12. tammikuuta 2016

Häveliäisyyden ja järjen ristiriidasta


Kansalaisia on hämmentänyt johtavien poliitikkojen halu uhrata velkaisen maamme resursseja vieraiden kansakuntien hyväksi. En tarkoita nyt vain maahamme heilahtaneiden pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tueksi annettuja miljardeja tai pääministeri Juha Sipilän intoa vapautua maallisesta taakastaan luovuttamalla omakotitalonsa kehitysmaalaisten ja siirtolaisten tukikohdaksi.

Omaksi haitaksi ja vieraiden eduksi toimiminen on jatkunut jo kauan myös ilmastomaksujen maksamisena paljon saastuttaviin kehitysmaihin. Se on jatkunut Euroopan unionin jäsenmaksujen kuuliaisena pulittamisena ja euron pelastamiseksi jaeltuina rahasäkkeinä, joiden laivaamiselle ongelmamaihin ei näy loppua.

Tämä omaan reiteen ampuminen näyttää niin järjen vastaiselta, että se herättää kysymyksen, harjoittavatko johtavat poliitikkomme jonkinlaista mustaa magiaa, jonka menoissa uhrataan pikkulapsia paholaiselle. Tulevilta sukupolvilta kyseinen ahne sukupolvi on joka tapauksessa ryöstämässä tulevaisuuden.

Mikäli kyse ei ole EU-jäsenyyteen sitoutuneiden poliitikkojen perversiosta (latinan sanasta ”pervetere” = ’turmeltua’, ’kääntyä väärään suuntaan’) sekä siihen liittyvästä sadistis-masokistisesta halusta tuhota ja aiheuttaa kärsimyksiä, voidaan selityksiä etsiä sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvästä tuntemusten ajautumisesta ristiriitaan järjen kanssa.

Kyseisenlaisia tunteita voivat olla edellä mainitut hämärät ja syvältä nousevat destruktiiviset tuntemukset, jotka usein ovat tiedostamattomia. Mutta järjen kanssa ristiriitaan voivat joutua myös säälin ja empatian tunteet. Käsitykseni mukaan juuri näin on käynyt Euroopan unionissa ja maailmanpolitiikassa laajemminkin, kun läntisiä teollisuusmaita on syyllistetty kehitysmaiden kurjuudesta.

Poliitikot eivät ole uhranneet suomalaisten itse ansaitsemaa hyvinvointia ja kovalla työllä tuotettua teollis-taloudellista kulttuuriamme Afrikan puujumalille pelkän järjettömyyden vuoksi vaan siksi, että he ovat antaneet tuntemuksilleen etusijan järkeen verrattuna. He ovat antaneet häveliäisyyden ja vieraskoreuden ratkaista mielipiteensä ja laiminlyöneet sen, mikä olisi järjen mukaan oikeudenmukaista.

Näin ovat syntyneet toisen posken etiikka ja kompensoivan suvaitsevuuden ongelma. Kristillinen laupeus kuitenkin luo jännitteitä, kun länsimaisilta ihmisiltä vaaditaan jotakin, mitä ei ole antaa, ja narun pää tulee vetäjien käteen. Oman hyvyyden yliarvioiminen on tuhoisaa, kun resurssit eivät riitä ja ovet avataan pakolaisille, jotka tuovat sodan, terrorin ja taistelut meidän kotikonnuillemme.

Kompensoivan suvaitsevuuden varjolla länsimaisia nykyihmisiä on syyllistetty siirtomaa-aikakauden tapahtumista, vaikka syyllistetyillä ihmisillä ei olisi mitään tekemistä kolonialismin ajan vallankäytön kanssa. Meitä suomalaisia vaaditaan kuitenkin kompensoimaan rahalla ja lahjoilla sitä näennäistä pahuutta, jossa meidän on perättömästi väitetty olleen osallisina.

Tämä syyllistäminen on ruokkinut häpeää, joka on ihmisten motiiveista vahvimpia. Häpeään liittyy huonommuuden tuntemus, ja häpeää tuotetaan nöyryytysten ja epäonnistumisten kautta.

Koska nykyihmisten sidokset satojen vuosien takaisiin tapahtumiin ovat ymmärrettävästi varsin heikot, nykyiset eurooppalaiset eivät kovin helposti usko kehitysmaissa vallitsevan kurjuuden johtuvan muutamien Euroopan maiden harjoittamasta siirtomaaimperialismista. Me emme kovin helposti myöskään hyväksy sitä väitettä, että meidän pitäisi hyvittää kolonialismin ajan vääryyksiä kehitysmaalaisille, sillä emme pidä itseämme velallisina tahoille, joilta emme ole ottaneet mitään ilman maksua, emme varsinkaan öljyä, joka on tunnettu kalleudestaan.

Länsimaiden vaikutuksia entisissä siirtomaissa voidaan pitää myös myönteisinä, sillä talous ja teollisuus ovat kehittyneet parhaiten juuri niissä maissa, joissa länsimaiset vaikutteet ovat olleet voimakkaimpia. Historian painolasteilla syyllistäminen ei siis toimi maahanmuuttoa ja kehitysapua puolustelevan politiikan verukkeina.

Niinpä poliitikot ja julkinen valta yrittävät häväistä sellaisia kansalaisia, jotka vastustavat kehitysmaiden käänteistä riistoa. Käänteisellä riistolla tarkoitan sitä, että kehitysmaalaiset yrittävät hyödyntää korkean elintason maiden itse ansaitsemia ja tuottamia aineellisia ja henkisiä voimavaroja.

Maahanmuuttokriitikoita häväistään rajusti siksi, että muutoin ihmiset eivät kokisi maahanmuuton vastustamisessa mitään häpeällistä tai väärää. Juuri sen vuoksi heitä syytetään tuomioistuimissa ja heidät alistetaan ankarille häpeärangaistuksille, joiden merkiksi heiltä riistetään heidän toimeentulonsa ja työpaikkansa.

Julkinen valta pyrkii tuomitsemaan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden arvostelijat suureen häpeään ja menettämään maineensa. Mitä vähäisempi on syytösten aihe, sitä suurempi ajojahti, häpäisy ja maineen mustaus tarvitaan, jotta kaikki ihmiset varmasti ymmärtäisivät maineen tulleen tahrituksi, liatuksi ja ryvetetyksi.

Tämä selittää sen, miksi maahanmuuttokriitikoiden häpäisy, nolaaminen ja maineen mustamaalaaminen ovat niin raivokkaita. Ilman median ja valtiovallan yhteistyössä harjoittamaa maineen vandalisointia ihmiset nauraisivat syytöksille pitkät naurut, mutta eivätpähän nauraneet Neuvostoliitossa.

Häpeärangaistuksia käytetään paljon totalitarismeissa ja kehittymättömissä kulttuureissa, joissa sosiaalisella asemalla on ihmisille elintärkeä merkitys. Jos yhteiskunta on totalitaristinen esimerkiksi islamilaisen valtion tai Kiinan kansantasavallan tavoin, ihmisyksilöllä ei ole vaihtoehtoa järjestelmän ulkopuolella. Tämä tekee ihmiset järjestelmästä riippuvaisiksi, ja siksi sosiaaliset rangaistukset koettelevat yksilön mainetta pahoin. ’Hyvä maine’ taas on puhtaasti ideologinen käsite, ja sen tavoittelu kytkee ihmiset henkisiin kahleisiin.

Häpeän ikävin puoli on, että se ohjaa ihmisiä peittämään todelliset ajatuksensa ja salaamaan todellisen minuutensa. Häpeä on tuhoisaa, sillä se heikentää itseluottamusta ja aiheuttaa masennusta. Häpeä lamaannuttaa toimintakykyä, sillä se ohjaa pohtimaan tekojen merkityksiä liiaksi etukäteen ja kannustaa pidättäytymään kaikista sellaisista teoista, joihin liittyy kasvojen menetyksen pelko.

Vaikka häpeässä onkin myönteistä se, että häpeä estää ihmisiä rikkomasta hyödyllisiä rajoja ja suojaa siten sekä itseä että toisia, negatiivista on häpeän tuottama epäaitous ja toisten odotusten mukaan eläminen. Häpeä ohjaa ehdollistumaan toisten määrättäviksi ja alistaa ihmiset yhteiskunnan käskettäviksi. ”Kun ei kehtaa.”

Syyllisyydestä häpeän erottaakin se, että syyllisyyden kokeminen edellyttää kausaalisen seuraussuhteen, jonka mukaisesti syyllisyyden tuntemukseen on osoitettavissa syy. Se voi olla esimerkiksi jokin moraalisääntö tai aiemmin tapahtunut teko. Sen sijaan häpeän kokeminen ei edellytä mitään syytä, mutta siihen liittyy todellinen tai kuviteltu yleisö, jonka mielipiteistä häpeälle alistettavan uhrin ajatellaan olevan riippuvainen.

Häpeä on siis mitä pahinta sosiaalista ehdollistamista ja ihmisten ripustamista sovinnaisuuden ja tavanmukaisuuden normeihin. Sellaisena häpeän lietsominen on keskiluokkaisuuden, keskinkertaisuuden ja epä-älyllisyyden ylistystä.

Suuri osa julkisen hallinnon, median ja poliitikkojen vallasta perustuu julkisella häpäisyllä uhkaamiseen. Ihminen, joka on immuuni häpeälle, on heidän vallankäyttönsä ulottumattomissa. Tämä näkyy maahanmuuttokriitikoiden kohdalla siinä, että useimmat heistä eivät välitä häväistyskampanjoista vaan kokevat kunnia-asiakseen puolustaa maataan vierasperäisiltä tunkeilijoilta. Osapuolten perusnäkemykset ja arvot ovat tällöin perin juurin erilaiset, mikä kertoo yhteiskunnallisen luottamuksen repeytymisestä.

Ihmiselle, joka ei tunne häpeää, viranomaisvalta ei voi mitään. Sellainen ihminen on useasti kuitenkin yksilö, jolta viranomainen on jo vienyt kaiken ja jolla ei ole enää mitään hävittävää. Jos mainekin on mennyt, sitä ei tarvitse suojella. Tällaista ihmistä voidaan sanoa despootiksi. Mutta toisaalta hän on vapain kaikista ja todistaa omalta osaltaan, että paras ase byrokraatteja vastaan on nauru.

Jos julkinen valta ei onnistu luomaan häpeää ja hallitsemaan ihmisiä maineen menetyksen pelolla, se koettaa nujertaa ihmiset oikeuksien tuomioilla, viranomaisten harjoittamalla ahdistelulla tai tekemällä ihmisestä työttömän henkipaton. Juuri näin on menetelty maahanmuuttopolitiikassa, kun maahanmuuttoa vastaan taistelevista kansalaisista on tehty marttyyreita.

Mekanismi, jonka varassa yhteiskunnallinen tottelevaisuus toimii, on häpeä. Siksi suosittelen vahvasti, että kaikki kansalaiset pohtisivat tarkoin, mitä hävettävää heillä oikeastaan on tai onko mitään. Olisiko aika vapautua järjettömästä häpeän tunteesta, josta kristillis-sosiaalidemokraattinen sovinnaisuuden ideologia on tehnyt sosiaalipsykologisen patologian?

Aivotutkimuksen näkökulmasta arvioiden häpeän tunteella ratsastajat ja siitä kärsivät ihmiset toimivat kuin teinit, joiden otsalohkon harmaa aines ei ole järjestynyt ohjaamaan limbistä järjestelmää. Heillä tunne-elämä hallitsee päätöksentekoa rationaalisen ajattelun sijaan, ja juuri tästä syystä keskenkasvuisia ei pitäisi päästää päättämään valtioiden asioista.