Rakkauden rodeota filosofin tapaan

Professori Jaakko Hintikka on julkaissut enemmän tieteellisiä aikakauskirja-artikkeleita kuin kukaan muu elossa oleva filosofi, mutta hänen ajattelunsa on jättänyt lukevan yleisön kylmäksi. Nämä asiat voivat myös liittyä toisiinsa. Hänen suunnattoman merkittävänä pidettyä filosofiaansa ei juuri tunneta suppean, logiikkaan keskittyneen akateemisen piirin ulkopuolella.

Niinpä 84-vuotias filosofi on tehnyt tavalla, joka muistetaan Helsingin yliopiston filosofian laitokselta jo 1980-luvulta: hän on päättänyt ryhtyä tavoittelemaan naistenlehtijulkisuutta ja alkanut puhua entisestä vaimostaan sensaatiojournalistisesti. Helsingin Sanomat, joka on omalla omituisella tavallaan aina suosinut Hintikkaa, mainostaa nyt Kuukausiliitteessään Jaakko Hintikan uutta teosta (WSOY), jossa hän tilittää suhdettaan toiseen vaimoonsa, yhdysvaltalaiseen Merrill B. Provenceen (myöhemmin Hintikkaan).

Hintikan kirja on mielestäni floppi. Sitä ei olisi kannattanut julkaista. Teoksesta välittyy mielikuva, että filosofi kalastelee huomiota kertomalla tarinan, jossa hän on päässyt kiksauttamaan presidentti John F. Kennedyn entistä hoitoa. Saska Saarikosken kirjoittama juttuhan on otsikoitu sanoin ”Filosofi Jaakko Hintikka kertoo entisen vaimonsa ja John F. Kennedyn rakkaustarinan”. HS:n mukaan kirja on Hintikan toisen vaimon Merrill B. Hintikan ”pienoiselämäkerta” ja ”intohimoinen rakkaustarina”, mutta pääosaan näyttää nousevan jokin aivan muu kuin oli tarkoitus.

Koko tapahtumakenttä on älytön: siihen on sisällytetty mahdollisista maailmoistaan tunnettu Hintikka ja Kennedyn naisseikkailut, joista riittää juoruja Porvoon mitalla, ja höysteeksi on ripoteltu hieman amerikkalaisuutta sekä Sartrea. Muistaakseni Esa Saarinen väitteli aikoinaan Hintikan oppilaana, mutta nyt opettaja on mennyt oppilaansa taakse. Tämähän on eleganttia kuin Speden elokuvat, joissa oli aina Mersuja, vaimoja ja vesihiihtoa. Puuttuu, että vielä kantri soisi jossakin Dallasin tai Tallahasseen ranchilla, jossa filosofi siemailee Sunshine-coctailia terassilla.

Jaakko Hintikalla ja Aristoteleella on ainakin se yhteys, että molemmat naivat Kennedyn exän. Tarkoitan tietenkin Aristoteles Onassista, joka avioitui Jacqueline Kennedyn kanssa vuonna 1968.


Sartrelaisuus ei enää toimi

Kirjoitin Suomalaisen nykyfilosofian historiassani (2009), että Saarisen omaksuma sartrelaisuus ja siihen liittyvä relativismi oli tavallaan varsin luonteva mahdollisten maailmojen semantiikan jatke. Niissä kaikissa operoidaan yltiöpäisen subjektivismin ja relativismin ajatusmaailmassa.

Hintikan kirjassa on toki muutamia kiinnostavia näkemyksiä rakkaudesta, esimerkiksi ajatus ”nautinnon tuottamisen nautinnosta”. Tämän mukaan seksuaalisen kanssakäymisen kumpikin osapuoli voi ”kokea oman nautintonsa lahjaksi, jonka toinen ihminen vapaasti ja rakastavasti toiselle antaa”.

Mutta toisella tavalla muotoiltuna ajatus on karumpi. Kysehän on siitä, että ihminen näkee oman nautintonsa lahjana, jonka hän antaa toiselle! Kysymys kuuluu, eivätkö nämä hassut loogikot pysty näkemään edes rakastelua muulla tavalla kuin pohjattomana narsismina: omassa mielihyvässään piehtarointina.

Asiaa ei paranna Hintikan viittaus Jeesukseen ja hänen Vuorisaarnaansa, jossa kehotetaan rakastamaan lähimmäistään niin kuin itseään. Itserakkauden näkeminen aidoimpana rakkautena voi olla filosofiaa, mikäli sen näkee kyynikon silmälasien läpi, mutta jos joku väittää moista tosissaan, hänen täytyy olla tyypillinen systeemifilosofi.

Myöskään lehtijuttua ei olisi kannattanut julkaista. Siinä koko touhu joutuu entistäkin oudompaan valoon. Hintikoiden rakkaussuhteen alku kuvataan panosuhteena, joka alkoi ennen kuin kummankaan edellinen avioliitto oli päässyt loppumaan. Seuraava kirjan lause kuvaa sattuvasti sitä, mistä mahdollisten maailmojen teoriassakin voi mahdollisesti olla kysymys: ”Jälkeenpäin he makasivat pitkään hiljaa vierekkäin, Merrillin reisi Jaakon reiden päällä täydellisen onnellisina yrittäen uskoa, että se, mitä heille oli juuri tapahtunut, oli mahdollista.”

Jos joku haluaa repiä nauruhermojaan enemmän, kaivakoon esiin vanhan kampusromaanini vuodelta 2000 tai lukekoon teostani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena (2008), jossa kerrotaan, mitä on ”totuuden lähestymisen reidenvarsimalli” heterofilosofiassa (esim. s. 223, 228 ja 491). Analyyttisten systeemifilosofien naturalismi ja maailmojen valloitus on teinipojille tyypillisten haaveiden penetroimaa, aivan kuten koko luonnontieteellinen symboliuniversumi Miss Universumeineen.

Lehtijutun mukaan nämä hyvin älykkäät filosofit Jaakko ja Merrill myös ”sanelivat toisilleen pitkiä magnetofoninauhoja”, jos eivät olleet muutoin toistensa tavoitettavissa ja koska ”nauhoittaminen oli taloudellisestikin järkevää”. – Niinpä, eikä tarvinnut myöskään tuhlata kallista aikaa kuuntelemiseen. Tämä toi minulle mieleen Kenny Everettin taannoiset sketsit, joissa hänen esittämänsä filmitähti Cupid Stunt tilitti valtavan mielenkiintoisia tulevaisuudensuunnitelmiaan vieressään istuvalle pahvikuvalle with best possible taste.


Kennedyn kakkosmies?

Mikäli ufo-olento laskeutuisi ihmisten keskelle ja tarkkailisi kärpäsenä katossa, mitä tuo ja tuokin touhu on – aivan kuten Helsingin Sanomien toimittaja Saska Saarikoski lehtijutussaan – myös hän voisi kirjoittaa aivan kuten kolmannessa persoonassa esiintyvä matemaatikko Jaakko Hintikka, joka tunnustaa laskeneensa myös orgasmeja: ”Vietettyään autuaan iltapäivän Merrillin sängyssä Jaakko kysyi: ’Montako orgasmia sait?’ ’Sekosin laskuissani kolmannen jälkeen.’”

Olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että nämä Hintikan tunnustukset olisi pitänyt jättää julkaisematta. Tämä on jälleen jotakin sellaista, mikä ei pue iäkästä herrasmiestä, jolle sopii englantilainen tweed-takki.

Helsingin Sanomien mukaan Hintikka julkaisi paljastuksensa kertoakseen ”miten merkittävä ihminen Merrill oli” ja haluten ”inspiroida nuoria tutkijan uralle”. Silti kaikesta paistaa läpi, että Hintikka tekee tämän harjoittaakseen ”kiss and tell” -politiikkaa ja korostaakseen, kuinka merkittävä hän itse on päästyään piireihin Yhdysvalloissa.

Tässä Hintikan logiikka ei kuitenkaan toimi. Hänen huolensa Kennedyn kakkosmieheksi jäämisestä tai pääsemisestä ja halunsa lipaista Amerikan kuohukermaa pienentää hänen rooliaan sekä filosofina että rakastajana.

Todellisen rakastajan tai rakastetun sen enempää kuin Casanovankaan ei tarvitse koskaan epäillä asemaansa eikä potea alemmuuskompleksia tavalla, josta voidaan kirjoittaa, kuten kolmannessa persoonassa esiintyvä Hintikka kirjassaan, että ”Jaakko pelkäsi enemmän joutuvansa verratuksi Kennedyn kaltaisiin loistokkaisiin entisiin rakastajiin kuin senhetkisiin kilpailijoihin” ja että ”luonnollisesti siinä joutui kysymään, kuinka paljon huonommaksi itse siinä vertailussa jäi”. Cuck-mies?

Omasta mielestäni tämä on selvää paskaa, eikä sitä pyyhi pois paraskaan lohdutus. Todellinen rakastaja tekee kuin Odysseus eikä ammuskele ”kilpailijoihin” rakkauden nuolia, mutta Hintikka näyttää jääneen tilanteensa vangiksi. Ei voi olla epäilemättä, että Hintikkaa leimaa latentti oidipuskompleksi. Hänen edeltäjänsähän joutui maailmanhistorian tunnetuimman salamurhan uhriksi!

Myös kirjan sivulta 116 alkava analyysi persoonan muuttumisesta me-subjektiksi rakkaudessa on kliseemäinen, samoin päähenkilön kuvaaminen edistykselliseksi feministiksi ja poikkeuksellisen hyväksi ihmistuntijaksi. ”Ammattifilosofien” (Hintikan itsensä käyttämä ilmaus) tapa torjua alitajunnan, symbolisen maailman ja yleensäkin koko varsinaisen elämän merkitystä on niin kökköä, ettei tarvitse olla kovinkaan hyvä erottuakseen erinomaiseksi. Jos sitten joku nainen tulee ja tyhjentää sen vuoksi pisupotan jonkun putkiaivon päähän, hänet laakeroidaan kiitollisena neroksi. Mies–nais-suhteiden likilaskuisuus selittänee sen, miksi tossun alle joutuneet miesfilosofit ovat antautuneet ylistämään feministien ideoita eteviksi.


Mitä opimme tästä?

Lehtijuttu osoittaa, ettei Hintikka ole muuttunut yhtään vuosien myötä. Tavanomaiseen kysymykseen, ”onko rakkaudessa kyse tunnemyrskystä, jota ei voi hallita järjellä”, vastaus tulee pohdintoihin antautumatta ja eläytymättä kuin tykin suusta: ”Miksi emootioiden pitäisi olla ei-loogisia?”

Vastauksena voisi ehdottaa, että ehkäpä siksi, että tunteet ovat pitkälti reaktiomaisia ja impulssinomaisia ja toteutuvat alitajuisessa rekisterissä, joka muodostaa suurimman osan ihmisen henkisestä toiminnasta. Mutta sitä puolta systeemiteoreetikoiden maailmankatsomus on näköjään liian ohutta ymmärtämään.

Voi myös kysyä, kuinka viisasta toimittajalta oli tässä yhteydessä laittaa lehteen seuraava Hintikan toteamus omasta terveydentilastaan: ”’Parempi, että rappeutuminen alkaa alapäästä kuin yläpäästä’, Hintikka tyytyy hymähtämään kuivasti.”

Kirjan tehtävä lienee osoittaa, että merkittävä filosofi voi olla myös hetero, vaikka Hintikka onkin. Saska Saarikosken kirjoittaman lehtijutun tarkoitus puolestaan on hankkia toimittajalle piiloilkeilyn maailmanmestaruuspalkinto, joten kustantajat ovat tehneet virheen julkaistessaan sekä kirjan että sitä koskevan arvostelun.

Sinänsä on mukavaa, että iäkäs Jaakko Hintikka on edelleen hyvässä kunnossa, ja hänen puolustuksekseen voi sanoa, että tällaistahan angloamerikkalainen esseistiikka yleensäkin on: pinnallista ja pyöristelevää.

Oma ongelmani on, että myös minä kirjoitan nopeammin kuin elän, ja siksi julkaisin akateemisen elämäkertani ajoissa. Mahdollisuus olisi toiseenkin, mutta aineisto uhkaa loppua, ja siksi ”tarttis taas tehdä jotain”.

Hintikan teoksesta opin kuitenkin saman kuin Pertti ”Lande” Lindforsin taannoisista muistelmista. Homopojan päiväkirjani poltan hyvissä ajoin ennen henkistä tai fyysistä kuolemaani, sillä en halua tuohon kategoriaan ”Library of Living Dead”. – Olen toki myös itse tehnyt presidentillisesti ja antanut vanhat leluni vähäosaisille. Toivottavasti ei käy niin, että kaikki keskenään mustasukkaiset exäni liittoutuvat yhteen ja julkaisevat kokoelman esseitä ja artikkeleita, joissa he kertovat, millainen olin sängyssä ja keittiössä. Mutta bridgeä en pelaa. 


Arvioitu teos

Hintikka, Jaakko, Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka. Helsinki: WSOY, 2014.