiikka ei kuitenkaan toimi. Hänen huolensa Kennedyn kakkosmieheksi jäämisestä ja halunsa lipaista Amerikan kuohukermaa pienentää hänen asemaansa sekä filosofina että rakastajana.

Todellisen rakastajan tai rakastetun sen enempää kuin Casanovankaan ei tarvitse koskaan epäillä asemaansa eikä potea alemmuuskompleksia tavalla, josta voidaan kirjoittaa, kuten kolmannessa persoonassa esiintyvä Hintikka kirjassaan, että Jaakko pelkäsi enemmän joutuvansa verratuksi Kennedyn kaltaisiin loistokkaisiin entisiin rakastajiin kuin senhetkisiin kilpailijoihin ja että luonnollisesti siinä joutui kysymään, kuinka paljon huonommaksi itse siinä vertailussa jäi.

Omasta mielestäni tämä on selvää paskaa, eikä sitä pyyhi pois paraskaan lohdutus. Todellinen rakastaja tekee kuin Odysseus eikä ammuskele ”kilpailijoihinrakkauden nuolia. Turhinta olisi jättää epäilemättä, että tässä valossa Hintikkaa leimaa latentti oidipuskompleksi. Hänen edeltäjänsähän joutui maailmanhistorian tunnetuimman salamurhan uhriksi!

Myös kirjan sivulta 116 alkava analyysi persoonan muuttumisesta me-subjektiksi rakkaudessa on kliseemäinen, samoin kuin päähenkilön kuvaaminen edistykselliseksi feministiksi ja poikkeuksellisen hyväksi ihmistuntijaksi. Ammattifilosofien (Hintikan itsensä käyttämä ilmaus) tapa torjua alitajunnan, symbolisen maailman, irrationaalisuuden ja yleensäkin koko varsinaisen elämän merkitystä on niin kökköä, ettei tarvitse olla kovinkaan hyvä erottuakseen erinomaiseksi. Jos sitten joku nainen tulee ja tyhjentää sen vuoksi pisupotan jonkun putkiaivon päähän, hänet laakeroidaan kiitollisena neroksi. Mies–nais-suhteiden likilaskuisuus selittänee sen, miksi tossun alle joutuneet miesfilosofit ovat antautuneet ylistämään feministien ideoita eteviksi.

Mitä opimme tästä?

Lehtijuttu osoittaa, ettei Hintikka ole muuttunut yhtään vuosien myötä. Tavanomaiseen kysymykseen, onko rakkaudessa kyse tunnemyrskystä, jota ei voi hallita järjellä”, vastaus tulee pohdintoihin antautumatta ja eläytymättä kuin tykin suusta: Miksi emootioiden pitäisi olla ei-loogisia?

Vastauksena voisi ehdottaa, että ehkäpä siksi, että tunteet ovat pitkälti reaktiomaisia ja impulssinomaisia ja toteutuvat alitajuisessa rekisterissä, joka muodostaa suurimman osan ihmisen henkisestä toiminnasta. Mutta sitä puolta systeemiteoreetikoiden maailmankatsomus on näköjään liian ohutta ymmärtämään.

Voi myös kysyä, kuinka viisasta toimittajalta oli tässä yhteydessä laittaa lehteen seuraava Hintikan toteamus omasta terveydentilastaan: Parempi, että rappeutuminen alkaa alapäästä kuin yläpäästä, Hintikka tyytyy hymähtämään kuivasti.

Kirjan tehtävä lienee osoittaa, että merkittävä filosofi voi olla myös hetero, vaikka Hintikka onkin.

Sinänsä on mukavaa, että iäkäs Jaakko Hintikka on edelleen hyvässä kunnossa, ja hänen puolustuksekseen voi sanoa, että tällaistahan angloamerikkalainen esseistiikka yleensäkin on: pinnallista ja pyöristelevää.

Oma ongelmani on, että myös minä kirjoitan nopeammin kuin elän, ja siksi julkaisin akateemisen elämäkertani ajoissa. Mahdollisuus olisi vielä toiseenkin, mutta aineisto uhkaa loppua, ja siksi tarttis taas tehdä jotain.

Hintikan teoksesta opin kuitenkin saman kuin Pertti Lande Lindforsin taannoisista muistelmista: Homopojan päiväkirjani poltan hyvissä ajoin ennen henkistä tai fyysistä kuolemaani, sillä en halua tuohon kategoriaan Library of Living Dead. Toivottavasti ei käy niin, että kaikki keskenään mustasukkaiset exäni liittoutuvat yhteen ja julkaisevat kokoelman esseitä ja artikkeleita, joissa he kertovat, millainen olin heidän mielestään sängyssä ja keittiössä. Mutta bridgeä en pelaa. 

Arvioitu teos

Hintikka, Jaakko, Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka. Helsinki: WSOY, 2014.