14. tammikuuta 2016

Kunniasta


Käsittelin kahdessa edellisessä kirjoituksessani häpeää ja pikkusieluisuutta, jotka liittyvät toisiinsa kuin siamilaiset kaksoset. Tässä kirjoituksessani pohdin niiden vastakohtaa: kunniallisuutta. Myös kunniallisuus on vahva motiivi, mutta häpeästä poiketen sitä voidaan pitää positiivisena tarkoitusperänä ja ihmisen toiminnan myönteisenä selitysperusteena.

Häpeän tavoin myös kunnian tavoittelu perustuu sosiaaliseen riippuvuuteen ja ehdollistumiseen. Jos kunnian tavoittelussa onnistutaan, seurauksena on yhteisöltä satelevaa arvostusta, jonka tuloksena ihmistä pidetään kunniallisena ja hän nauttii kunniasta. Kunnia ei ole mitään aineellista, vaikka sen osoittamista voidaan toki tehostaa aineellisin huomionosoituksin. Useimmiten kunnia on kuitenkin aineetonta, enintään arvonimien tai mitalien muodossa jaeltua. Kunnioitetun ihmisen omalta kannalta kurjinta on, mikäli kunnia myönnetään läänityksenä sankarihautausmaalta.

On hämmästyttävää, mihin kaikkeen ihmiset suostuvat välttääkseen häpeää. Yhtä hämmästyttävää on, mihin ihmiset antautuvat tavoitellakseen kunniaa. Häpeän vältteleminen ja kunnian tavoitteleminen ovat tavallaan samoja asioita tai toistensa käänteispuolia. Ihmiset, jotka kuolevat tavoitellessaan kunniaa usein myös kuolevat välttääkseen häpeää. Kunnia on yhteiskunnallisen arvostuksen positiivinen indikaattori ja häpeä negatiivinen.

Kunnia ja häpeä eroavat kuitenkin toisistaan siinä, että kunniallisena on mukavampaa elää kuin häväistynä tai häpeän uhan alaisena. Lisäksi häpeän puuttuminen ei vielä merkitse kunnioituksen syntymistä, eikä kunniallisuuden puuttuminen riitä sellaisenaan saattamaan ihmistä häpeään. Kunnian tavoittamiseksi vaaditaan suorituksia. Se motivoi ihmisiä porkkanalla eikä piiskalla, kuten häpeä.

Kunnian tavoittelu voi olla yhtä vaarallista kuin häpeän välttäminen, mikäli ihminen kieltää sen vuoksi totuuden, todellisuuden ja itsensä. Mutta kunnian tavoittelu on myönteistä, mikäli ihminen pysyy totuudessa, todellisuudessa ja uskollisena itselleen.

Ihmiset tekevät hurjia asioita kunnian vuoksi. Esimerkiksi terroristit pitävät kunnia-asianaan kuolla omissa iskuissaan, ja tunnetaanpa islamissa edelleenkin kunniamurhan käsite ja ilmiö. Toisaalta länsimaissa on pidetty Augustinuksen ajoista asti oikeutettuna puolustaa omaa maata vihollisen hyökkäystä vastaan, hirmuhallinnon vastustamiseksi tai vielä suuremman väkivallan välttämiseksi. Olennaista onkin, mitä asiaa kunnian tunnolla edustetaan.

Jos itse asialle on moraalinen oikeutus, kunnian tavoittelu muodostaa eettisen motiivin, jollaista häpeän vältteleminen ei riitä perustelemaan. Antiikin kreikassa moraali perustettiin hyve-etiikalle, jolla tarkoitetaan tekojen oikeutuksen perustelemista niihin itseensä liitetyn arvoarvostelman kautta. Tämä poikkeaa myöhemmästä seurausetiikasta, jonka mukaan tekojen perusteltavuutta arvioidaan niistä johtuvien hyötyjen tai haittojen mukaan.

Hyve-etiikka eroaa myös kantilaisesta velvollisuusetiikasta siinä, että hyve-etiikka ei ole määräävää, velvoittavaa eikä yleispätevää, eikä sitä perusteta kategorisille normeille, jotka sanoisivat, mitä pitää tehdä. Sen sijaan hyve-etiikka nojaa asioihin itseensä liittyviin sisäisiin arvoihin, joista voidaan johdella useammanlaisiakin käyttäytymissuosituksia. Hyve-etiikka poikkeaa toisaalta konteksti- ja situaatioetiikasta, jossa katsotaan, että tekojen moraalinen oikeutus vaihtelee tilanteittain ja joka on relativistista toisin kuin hyve-etiikka.

Hyve-etiikkaa pidettiin pitkään vanhanaikaisena ja yksinkertaisena, sillä siinä tekoja arvioidaan ehdottoman hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän käsitteiden kautta eikä ainoastaan järkiperäisen hyödyllisyyden tai haitallisuuden mukaan. Hyve-etiikka on absoluuttista, kun taas uudemmat eettisen ajattelun muodot ovat pragmaattisia.

Hyve-etiikan nosti kuitenkin nykyaikaiseen keskusteluun brittiläissyntyinen ja Yhdysvalloissa asuva filosofi Alasdair MacIntyre teoksellaan After Virtue vuonna 1981 (suom. Hyveiden jäljillä, 2004). Hänen mukaansa hyveet muodostivat kaikkea toimintaa ohjaavan käyttäytymiskoodin antiikin ajan yhteiskunnissa. Kunniallisuus, sankarillisuus ja jalomielisyys ovat hyveitä, ja myös häpeän välttäminen voi muodostaa hyveen. Niihin kaikkiin liittyi maine, jota antiikin herooisen ajan ihmisen täytyi varjella. Juuri tämä teki elämästä myös hyvin riippuvaista ja normeille alistettua. Pahimpana rangaistuksena käytettiinkin ihmisen saattamista kaupunkivaltion ulkopuolelle, jolloin yhteisö käänsi ihmiselle selkänsä viskattuaan hänet susille. Siellä hänellä ei ollut toimeentulon edellytyksiä.

Myös jalomielisyys oli kortilla, eikä sitä tavoiteltu tai arvostettu, sillä jalomielisyyden ja siihen liittyvän armeliaisuuden kohteeksi joutuminen merkitsi vain häpäisyä ja laittoi häväistyn ihmisen kieriskelemään tomussa. Joskus oli parempi kuolla kuin tulla yhteisön nolaamaksi, aivan niin kuin Sokrates päätti tehdä tultuaan tuomituksi ja hylättyään hänelle tarjotun pakomahdollisuuden. Hän ei antautunut jalomielisyyden eikä suvaitsevaisuuden uhriksi.

Tämä ei poikkea paljoakaan nykypäivän oloista. Myös nykyisin ihmiset ovat häpeän välttelyn ja kunnian tavoittelunsa vuoksi tavattoman riippuvaisia yhteisön hyväksynnästä ja maineestaan. Maine voi tietenkin olla joko myönteinen tai kielteinen. Eräässä tutkimuksessa selvitettiin, mihin kaikkeen ihmiset olisivat valmiita, mikäli he tulisivat maailmankuuluiksi. Kävi ilmi, että monet ihmiset olisivat valmiita luopumaan lyhyessä ajassa elämästään ja kuolemaan jonkin asian vuoksi, mikäli he voisivat olla varmoja, että heidän nimensä piirtyy pysyvästi historiaan.

Myös kunnian tavoittelu voi siis olla vaarallista, sillä sen varjolla voidaan tehdä mitä tahansa. Huono kello kuuluu hyvää kauemmaksi, ja siksi häpeällisten tekojen takaama huono maine takaa usein kuuluisuuden paremmin kuin kunniallisten tekojen luoma hyvä maine, aivan niin kuin hyvä uutinen ei koskaan ole oikea uutinen.

Siinä kunnian puolustajat ja kunniallisuuden motiiveja hehkuttavat yhteiskuntafilosofit ovat kuitenkin oikeassa, että melkein kaikki toiminnan pragmaattisetkin hyöty- tai haittanäkökohdat vaativat tuekseen arvion teon omasta arvosta. Onko tekoa puolustettava itseisarvoisena vai ei? Onko se, paitsi hyödyllinen tai haitallinen, myös hyvä vai paha, oikea vai väärä? Tätä harkintaa edellyttävät myös seurausetiikka, kantilainen velvollisuusetiikka ja konteksti- ja situaatioetiikka. Suuri osa maailman ongelmista heijastelee sitä, että on hylätty käsitys tekojen hyveellisyydestä tai paheellisuudesta ja sitä kautta vesitetty ajatus toiminnan subjektin kunniallisuudesta.