4. lokakuuta 2014

Miten pelastaa hyvinvointiyhteiskunnan rippeet?


Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta julkaisi eilen raportin ”Kestääkö hyvinvointiyhteiskunta?” (4/2014), joka on tulos netissä toimeenpannusta kansalaiskeskustelusta ja asiantuntijoiden sekä järjestöjen kuulemisesta. Teos on osa eduskunnan soveltamaa osallistamis- ja joukkouttamishanketta, ja myös minulla on ollut ilo olla sen sorvaamisessa mukana.

Kun kansanedustuslaitos pyrkii parantamaan demokratiaa (ikään kuin demokratia ei kuuluisi jo eduskunnan omaan olemukseen), tällaisella imagon kohottamisella on luonnollisesti poliitikkojen omaa asemaa ja valtaa vahvistava piilofunktio: hyväksynnän hankkiminen eduskunnan omalle työlle.

Nähdäkseni on kuitenkin parempi, että osallistamista on, kuin että sitä ei ole, sillä tätä kautta voi toivoa, että ainakin joitain ideoita saataisiin toteutettua. Kyse on siis siitä monien kaipaamasta suoran demokratian luomisesta, avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä. Kirjaan tähän vielä lyhyesti omia näkemyksiäni Suomen tulevaisuuden kehityssuunnista.

Globaali veronkierto kuriin

Hyvinvointiyhteiskunnan kyseenalaistuminen ei johdu hyvän tahdon eikä ideoiden puutteesta, vaan kyseessä on valtion ja kuntien rahoituskriisi. Myöskään euron kriisi ei ole enää pankkikriisi vaan nimenomaan julkisen talouden finanssikriisi.

Valtion ja kuntien kassakoneet eivät kilise, koska verovaroja virtaa ohi haavin etupäässä yritysten harjoittaman veronkierron vuoksi. EU:n komissio on laskenut, että verotuloja jää tämän vuoksi saamatta noin 1000 miljardia euroa, mikä vastaa eurossa olevien valtioiden vuotuista velanottoa.

Ennen kuin ryhdytään leikkaamaan hyvinvointipalveluista ja sosiaaliturvasta, olisi kysyttävä, miksi verokertymä ei riitä pitämään yllä hyvinvointiyhteiskuntaa, vaikka BKT:mme on nykyisin olennaisesti parempi kuin 1980-luvulla, jolloin elettiin hyvinvointiyhteiskunnan kukoistuskautta eikä valtiolla ollut velkaa juuri lainkaan.

Vastaus on, että globaali talous, valtioiden ajautuminen verokilpailuun ja EMU:n jäsenyys ovat avanneet rajat kierolla tavalla ja mahdollistaneet työn ja pääomien pakenemisen kolmanteen maailmaan. Tarvitaan lisää kansainvälistä sääntelyä ja kansallisen itsemääräämisoikeutemme palauttamista, jotta hyvinvointivaltioiden taloudellinen pohja voitaisiin turvata.

Kehnoa nykytilanteessa on, että verosuunnitteluun kykenevät globaalit suuryritykset välttyvät veroilta, mutta kansalaisiin kohdistuvia kulutusveroja ja henkilöverotusta nostetaan. Asian pitäisi olla päinvastoin, sillä ihmisten hyvinvoinnilla on itseisarvo, kun taas taloudellisella koneistolla on lähinnä välinearvo hyvinvoinnin tuottamisessa.

Sertifikaateista ja standardeista joustettava

Sääntelyä olisi purettava kotimaassa, jotta työ- ja talouselämä saataisiin toimimaan tehokkaasti. Muun muassa rakentamisnormit ovat nykyisin niin jyrkkiä ja syheröisiä, että ne toimivat asuntopulan ratkaisemisen esteinä.

Esimerkiksi 350 000 euroa maksavan Vuosaari-kolmion hinnasta lähes 100 000 euroa johtuu sellaisista rakentamisnormeista, joita ilman kyseinen pytinki saataisiin pystyyn ja asuttavaksi. Karsia voitaisiin parkkipaikkanormeista, saniteettitilojen soveltuvuudesta kaikille liikuntarajoitteisille, valtavien yhteistilojen (joita kukaan ei käytä) rakentamisesta tai nollaenergialuokasta. Yleensäkin ympäristönormeihin sitoutuminen kannattaa vain, mikäli kaikki maailman maat sitoutuvat niihin, sillä muutoin tapahtuu hiilivuotoa. Toinen tärkeä sääntelyn purkamisen alue on työelämä.

Perustulo voimaan, eläkkeille katto ja ansiosidonnaiset pois

Sosiaaliturvan universaalisuusnormin ohella vallitsevaa vastavuoroisuusperiaatetta on sovellettu tähän asti niin, että työtöntä ihmistä käytetään välineenä ay-liikkeen ja työnantajien välisessä sodassa. Vastavuoroisuusperiaate merkitsee, että sosiaaliedut olisi ansaittava ja että niiden saamiseksi olisi sitouduttava olemaan työmarkkinoiden käytettävissä. Nykyisin tätä periaatetta tulkitaan liian ahtaasti.

Ammattiyhdistysliike painostaa työnantajia työttömien tekemättömyydellä, ja työnantajat puolestaan toivovat, että työttömiä olisi mahdollisimman paljon, jotta olisi, mistä valita ja palkkoja voitaisiin tinkiä alaspäin. Tässä asemassa työtön ei saisi omin toiminkaan tehdä mitään rakentavaa, kuten kehittää itseään esimerkiksi opiskelemalla. Ongelmana on opintotuen säätäminen työttömän perusturvaa huonommaksi.

Sosiaaliturvaa tulisi uudistaa niin, että kaikille työelämän ulkopuolella oleville maksettaisiin sama määrä rahaa, toisin sanoen perustuloa, joka järjestettäisiin negatiivisen tuloveron muotoon. Kyseessä ei olisi kansalaispalkka vaan toimenpide, jolla sosiaalietuuksien tilkkutäkkiä yksinkertaistettaisiin. Juuri tämä vapauttaminen mahdollistaisi vastavuoroisuuden toteutumisen ja sen, että työttömät voisivat osallistua arvotuotantoon työelämän ulkopuolella, osa-aikatöissä, tilapäistöissä, opiskelemalla ja muun kuin palkka- tai yrittäjätoiminnaksi organisoidun arvotuotannon piirissä, esimerkiksi taiteessa tai tieteessä.

Järjestelmän kautta ei jaettaisi entistä enempää rahaa, mutta rahan osoite vaihtuisi. Opiskelija, joka tekee tärkeää työtä kehittämällä itseään, saisi saman perustoimeentulon kuin työtön nyt. Eläkepommi purettaisiin poistamalla työ- ja virkamieseläkkeet kokonaan ja määräämällä kaikille työelämän ulkopuolella oleville eläkeläisille tasaeläke, joka riittäisi perustoimeentuloon. Myös ansiosidonnaiset päivärahat tulisi poistaa ja näin täyttää esimerkiksi opiskelijoiden tulovajetta.

Hyvät edellytykset tähän mittavaan uudistukseen antaa se, että puhe ”eläkekertymästä”ja ”ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta” on valheellista. Tosiasiassa eläkerahat (noin 160 miljardia euroa) ovat eläkekassojen kiinteistö- ja muissa sijoituksissa, eivätkä kassat maksa eläkeläisille oikeastaan muusta kuin pääoman tuotosta.

Toiseksi ansiosidonnainen työttömyysturva ei ole mikään työttömän omavarainen pankki, vaan työttömyyskulujen hoitoon uppoavat rahat tulevat suurimmaksi osaksi valtion budjetista. Eläkeyhtiöiden tulisi realisoida pääomansa ja palauttaa rahat nyt eläköityville suurille ikäluokille, jotta vältyttäisiin siirtämästä eläkerasitusta verotuksen kautta nuorille ja työelämässä oleville.

Myös eläkkeen saajan ja työttömän asema paranisi moraalisesti, mikäli sosiaaliturva takaisi vain minimitoimeentulon eikä luksuselämää. Kaiken kaikkiaan uudistus merkitsisi työvoiman käytön tehostumista, kun jokaisella kynnelle kykenevällä olisi motiivi työskennellä perustulona saamansa etuuden täydentämiseksi.

Tekemisen muotoesteitä karsittava

On jatkettava hallinnon ja säädösviidakon purkamista yrityselämässä ja kunnallispolitiikassa. Suuri osa yritystuista voitaisiin välttää, mikäli yritysten käynnistäminen tehtäisiin helpommaksi. Kunnallishallinnossa valitustiet, jotka on laadittu demokratian turvaamiseksi, ovat nykyisin niin pitkiä, että ne johtavat korruptioon ja siten pikemminkin kumoavat demokratiaa kuin luovat sitä. Byrokratiaa pitäisi karsia toiminnan hyväksi.

Olisi ajateltava tarkemmin, mitä loppujen lopuksi kannattaa tukea. On absurdia, että poliitikot suunnittelevat esimerkiksi Talvivaaran velkojen akordia, joka olisi arvoltaan 1,5 miljaria euroa! Jos valtiolla olisi ollut käyttää moinen summa pienien yritysten käynnistämiseen ja tukemiseen, sillä olisi saatu aikaan tuhansia työpaikkoja maahamme.

Ongelma ei näytä yleensäkään olevan siinä, ettei rahaa olisi, vaan siinä, mihin sitä käytetään. Nykyisin satsataan esimerkiksi innovaatioiden tuotantoon ihan vain fantsujen ideoiden luomiseksi. Tämä on tarpeetonta, sillä maailma on täynnä hyviä ideoita, keksintöjä, patentteja ja innovaatioita.

Keskeinen kysymys on, miten saada ne tuotantoon ja markkinoille. Tähän kannattaisi panostaa jatkuvan innovaatioteollisuuden sijasta. Myös kehitysavun antamisesta olisi siirryttävä kehitysyhteistyöpolitiikkaan, josta toivotaan voittoa molemmille osapuolille win/win-periaatteen ja ”Valmetilla viidakkoon” -strategian mukaisesti.

Työuria pitäisi pidentää alusta ja keskeltä eikä lopusta

Nuoret ihmiset ovat kansakunnan tulevaisuus. Työurien pidentäminen on kannatettavaa, mutta uria tulisi pidentää alusta ja keskivaiheilta eikä lopusta. On kohtuutonta, että kymmeniä vuosia työelämässä olleita pidetään töissä vain siksi, että näin vältytään eläkkeiden maksamisveloitteilta. Pitäisi leikata eläkkeitä sinänsä eläkekaton ja tasaeläkkeiden kautta.