3. lokakuuta 2014

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa


Olin tänään eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan järjestämässä tilaisuudessa, jossa julkaistiin ”Kestääkö hyvinvointiyhteiskunta?” -raportti. Tapahtuma oli sama, jossa myös ulkoasianministeriön tulevaisuuskatsaus oli alun perin tarkoitus julkistaa, mutta tämänviikkoisen tietovuodon ansiosta se pullahti lehtiin jo aiemmin. Tämä jälleen osoittaa, että julkisuuden saamiseksi raportille kuin raportille se kannattaa naamioida paljastukseksi.

Puolustusministeriön kansliapäällikkö Arto Räty selitti tapahtunutta luonnollisestikin parhain päin. Puheensa eräässä kohdassa hän mainitsi, että tulevissa hallitusneuvotteluissa asiasta pitäisi käydä kansalaiskeskustelua ja että tämä pitäisi tehdä tavalla, joka on ”mitattavissa tulosten osalta”.

Käytin tilaisuutta hyväkseni kysyäkseni, merkitseekö tämä sitä, että Nato-jäsenyydestä pitäisi järjestää ensi vaali- tai hallituskaudella kansanäänestys. Ja jos niin ei tehtäisi, miksi ei?

Räty vastasi asiaan kiertäen koko kysymyksen ja kieltäen puhuneensa asiasta mitään. On kuitenkin väistämätöntä, että mikäli Nato-asiaa ylipäänsä puidaan demokraattisessa prosessissa, jossakin vaiheessa eteen tulee se, että puolueiden pitää tehdä asiasta vaaliteema eduskuntavaaleihin tai että kysymys pitää ratkaista kansanäänestyksessä joko neuvoa-antavassa tai sitovassa.

Tuntuu epäkonsekventilta, että toisaalta poliitikot ja virkamiehet puhuivat tulevaisuusseminaarissa ”avoimuuden lisäämisestä”, ”osallistamisesta”, ”valtaistamisesta” ja ”joukkouttamisesta”, mutta toisaalta niinkin tärkeän asian kuin sotilaallisen liittoutumisen ympärillä vallitsee kiertely, kaartelu ja kysymysten väistely.

Se on menneen maailman politiikkaa. Sellainen yhteiskunta, jossa myös virkamiesporras vaalii ”sveitsiläisyyttään”, ei vastaa nykyajan diskurssia. Jokaisella virkamiehellä on varmasti mielipide myös Nato-asiasta, ja siksi näkemysten esille tuontia olisi tervehdittävä iloiten. Ei siis olisi vaarallista, vaikka virkamiehet sanoisivat mielipiteensä terävöitetymmin.

Kuten tunnettua, olen itse Nato-jäsenyyden kannalla. Saattaa olla, että muutamien virkamiesten mielestä asia on jopa ”liian tärkeä” jätettäväksi vain kansalaismielipiteiden varaan. Juuri siksi olisi tärkeää tietää, mitä esimerkiksi sotilashenkilöt (jollainen Rätykin on) asiasta ajattelevat.

Luen ulkoasiainministeriön tänään virallisesti julkistettua tulevaisuuskatsausta ”Suomen asema, turvallisuus ja hyvinvointi monimutkaistuvassa maailmassa” (2014) edelleenkin iltapäivälehtien antaman hermeneuttisen metodin mukaan niin, että sivulla 10 todellakin epäsuorasti toivotaan Suomen hakevan Naton jäsenyyttä.

Kyse ei ole siis ”yhteydestään irroitetun lauseen” väärästä tulkinnasta vaan nimenomaan kokonaisnäkemyksestä, joka paistaa kirjoituksen rivien väleistä. Myös viittaus siihen, että liittoutuminen ja liittoutumattomuus ovat molemmat skenaariossa mukana, osoittaa, että Nato-hakemus on vahvasti tapetilla.

Ja miten muutoin voisi ollakaan? Jokainen alkaa Suomessa ymmärtää (Kekkosen-aikaisia edistyksellisiä lukuun ottamatta), että Suomen oikea paikka olisi Natossa. Ratkaisuun olisi syytä päätyä Ruotsin kanssa yhdessä, jolloin EU-maista ulkopuolelle jäisivät vain Irlanti (jolla ei ole paljoa rajanaapureita), Kypros (jota hiertävät Kreikan ja Turkin suhteet) ja Itävalta (jossa sotilasliitot estää Saksan-pelossa säädetty perustuslaki). Nato sinänsä on puolustusliitto eikä suunnattu ketään vastaan.

Turvallisuuden suojelun päämäärä on säilyttää sellainen yhteiskunta, jossa tätäkin keskustelua voidaan avoimesti käydä, jossa poliitikot voivat valita linjanvetäjän roolin ja jossa virkamiehet voivat tuoda julki asiantuntijanäkemyksensä avoimesti. On kurjaa suomalaiselle demokratialle, jos avoimia kannanottoja pitää häpeillä tai ”selitellä pois”.