16. elokuuta 2016

Elektronisten lehtien tulevaisuus


Helsingin Sanomat (josta käytän teoksessani Sensuurin Suomi myös nimitystä Tämän maailman kaikki asiat”), pieneni kuin pyy maailmanlopun edellä ja muuttui tabloid-kokoiseksi. Uudistunut on myös verkkohesari, joka kertoo, että viikossa voi ilmaiseksi lukea enintään viisi juttua.

Uudistus tarkoittaa nyky-yhteiskunnassa yleensä huononnusta lukijan, asiakkaan ja kansalaisen kannalta. Mutta kyseessä voi olla myös parannus. Moni kysyy, täytyykö Hesaria jatkossa enää lainkaan lukea, kun lehti muistuttaa Voima-lehden maksullista versiota.

Ihmiset ovat tottuneet ilmaiseen informaatioon ja helppoon saatavilla oloon, eikä käännyttäminen takaisin maksullisuuteen taida onnistua. Tämä näkyy erityisesti tietotekniikassa. Tulevaisuus on vapaan lähdekoodin ohjelmien ja käyttöjärjestelmien niin tietokoneiden kuin puhelimienkin maailmassa.

Paperimedian kriisi ei ole ratkaistavissa kokoa pienentämällä eikä tilausmaksuja kasvattamalla. Todennäköistä on, että verkkohesarin pistäminen lukkojen taakse ohjaa lukijoiden virran maksuttomien medioiden piiriin.

Toisaalta myöskään maksuttomat eivät menesty, sillä mainostulot eivät riitä pitämään niitä yllä. Tilausmaksua perivien tiedotus- ja toitotusvälineiden sijasta tulevaisuudessa menestyvät omakustantaminen, vastikkeeton tiedon jakelu sekä omatoiminen hakeutuminen lähteille. Näyttöä myös ilmaislehtien kurjasta tilasta antaa Uuden Suomen heikko happi.

Niklas Herlin osti muutama vuosi sitten Uuden Suomen oikeudet ja brändin itselleen sekä jatkoi lehden tekoa verkossa. Myös Niklas Herlinin ja Ilkka Hiidenheimon rahoilla perustetun Teos-kustantamon tarkoituksena on ollut nollatuloksen teko, eli sekin on ollut olemassa lähinnä kulttuuritarkoituksia varten.

Kun lehti tekee Maseratin hinnan verran tappiota vuodessa, se on omistajilleen ongelma. Niinpä oli odotetavissa, loppu näkyy, tai lasku langetetaan lukijoille. Tänään Uusi Suomi kertoi, että Herlin myy lehden takaisin Alma Medialle. Vuosina 2008–2015 Uusi Suomi teki yhteensä noin 2,9 miljoonan tappiot, ja omistaja joutui tukemaan yhtiötä yli kahden miljoonan euron arvoisilla pääomalainoilla. Myös itse valitsisin mieluummin Maseratin ja ajaisin sillä.

Kauppa oli ennustettavissa, sillä lehteä laitettiin myyntikuntoon pieksemällä terävimmät sanankäyttäjät pois puheenvuoropalstalta. Myös minua lehti löi korvalle omalla sensuurillaan tänä kesänä. Voidaan tietysti epäillä, olenko lehdelle käenpoikanen, joka nokkii ruokkivaa tahoa. Voin omasta puolestani vastata, että olen kirjoittanut lehteen ilmaiseksi, pyyteettömästi, pyytämättä ja omaa etuani tavoittelematta, ja mikäli näkemykseni eivät ole sopineet lehden linjaan, lehti on itse tehnyt asiasta itselleen ongelman.

Katson edelleenkin, että valtamedian ongelmat eivät johdu ensisijaisesti mainostulojen vähenemisestä, vaan pulma on toimituspoliittinen. Myös Alma Media kuuluu siihen vanhan median kaaderiin, joka alkoi rajoittaa maahanmuuttoa ja islamia arvostelevien mielipiteiden esittämistä kommenttipalstoillaan. Konsernin ideologisuudesta kertoo, että se on omaksunut vastuullisen vaikuttamisen politiikan. Tämän juristeilta, byrokraateilta ja liike-elämän konsulteilta lähtöisin olevan ajatusmallin ei pitäisi lainkaan kuulua kriittisen journalismin toimintatapoihin. Median tehtävä ei ole vaikuttaa, puuttua, suodattaa eikä muokata vaan välittää tietoa ja todellisuutta.

Uusi Suomi liimataan Talentumin mukana jo aiemmin Alma-konserniin siirtyneiden Talouselämän ja Tekniikka & Talous -lehden sekä Kauppalehden kylkeen. Taloudellisesti tulevaisuus ei näytä kuitenkaan entistä paremmalta, paitsi entiselle omistajalleen, jonka omistus Alma Media -konsernista kaupan myötä kasvaa.

Salsingin Henomien lautsenjoulu

Kustantamojen ja mediatalojen omistusjärjestelyissä vallitseva turbulenssi on johtanut hätäiseen keskittymiseen, turvapaikan hakuun toinen toistensa kainalosta tai jämähtäneiksi koettujen konsernien purkamiseen. Päätös Helsingin Sanomien muuttamisesta tabloid-kokoiseksi tehtiin vain vähän Aatos Erkon kuoleman jälkeen. En tosin tiedä, onko asioilla yhteyttä, mutta vaikuttaa siltä kuin yhtiön johto olisi jotenkin vapautunut tehdessään päätöksiä, joilla taataan konsernin tuho.

Sanomaa on pilkottu osiin uuden strategian mukaisesti. Welho-kaapelioperaattori myytiin Dna:lle, WSOY-kirjankustantamo Bonnierille, Suomalaisen kirjakaupan omistusosuus Otavalle ja R-kioskien liiketoiminta ulkomaille. Konserni myi liiketoimintatappioiden kuittaamiseksi myös Sanomatalon ja Vantaan painolaitokset vuonna 2014.

Helsingin Sanomat toimii nykyään vuokratiloissa. Lehti, joka ei omista edes painokoneitaan on vähän niin kuin armeija ilman aseita. Bulevardilla sijaitseva perinteikäs WSOY:n talo, joka tuli monille kirjailijoille tutuksi, myytiin 2013. Sanoma-konserni tuli Erkkojen aikakaudella tunnetuksi huomattavasta kiinteistövarallisuudestaan, mutta nyt varallisuutta muunnetaan kassavirraksi, mikä johtaa köyhtymiseen ja narun pään löytymiseen omasta kädestä.

Sanomaa on joskus arvosteltu monopolimaisuudesta ja totalitaristisuudesta, levittäytymisestä kaiken julkaisutoiminnan, kustantamisen, kirjakaupan ja viestinnän alueille. Purkaessaan media-imperiumia nykyjohto tekee täsmälleen sen kilpailijoiden toiveiden mukaisesti. Uuden strategian mukaan yritys keskittyy jatkossa ”oppimisratkaisuihin” sekä ”kuluttajille suunnattuihin mediapalveluihin”. Kuka yrityskonsultti on opettanut heille tällaista pöperöä?

Jos minut olisi päästetty asialle, olisin vaikuttanut niin, että konsernista olisi rakennettu entistäkin vahvempi alkaen kaapeliverkoista ja jatkuen kirjankustantamiseen, Rupert Murdochin mallin mukaisesti. Päälehtien toimituspolitiikan olisi tosin pitänyt vaihtua.

Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien levikit ovat olleet pitkään laskussa. Tämä johtuu siitä, että valtakunnan päämedioiksi tarkoitettuja lehtiä ei voida tehdä samalla tavoin kuin protestilehti Voimaa, Ylioppilaslehteä, Tiedonantajaa tai Vihreää Lankaa. Toimitukset niissä ovat kuitenkin pitkälti samanlaisia.

Helsingin Sanomat on aliarvioinut lukijoitaan harjoittamalla mielipiteiden manipulaatiota ja asenteiden muokkausta. Lehti värittää juttunsa räikeästi ja suosii tietynlaisia kirjoittajia ja kirjoituksia. Helsingin Sanomat hehkutti jo vuosia sitten Euroopan unioniin sekä euroon liittymisen puolesta. Se on työskennellyt monikulttuurisuuden ja maahanmuuton edistämiseksi, vaikka nämä tendenssit ovat osoittautuneet erittäin kyseenalaisiksi. Ilta-Sanomia monet lakkasivat ostamasta saatuaan tarpeekseen tavasta, jolla lehden toimitus läimäytteli maahanmuuttokriitikoita ja suomalaisten ihmisten edun puolustajia.

Elektronisen julkaisemisen suunta ja tulevaisuus

Nyt Hesaria kutistetaan tarkoituksena tunkea se elektronisiin lukulaitteisiin, joissa sitä voisi lukea maksusta. Keskeinen kysymys kuuluu, mitä lisäarvoa lukijalle tuo se, että hän voi lukea iPadistaan nimenomaan Hesaria eikä esimerkiksi tätä blogiani. Kiireisillä ihmisillä ei ole yleensäkään aikaa lukea Twitter-viestejä pitempiä juttuja.

Paperilehdet putoavat kuin syksyisistä puista. Metsää säästyy, kun tonneittain paperia ei tarvitse enää kantaa ihmisten postiluukkuihin. E-julkaiseminen on lehden ja kirjanteon tulevaisuutta. Mutta 39,95 kuukaudessa taitaa kuitenkin olla liikaa vain yhdestä lehdestä, kun laajakaista tuo halvemmalla nähtäville koko maailman. Elektronisena lehtenä saattaisi menestyä jokin mini pay -julkaisu, jonka tilausmaksu olisi 1,95 kuukaudessa.

Elektroninen julkaiseminen tuo kaikki sanomalehdet aikaa myöten jakelun kannalta samalle viivalle. Suurimmiksi eroiksi jäävät toimitukselliset resurssit. Lehdet ovat toisaalta pilkkoutumassa yhä pienempiin osiin lukijoita kiinnostavien erikoisalojen mukaan, joten toimituksen suuri koko ei takaa ykkösasemaa millään sektorilla.

Ihmiset eivät enää lue tämän maailman kaikki asiat kertovia sanomalehtiä tai yleisaikakauslehtiä vaan erikoislehtiä. Suuret yleislehdet syntyivät vain jakeluteknisistä syistä, kun samaan postitse jaeltavaan pakettiin oli kannattavaa ympätä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman monia tyydyttävää sisältöä. Verkko ei rajoita klikkausten määrää, joten laajat lehdet hajoavat ja sisältö syvenee eri suuntiin. Yksi voi erikoistua politiikan uutislehdeksi, toinen urheilun, kolmas viihteen ja niin edelleen. Suurten yleissanomalehtien aika on ohi jo siksikin, että elektroniset lukulaitteet eivät tunnista sivumääriä, vaan ne tuntuvat lukijan kädessä aina samanlaisilta.

Painetun sanan alamäki on toisaalta epätoivottavaa. Painettu sana pysyy yleensä paremmin kuin nettiin kirjoitettu, joten sen dokumentaatioarvo on suurempi. Toisaalta päinvastaisestakin on näyttöä, kun harvinaisia painettuja julkaisuja on uudelleen tuotettu Internetiin, esimerkkinä vaikkapa Kansalliskirjaston reprodusoimat Suomenkieliset tietosanomat, jotka on tuotu elektronisesti jälleen kaiken kansan ulottuville.

Jatkossa olisikin syytä varmistaa elektronisten julkaisujen pysyvyys ja säilyminen aikojen yli.

14. elokuuta 2016

Himanen ja 700 k€:n juusto


Eilispäivän sanomalehteä vanhempaa asiaa ei ole, paitsi äskettäin julkaistu tulevaisuusselvitys. Koska tietokoneen näyttö ei kellastu samalla tavalla kuin sellupaperi, luon nyt ajan patinaa keinotekoisesti ja palaan vielä hetkeksi Pekka Himasen kestävän kasvun hankkeeseen, joka oli kuin 700 000 euron juustohampurilainen. Pihvi vain puuttui.

Tämän päivän Iltalehti kertoo, että Pekka Himasen bisnekset ovat olleet umpijäässä tulevaisuusselvityksen julkaisemisen jälkeen. Hänen firmansa liikevaihto on laskenut lähelle nollaa; tosin filosofi vaikuttaa olevan edelleen rahoissaan.

En väitä, ettei Himasen tulevaisuushankkeessa jotain myönteistäkin olisi ollut, mutta huomiota se sai osakseen vain siksi, että siihen syydettiin häikäilemätön kasa rahaa, ja täysin ilman vastaavia ansioita, kuten kansa ja tiedeyhteisö myöhemmin tuomitsivat. Jos Himanen olisi laitettu keinulaudalle ja Kataisen rahat olisi pudotettu kolikkosäkissä sen toiseen päähän, vipuvoima olisi riittänyt sinkoamaan Pekka-pojan Kuun kamaralle, eikä raportin kainalossa olo olisi vauhtia haitannut.

Ilman suurta taloudellista puhallusta koko hanke ja sen lopputulos olisi luultavasti työnnetty komiteamietintöjen mappiin Ö. Kiintoisaa moraalin kannalta onkin tapa, jolla myös poliitikot jäävät entistä useammin kiinni käsi piparipurkissa. Ahneus ja röyhkeys ovat lisääntyneet julkeasti, ja tapausten toistuminen totuttaa kansalaiset hyväksymään ne. Samalla kun suomalaislapset putoavat kansainvälisessä PISA-indeksissä, kannattaisikin perustaa erityinen poliitikkojen PISA-indeksi: Poliitikkojen Indeksi Suurelle Ahneudelle.

En tarkoita, ettei tulevaisuuden ennustaminen olisi tärkeää, sillä tulevaisuutta on toki parempi – joskaan ei helpompi – ennustaa etukäteen kuin jälkikäteen. Mutta kehnoa on, ettei Himanen onnistunut tyydyttämään kumpiakaan, ei kansaa eikä kirjanoppineita, ja myös poliitikot joutuivat kaivelemaan hankkeesta soveltamiskelpoisia aineksia tikulla. Teoreettisia ongelmia olivat ”arvokkuuden” ja ”hyvyyden” ideologisuus sekä ”hyvyyden kehän” moottorittomuus, jonka vuoksi se on kuin oravanpyörä vailla hyrräoravaa.

Pahin puute koski kuitenkin tekijöiden kyvyttömyyttä eläytyä ihmisten kokemaan maailmaan. Hanke jäi vertauskuvallisesti sanottuna sieluttomaksi. Siitä puuttui tunnerekisteri ja havainnollinen aines kokonaan, ja siksi se jäi ohueksi.

Taikasanat ”3D”ja ”nanotekniikka”

Dignity-ihmeet ja Suomen osuus digitaaliteollisessa globalisaatiossa eivät kirkastuneet millään tavalla, paitsi niille omaishoitajille, joiden potilailla ovat vetelät housuissa EU-rahahornan turbiini-imaistessa kuntataloudesta säästettäväksi aiotun miljardisiivun. Digitaalitehtaissa toimivien tietyömiesten ja muiden nykyajan sentraali-Santrojen kannattaisikin hahmotella reittejä pois kaikkien taloudellisten painajaisten pääaiheuttajasta, eli euroalueesta. Jo siinä olisi visioimista kylliksi.

Himanen on kyllä pätevä analyyttisen systeemifilosofian kasvatti. Hänen viroissa toimivat kollegansa osaavat kääntää akateemisen raharuletin kassat vielä Himastakin taitavammin. Himanen on kollegojensa ka(l)tainen myös siksi, ettei hän ole kovin etevä psykologi, mentalisti eikä ajatustenlukija, toisin sanoen häneltä puuttuu kyky tulkita kansakunnan henkistä tilaa ja päätellä, missä asennossa ihmisjoukkojen kollektiivinen tajunta milloinkin on.

Valitettavasti Himasen, Manuel Castellsin ja kumppaneiden tapa tehdä tutkimusta kertoo systeemifilosofisen elämännäkemyksen vieraantuneisuudesta myös laajemmin. Systeemiteoreetikot eivät liiku ihmisten kokemusmaailman tasolla, kuten kirjailijat ovat aina tehneet. Merkittävät filosofit ovat usein aloittaneet hyvin arkipäiväisistä ja konkreettisista asioista ja edenneet niistä filosofisiin johtopäätöksiin. Ihmisten tunnerekisteri on otettu huomioon, ja siksi näistä filosofeista on tullut klassikoita. Heitä yhdistää kyky myötäelämiseen, sääliin ja yhteiseen iloon.

Sen sijaan Himanen ja Castells hukkasivat tilaisuuden tehdä filosofiaa ajassa ja hetkessä. He saivat ihmisiltä negatiivisten tunteiden ryöpyn, mutta siihenkään he eivät osanneet reagoida muulla tavalla kuin viilipyttymäisesti.

Kun pelikaani meni turbiiniin

Se, mikä syntyy spontaanisti ja elää hetken, elää aina. Sen sijaan Himanen and Castells katsoivat ylen ihmisten todellisuutta ja vetäytyivät omiin teoreettisiin bunkkereihinsa tai aurinkorannoille kilistelemään samppanjalaseja. Varsinkin varttuneemmalta yhteiskuntatutkija Castellsilta tämä oli odottamatonta, sillä espanjalaisten sielunmaisemaan on aina kuulunut tietty eläytymiskyky, mutta hispaanojen ajatteluperinteeseen niin ikään liittyvä aristokraattisuus vei nyt voiton.

Himasen kautta tulee näkyviin systeemifilosofian pinnallisuus, joka koettelee kaikkea akateemista filosofiaa. Samaa tautia podetaan myös yliopistofilosofian piirissä, joten syyttömiä sanattomuuteen, saamattomuuteen ja mitäänsanomattomuuteen eivät ole myöskään Himasta ankarasti ruoskineet tieteen palkkapiiat. Heitä puolestaan varjostaa pelko: pelko menettää virat, varat ja oppituolit, jos ei ole rahoittajille ja tiedehallinnolle tottelevainen.

Tiedän toki, että tämän sanominen on ”väärin”. Koetan kuitenkin keksiä tulevaisuutta varten jotain muuta. Toivon voivani lähestyä aihetta niin, ettei kenenkään tarvitsisi ajatella tulevaisuuden koostuvan vain ohuesta teoria- ja paperikielestä tai jonkun filosofin tulevaisuutta varten piirtämistä kaavioista, joita toisten ihmisten täytyy totella.

Niille, joiden valikoiva muisti on jo vapauttanut heidät Himas-skandaalin painolastista laitan tähän linkin Tiedepolitiikka-lehdessä 1/2013 julkaistuun artikkeliini, jossa kerron, mitä vikaa hankkeen toteutuksessa oli.

10. elokuuta 2016

Uhanalainen Malmin lentoasema suojeltava kulttuuriympäristönä


Jo 1980-luvulla ylipormestari Raimo Ilaskivi pienlensi Helsingin kaupungin yläpuolella tähyillen, josko sieltä löytyisi rakentamiseen soveliasta tonttimaata. Myöhemmin kaupungin vihervasemmisto löysi sitä Ilaskiven nousu- ja laskeutumiskentältä, Malmin lentoasemalta.

Kentän lopettamisesta on tunnetusti kiistelty jo pitkään. Ratkaiseva vaihe oli 2014, jolloin Suomen hallitus teki vasemmistoliittolaisen liikenneministeri Merja Kyllösen johdolla periaatepäätöksen, että Finavia vetäytyy kentältä ”asuinrakentamisen edellytysten parantamiseksi Helsingin seudulla”. Kaupunki osti alueen tuolloin valtiolta ja luonnosteli runkokaavan, jossa alueelle suunniteltiin tilat noin 25 000 asukkaalle ja 2000 työpaikalle.

Ei sovellu asuinrakentamiseen

Kaikki kunnallispolitiikan tuntijat tietävät, että Helsingistä ei puutu asuinrakentamiseen sopivaa tonttimaata. Ongelma on, että kukaan ei rakenna. Rakennuttajat ja rahoittajat pelkäävät asuntojen hintojen laskua ja voittojen leikkautumista. Ei kannata rakentaa nykyistä enempää, sillä konsernit pääsevät samaan tulokseen nykyiselläkin uudisrakennusten tuotannolla. Koska asuntopula on rakennuttajien ja rahoittajien etu, asuntopolitiikkaa ei pitäisi jättää pelkän markkinamekanismin varaan, vaan valtion ja kuntien pitää koordinoida rakentamisen edellytyksiä.

Malmin lentoaseman lopettaminen ja kaavoittaminen asuinrakentamiseen ovat kuitenkin äärimmäisen huonoja tapoja tämän tehtävän toteuttamiseen, eikä asiaa näin pidä hoitaa. Kaupungista löytyy rakentamiseen paremmin sopivaa maata, ja kaupungin tehtävänä olisi vain saattaa rakennuttajat, rakentajat ja rahoittajat yhteen erilaisin taloudellisin ja poliittisin kannustein. Kruunuvuorenranta on kokonaan rakentamatta, samoin Hernesaari. Jätkäsaaressa ja Kalasatamassakin on vielä paljon rakentamatonta tilaa. Valtion pitäisi omasta puolestaan purkaa jarruna olevia rakentamismääräyksiä.

Malmin lentoaseman maapohja on soista hetteikköä (Tattarisuo on aivan vieressä), eikä se sovellu raskaiden kerrostalojen alustaksi ilman kallista paaluttamista ja pohjatöitä. Kerrosrakentaminen alaspäin on vaikeaa tai mahdotonta. Alueella ei ole nytkään kuin omakoti- tai rivitaloja. Alueelle suunnitellut kerrostalot vajoaisivat vuosikymmenten kuluessa suohon, ja on mahdollista, että maaperään imeytyneet kemikaalit vaatisivat koko maa-aineksen vaihtamista.

Malmin kenttäalue on lisäksi huonojen joukkoliikenneyhteyksien varrella. Alueelle ei kulje sen enempää raitiovaunu, metro kuin junakaan, ja siitä tulisi pelkkä bussilinjojen varassa oleva nukkumalähiö. Myös palvelutaso on huono. Rakennettuna alueesta tulisi uusi Jakomäki. Merellinen se ei ainakaan olisi, vaan liikenneympyröiden ja moottoriteiden saartama sumppu. Lentokentän paikaksi se sopii, muttei asuinlähiön.

Uhanalainen kulttuurimiljöö ja toimiva ympäristö

Eniten asiassa painavat lentoaseman säilyttämistä puoltavat näkökohdat. Asemalla on maineikas historia sekä siviili- että sotilasilmailun palveluksessa, ja Museovirasto (joka vastustaa kentän lopettamista) luetteloi sen valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuurimiljööksi jo vuonna 1993. Kulttuuriperintöorganisaatio Europa Nostra puolestaan valitsi Malmin lentoaseman yhdeksi Euroopan seitsemästä uhanalaisimmasta kulttuuriperintökohteesta maaliskuussa 2016, ja se on otettu myös World Monument Fundin julkaisemalle maailman sadan uhanalaisimman kulttuurikohteen listalle.

Funktionalistisen terminaalirakennuksen ympärillä toimii monta ilmailun funktiota. Kentällä on koulutettu jopa puolet kaikista Suomen lentäjistä, ja kenttä palvelee noin tuhatta harrastelentäjää. Piiri ei ole pieni, kuten Suomussalmelta tuleva Kyllönen leukaili näkemyksessään porvariston leikkikehästä, sillä merkittävän käyttäjäkunnan muodostavat Rajavartiolaitos, Tulli ja Helsingin pelastuslaitos, jotka toteuttavat yhteiskunnallisia peruspalvelutehtäviä. Asemalla toimii lisäksi kolmisenkymmentä yksityistä ilmailualan yritystä, ja kaikkiaan kenttä työllistää viitisensataa ihmistä. Tärkeimpiä toimijoita ovat olleet Patrian liikennelentäjäkoulutuskeskus ja Rajavartiolaitoksen tukikohta.

Alue ei ole siis mitään takaperoista ja taantuvaa joutomaata vaan aktiivisen toiminnan keskipiste, mistä kertovat myös toistakymmentä tuhatta laskuvarjohyppyä vuosittain sekä kansainväliset ilmailunäytökset, kuten ensi viikonloppuna käynnistyvä Malmi 80th Anniversary Airshow.



Korvaavaa kenttää sen enempää harraste-, viranomais- kuin ansiolentotoimintaankaan ei ole kyetty osoittamaan, vaan ministeriö siirsi ongelman ”ratkaistavaksi maakuntakaavassa”. Suomen lennonjohtajien yhdistys pitää koulutus- ja helikopteritoiminnan ohjaamista muun liikenteen sekaan Helsinki-Vantaalle turvallisuusriskinä, ja yhdistys katsookin että Malmin kenttä on ”olennainen osa pääkaupunkiseudun ilmaliikenneverkostoa”.

Olisi järjetöntä perustaa satoja miljoonia maksavaa uutta kenttää 50 kilometrin päähän Porvooseen, sillä hankkeesta ei selvittäisi ilman valtion hurjaa rahoituspanosta, eikä korpikenttä palvelisi henkilöliikennettä, koulutusta eikä pelastustoimintaa, joiden pitää sijoittua kaupungin lähelle.

Lopettaminen olisi vastoin kansan selkeän enemmistön tahtoa

Kun uusimaalaisilta kysyttiin 2014, tulisiko Malmin lentokenttä säilyttää nykyisessä käytössään lentokenttänä vai muuttaa asuntorakentamiskäyttöön, 59 % vastaajista halusi säilyttää kentän nykyisessä käytössään. 67 % vastaajista oli tällä kannalla, mikäli asuinrakentamisen tavoitteet voitaisiin täyttää muilla keinoin. Vain 15 % halusi Malmille asuntoja. Samaa kannatussuhdetta kuvastaa Iltalehden jutussa ollut kysely, johon vastasi yli 5000 lukijaa.

Tässä valossa on demokratian vastaista, että Helsingin kaupunginvaltuusto päätti viime maaliskuun lopulla, ettei 13 197 helsinkiläisen allekirjoittama kuntalaisaloite Malmin lentoaseman säilyttämiseksi anna aihetta toimenpiteisiin. Jälleen kerran ollaan Helsingin rakentamispolitiikassa tekemässä korvaamaton tyhmyys.

Malmin lentoaseman ystävät ry on puolestaan jättänyt syksyllä 2015 Uudenmaan ely-keskukselle esityksen Malmin lentokentän ja sen rakennusten suojelusta. Esitys perustuu rakennusperinnön suojelua koskevaan lakiin. Adressissa oli syyskuussa noin 70 000 nimeä, ja olen itsekin sen allekirjoittanut. Yhdistys on julkaissut myös uskottavan listan säilyttämistä puoltavista syistä ja kumonnut suuren osan argumenteista, joilla aseman purkamista on perusteltu.

Kannatan toki asuntojen lisärakentamista, mutta sopivaa tonttimaata löytyisi paljon paremmin vaikkapa Helsingin ja Vantaan rajamailta. Nyt edes kadut eivät jatku aina kuntarajojen yli. Myös Pasilaan kaavailtuihin tornitaloihin voitaisiin rakentaa huomattavasti asuntoja, sillä alue on nopeiden junayhteyksien varrella.

Keskuspuistosta osa voitaisiin aivan hyvin rakentaa, sillä tätä nykyä alue palvelee virkistys- ja liikuntakäytössä vain sen lähistöllä asuvia, eikä kukaan lähde muista Helsingin kaupunginosista kyseiseen rämettyneeseen metsikköön liikkumaan. Alue ei ole siis mikään New Yorkin keskuspuisto. Ehkä Helsinkiin suuntautuvaa muuttoliikettä tulisi myös rajoittaa tai suunnata muualle poliittisin toimin, sillä pääkaupungin slummiutuminen ei ole kenenkään etu.

Ympäristöarkkitehtoniset ja luonnonsuojelulliset seikat puoltavat säilyttämistä

Omasta mielestäni Malmin lentoaseman säilyttämistä puoltavat etenkin kaupunkikuvalliset ja ympäristöarkkitehtoniset seikat. Pienlentoasema kuuluu suurkaupunkien olemukseen ja on osa elävää kokonaisuutta. Näin on yhtä hyvin Tukholmassa kuin Lontoossakin. Esimerkiksi Tukholman Bromma sijaitsee vain kahdeksan kilometrin päässä keskustasta, ja se on avattu samoihin aikoihin kuin Helsinki-Malmi. Ruotsin hallitus on halunnut sulkea kentän asuinrakentamisen tieltä, mutta valtiopäivät on aina onnistunut pelastamaan sen.

Helsingin valtuustossa lopettamista ovat ajaneet Sdp, Vasemmistoliitto, vihreät ja puolet kokoomuksesta. Säilyttämisen ja kehittämisen puolesta ovat olleet Perussuomalaiset, keskusta, Kristillisdemokraatit, Rkp ja toinen puoli kokoomuksen ryhmästä. Viimeisimmän äänestyksen tuloksen voi lukea tästä. Esitys kentän osien ja pelkkien rakennusten suojelemiseksi on torso, sillä alue poistuisi tässäkin tapauksessa käytöstä lentokenttänä. Lopettaminen merkitsisi samaa kuin Suomenlinnan kasarmit ja puutalorakennukset purettaisiin ”tehokkaamman rakentamisen tieltä”.

Vihreät ja heidän hengenheimolaisensa näyttävät löytävän suojeltavaa kaikkialta, kun kyse on luontoarvoista, mutta he eivät näe suojelemista kaupunkikuvassa eivätkä alueiden kulttuuriarvoissa. Suomessa on vain muutama neliökilometri kaupunkimaista maisemaa, jota leimaavat kaupunkikuvalliset tunnuspiirteet, kuten lentoasema. Nähdäkseni myös tätä lentomelusta ja muusta pörinästä koostuvaa kokonaisuutta olisi suojeltava ihmisten repivältä vaikutukselta.

Myös luontoarvot puoltavat lentoaseman säilyttämistä, sillä kentän on todettu olevan EU:n luontodirektiivin liitteessä IV(a) yksilöityjen lepakkolajien elinympäristö ja lajirikas perhosniitty. Saman direktiivin alaan sisältyy kuuluisuutta niittänyt liito-orava, jonka papanoita on laajalti käytetty poliittisena aseena. Voisiko lakkautuspäätöksen kumota luontoarvoilla, jotka kelpaavat asian kuin asian perusteluksi, kun kapuloita tökitään rattaisiin?

Omasta mielestäni kaupungin tulisi pyörtää rakentamispäätöksensä ja kaupata kenttä takaisin Finavian käyttöön tai mahdolliselle yksityiselle toimijalle. Tarvittaessa maan hallituksen, ely-keskuksen tai EU:n tulisi puuttua peliin ympäristönsuojelullisin perustein. Kenttä tulisi säilyttää nykyisessä käytössään, ja sen rakennukset pitäisi saneerata, laitteistoa uudistaa ja turva-aita korjata kelvolliseksi. Myös kenttää ympäröivä kuntopolku pitäisi säilyttää virkistys- ja ulkoilukäytössä.

Nyt on yhdestoista hetki toimia. Mitään ei ole menetetty, ennen kuin kaivinkoneet tai puskutraktorit käyvät rakennusten seiniin kiinni. Sen sijaan huonot poliittiset päätökset ovat paperia, jotka voidaan aina repiä ja tehdä tilalle parempia.

6. elokuuta 2016

Punakaartilaiset pahoinpitelivät dosentin


”Suomi Ensin” -kansanliike on EU-kriittinen ja maahanmuuttopolitiikkaa arvosteleva järjestö, joka vastustaa haittamaahanmuuttoa ja pyrkii palauttamaan Suomen itsemääräämisoikeutta Euroopan unionista takaisin suomalaisille itselleen. Järjestön lailliset ja viranomaisille etukäteen ilmoittamat sekä kaikin puolin asialliset kansalaistilaisuudet ovat joutuneet useita kertoja poliittisen vasemmiston laittomien ja viranomaisille ilmoittamatta jättämien häirintäkampanjoiden kohteeksi, viimeksi Itäkeskuksessa 6.7.2016 ja toistamiseen 5.8.2016.

Poliittisen vihervasemmiston tapa rähinöidä, huutaa, mekastaa ja käyttää väkivaltaa ”Suomi Ensin” -tilaisuuden järjestäjiä ja poliisiviranomaisia vastaan antaa pöyristyttävän näytön vihervasemmiston menettelytavoista. Varoittavana esimerkkinä on nyt tapa, jolla eräs rabulisti kolhi paikalla ollutta dosentti Arto Luukkasta ja lavasti hänet päällekarkaajaksi siirtäen syyn omasta halveksuttavasta aggression ilmaisustaan tapahtumaa kuvanneelle Luukkaselle.

Julkisella paikalla on laillista kuvata. Tietosuojavaltuutetun päätöksen mukaan jokaisella on oikeus tallentaa keskustelut, joissa itse on mukana, joten en näe Luukkasen toiminnassa mitään väärää. Oman ilmoituksensa mukaan hän yritti keskustella ”vastamielenosoittajiksi” itseään kutsuvien rähinöitsijöiden kanssa, mutta siitä ei tullut mitään toisen osapuolen raivokkuuden vuoksi. On väärin, että viranomaisvalta sallii punikkifasistien saapumisen tapahtumien läheisyyteen tietäen, että anarkistien tarkoituksena on sabotoida sinänsä laillinen kansalaistapahtuma ja siellä esitettävät puheet täysin asiattomilla natseiksi huuteluilla.

Oheisilta videoilta voitte itse todeta, millaisen vihan kohteeksi Suomen kansallista etua tavoittelevat ihmiset on ajettu loukkaamalla suomalaismielisten ihmisten oikeutta ja mahdollisuutta perustuslaillisen sanan- ja kokoontumisvapautensa toteuttamiseen. Osa rähinöitsijöistä potee suorastaan psykoottista raivoa keskisormea heristellessään ja kiljuessaan herjauksia tilaisuuden puhujille ja osallistujille.

Mainittakoon, että en ollut Itäkeskuksessa paikalla, mutta Internetin ansiosta meidän ei tarvitse luottaa myöskään vanhan median kaunistelevaan ja vääristelevään tiedonvälitykseen, jossa vähätellään vihervasemmiston edesottamuksia ja lavastetaan kansallismielisten poliittinen toiminta provokatiiviseksi tai mielenosoitukselliseksi.

Ensin Arto Luukkasen video:



Ja sitten eräs toinen video samasta tapahtumasta:



Tästä puolestaan voi katsoa, miten vasemmistoanarkistit terrorisoivat ”Rajat Kiinni!” -tapahtumaa 4.10.2015, josta kirjoitin erikseen tässä.




Traagista suomalaisen vihervasemmiston asenteessa on, että hyökätessään maahanmuuttokriitikoita vastaan anarkistit tulevat vastustaneiksi juuri niitä ihmisiä, jotka haluaisivat, että sosiaaliturvaa, työpaikkoja ja asuntoja riittäisi myös vihervasemmistolaisille itselleen eikä heille kuuluvia asioita jaeltaisi muualta tuleville ilmaiseksi.

5. elokuuta 2016

Kuka Helsingin rannoille saa rakentaa – ja millä keinoin?


Mattolaiturin julkisivu.
Vihreän liiton kansanedustaja Antero Vartia on siitä erikoinen henkilö, että hän saa rakennuslupia Helsingin keskustan tonteille kuin automaatista. Kaikki tietävät, että Helsingin rannoista vallitsee huomattava kysyntä. Pienimpienkin maapalojen rakentamisesta käydään vuosien vääntö, joka koskee niin arkkitehtuuria kuin taloudellisia ja sosiaalisiakin näkökohtia. Postimerkkikaavoitusta ei pidetä riittävänä, vaan vaaditaan alueiden suunnittelua kokonaisuuksina.

Mattolaiturin terassi.
Tässä valossa on kummallista, että kokoomuksen puisto-osaston mannekiinina toimiva yrittäjä-poliitikko saa Helsingin rakennushallinnossa läpi kaikki omat hankkeensa ilman viivytystä, julkista keskustelua ja vaatimusta alueen yhtenäisestä suunnittelusta. Aiheeseen liittyi alkuviikosta myös lupakohu, joka koski ”Löylyksi” nimetyn saunarakennuksen terassilupaa, mutta tässä ei ole kuitenkaan kummastusten ydin.

Antero Vartia sai rakentaa jo 2007 Kaivopuiston mattolaiturin kupeeseen hienostokahvilan. Viimeisimpänä näyttönä on Hernesaareen rakennettu saunakompleksi, jonka Vartia rakennutti yhdessä näyttelijä Jasper Pääkkösen kanssa.

Ei ole epäilystäkään, ettei Helsingin rannoille löytyisi halukkaita rakennuttajia, mutta miksi kaupunki antaa luvat nimenomaan Antero Vartialle? Siksikö, että poliittisen vihreytensä vuoksi hän saa aloitteensa hyväksytyksi kokoomuksen, vihreiden ja demarien välisessä hyväveliverkostossa ja julkiseen rakentamiseen liittyvän sosiaalisen korruption kautta?

Kompassin kioski.
Kompassin laiturilla toimiva kioski saa olla paikoillaan vain, koska se luovuttaa liikevoittonsa hyväntekeväisyyteen. Puhtaasti yksityistä liiketuottoa tavoittelevin motiivein tällä paikalla
ei saisi eikä voisi olla. Tässä valossa on sangen hämmentävää, että Antero Vartia saa rakentaa paikalle, jolla jo rakennusten arvokin nousee rakentamiskustannuksista huikeasti hyvän sijainnin vuoksi. Haluaako kaupunki lahjoittaa omaisuuden arvonnousua juuri hänelle?

Kaupunki on ilmoittanut rakentamistiedotteessaan, että ”Hernesaaren yleinen sauna sai alkunsa vuonna 2009 Helsingin kaupungin osallistuttua Itämeren risteilymatkailua kehittävään selvityshankkeeseen”. Tämä ei kuitenkaan riitä perusteluksi sille, miksi luvat myönnetään nimenomaan Vartialle ja hänen firmoilleen.

Löylyn julkisivu.
Vastaukseksi ei myöskään riitä viranomaisten ihastelu, jonka mukaan ”[o]n todella hienoa, että meille syntyy Hernesaaren saunan kaltaisia hankkeita, jotka avaavat rannan kaupunkilaisten käyttöön, ilahduttavat matkailijoita ja ovat vieläpä arkkitehtuuriltaan korkeatasoisia.” Kyllä me tiedämme, että se on hienoa.

Kaupunkisuunnitteluviraston virastopäällikkö Mikko Aho pohjustaa, että ”sauna- ja ravintolahanke on Hernesaaren rakentamisen pioneeriprojekti ja alueen sydän”, vaikka muun Hernesaaren rakentaminen pääsee käynnistymään vasta vuosikymmenen vaihteessa tonttien vapautuessa. Miksi juuri Vartian hankkeille myönnetään ohituskaista?

Löylyn kattoterassi.
Ehkä siksi, että vihreiden poliitikkojen määrittelemällä ekologispainotteisella arkkitehtuurilla pyritään määräämän alueen muun rakentamisen suunta. Vartian hankkeen kautta Helsingin vihreät pyrkivät kytkemään Hernesaaren rakentamisen omien ekologisten ihanteidensa, kuten autottomuuden, tehottomuuden, keskineliömetrimäärien sekä ihmisten kaihtamien yhteistilojen ympärille, aivan kuten Kalasatamassa on osittain tehty, tosin pahasti epäonnistuen.

Näkymä Eiran rantaan.
Vartia puolestaan korostaa kuuden miljoonan saunahankkeensa ”taloudellista tuskallisuutta” peittääkseen investointiin liittyvän arvonnousun, jonka se saa hyvän sijainnin vuoksi ja alueen kokonaisrakentamisen myötä. Näyttelijäkaveri tukenaan hän vetää siis roolinsa hyvin. Mikään pankki ei varmasti rahoittaisi hanketta, ellei voitaisi olla varmoja sen tuottavuudesta.

Kuusi miljoonaa on pikkuraha verrattuna esimerkiksi Kimi Räikkösen (paljon pienemmän) omakotitalon hintalappuun, johon kirjoitettiin Helsingin Kaskisaaressa muutama vuosi sitten 14 miljoonaa, tai verrattuna Eiranrannan kattohuoneistoon, josta pyydettiin pari vuotta sitten noin kymmenen miljoonaa euroa. Odotan mielenkiinnolla uutista, jossa kerrotaan, että ”kauppatieteen maisteri Antero Vartia on myynyt ainutlaatuisen saunakiinteistönsä kansainväliselle sijoitusyhtiölle 30 miljoonan hintaan...”

Kuva kultahammasrannikolta.
En tarkoita kritisoida rakennusten arkkitehtuuria. On selvää, ettei myöskään investoinnin päätuotto tule tilojen tuottavuudesta vaan arkkitehtuurin arvosta sijoituskohteena. Mutta olisi kiintoisaa tietää, miksi kaupungilta sataa sympatiaa nimenomaan Antero Vartian rakennusprojekteille, kun esimerkiksi Eteläsataman rakennushankkeet on jumiutettu paikoilleen ennalta määräämättömäksi ajaksi. Voisinko minä saada alueelta tontin ja rakennusluvan?

4. elokuuta 2016

Käteinen raha on vapauden ja demokratian tunnusmerkki


Tiedotus- ja toitotusvälineet ovat tänään raportoineet laajasti pankkiautomaattien vähentämisestä ja erään pankkiryhmän päätöksestä alkaa periä maksua käteisen rahan nostamisesta. Taloustoimitusten älymystö näkee asian valitettavasti vain käytännölliseltä kannalta, joka koskee korttien tai rahan asemaa maksuvälineenä mutta peittää asiaan liittyvän vallankäytöllisen puolen.

Tosiasiassa takana on monenkin arvion mukaan suurten kansainvälisten pankkien ja viranomaisvallan salainen suunnitelma käteisrahan poistamiseksi ja siirtymiseksi täysin digitaaliseen rahaan. Uhka kansalaisten omaisuudensuojalle on todellinen, sillä ajattelemattomimmat poliitikot (esimerkiksi vihreiden Hannu Oksala) ovat vaatineet käteisestä rahasta luopumista.

Julkisessa sanassa käteisen käyttäjät on pyritty leimaamaan rikollisiksi tai vanhemman sukupolven edustajiksi, jotka eivät muka ymmärrä nykyajan maksutekniikasta mitään. Käteistä on pidetty tarpeellisena vain lasten karkkiostoksissa tai maahanmuuttajien takataskuissa, ja tätä kautta käteisen rahan asema on koetettu lavastaa marginaaliseksi.

Näissä näkökohdissa ei olekaan asian ydin. Asian ydin on siinä, että käteinen raha on pankkijärjestelmästä riippumatonta rahaa, joka mahdollistaa vapaan taloudellisen toiminnan ilman rahalaitosten, viranomaisten ja kauppaliikkeiden kontrollia.

Käteinen raha on kuin sananvapaus: vapauden ja kansanvallan saareke. Käteistä ei ole sidottu kortteihin eikä tiliotteisiin, kun taas nyörittämällä ihmiset pankkien plekseihin lisätään taloudellista tarkkailua ja alistetaan ihmiset kulutustottumusten, liikkumisen ja elämäntavan digitaaliselle läpivalaisulle.

Finanssivalvonta ja pankit rikkovat perusoikeuksia

Paha kyllä, käteistä rahaa on vaikea saada enää mistään. Jos taas yrittää tallettaa pienenkin summan omalle pankkitililleen, joutuu ankarien kuulustelujen kohteeksi sekä täyttämään Finanssialan Keskusliiton pankeille toimittaman lomakkeen Selvitys liiketoiminnan varojen alkuperästä. Oletus on, että yksityishenkilöiden säästöt ja sukanvarsirahat ovat ilman muuta seurausta joistakin hämäristä liiketoimista tai rikoksista.

Ymmärrän kyllä, että käteisvaroja tarkkailemalla halutaan torjua harmaata taloutta sekä estää rahanpesua, huumekauppaa ja terrorismin rahoittamista. Tämä jalo pyrkimys ei kuitenkaan oikeuta toista moraalista rikosta, eli loukkaamaan ihmisten yksityisyydensuojaa, omaisuudensuojaa ja taloudellista itsemääräämisoikeutta

Mitä Finanssivalvonta tekee esimerkiksi tiedolla, onko käteisen tallettajalla tai nostajalla poliittista toimintaa? Laillisen poliittisen toiminnan harjoittajaakin epäillään siis rikoksesta, jos hän käyttää käteistä rahaa. Tämä menee aivan liian pitkälle, ja asia olisi eduskuntakyselyn tai oikeuskanslerille tehtävän selvityspyynnön arvoinen.

Kahdesta väärästä – verojenkierrosta tai yksityisyyden suojan loukkauksesta – ei tule yhtä oikeaa. Kansalaiset ovat ilmoitusvelvollisia myös verottajalle vain tuloistaan, eivät menoistaan. Ihmisistä ei pidä tehdä kirjanpitovelvollisia ostoksistaan ja kulutuspäätöksistään, niin kuin käy, jos käteisen alkuperää tivataan ja kaikki rahaliikenne sidotaan pankkitileihin ja tiliotteisiin.

Finanssivalvonta on vierittänyt pankeille tehtäviä, jotka eivät niille kuulu. Pankkien tehtävänä ei ole toimia kansalaisten taloudellisen toiminnan yleisvalvontaviranomaisina vaan harjoittaa liiketoimintaa, palvella asiakkaitaan ja tuottaa omistajilleen kohtuullisesti liikevoittoa. Pankkien päämiehiä ovat asiakkaat ja omistajat, eivät viranomaiset. Pankeilla ei ole kyttäystoimintaan myöskään laillista mandaattia eikä privilegiota.

Käteinen on turvallista yksityisyydensuojan kannalta

Miksi sitten käteistä rahaa pitäisi käyttää? Siksi, että se on turvallista: viranomaisten, pankkien ja kauppojen tietokantojen ulottumattomissa olevaa varallisuutta, jonka käytöstä haltija on suvereeni päättämään ilman olkapäällä kököttävää elämäntapatarkkailijaa. Filosofisesti katsoen varallisuuden ja omistussuhteen tärkein tunnusmerkki on nimenomaan se, että omaisuuden haltija on itse ja yksin suvereeni päättämään omaisuutensa käytöstä, myös siitä, kenelle omistamista koskevat tiedot kuuluvat tai eivät kuulu.

Käteisen käyttäminen on myös hyvä keino palovakuuttaa rahansa. Jos ihminen pahaa aavistamattaan tai ennalta arvaamattaan joutuu mihin tahansa konfliktiin viranomaisten tai aviopuolisonsa kanssa, he ensi töikseen sulkevat pankkiasiakkaan tilit ja rampauttavat ihmisen taloudellisen toimintakyvyn. Kenen silloin ovat pankeissa olevat rahat?

Entäpä, jos pankit menevät konkurssiin tai joutuvat samanlaiseen kriisiin kuin Kreikassa? Ovet pysyvät kiinni, ja pankkineidit levittävät kätensä todeten, että mitään ei ole antaa.

Pankkien pöytälaatikoissa ei ole nykyäänkään enempää käteistä rahaa kuin Einarin lompakossa tai pikku-Villen säästölippaassa. Mutta Suomessa on kyllä liikkeellä yli 5,5 miljardia euroa käteistä rahaa, ja määrä kasvaa, vaikka käyttö väheneekin. – Miksi?

Kaikki tietävät, että eläkeläiset, opiskelijat, toimeentulotuen saajat ja muut viranomaisten ahdistelemat ihmiset pitävät pienet säästönsä käteisenä välttyäkseen tukien epäämiseltä. Sairas sosiaalilainsäädäntö kun vaatii viranomaisia polttamaan kansalaiselta sosiaalituet, mikäli pankkitili ei ole typötyhjä ja kansalainen köyhä kuin kirkon rotta.

Juuri tämä ohjaa ihmisiä joko salaamaan vähäiset varansa tai hankkiutumaan täysiksi pultsareiksi sekä pysymään kurjuuden tilassa, vaikka elämä absoluuttisessa köyhyydessä ei ole kenenkään kannalta toivottavaa eikä mahdollistakaan. Ongelma koskee satoja tuhansia kansalaisia ja välillisesti kaikkia. Jos asiaan liittyy jokin rikos, se ei ole salaamisrikos vaan julkisen vallan ihmisoikeusrikos niitä kansalaisia kohtaan, joilta valtion koura repii rahat taskuista ja sydämen rinnasta.

Käteinen raha on yksilöiden itsesuojelun väline

Käteinen raha on kansalaisten itsesuojelun väline pankkien ja viranomaisten mielivaltaa vastaan. Sen sijaan käteisen rahan poistolla ihmiset yritetään alistaa massakulttuurin elämäntapanormeille. Kiistämällä yksityishenkilöiden taloudellinen suvereniteetti, itsemääräämisoikeus ja riippumaton toimintakyky yritetään kieltää yksilöllinen subjekti ja vapauspotentiaali, ja ihmisistä halutaan tehdä sellaisia pieniä palohälyttimiä, jotka kyttäävät koko ajan toistensa tuloja ja menoja.

Rikosten rikos tapahtuukin loukkaamalla pankkiasiakkaiden yksityisyyden- ja omaisuudensuojaa. Nykyisin jo pelkän epäilyksen katsotaan riittävän siihen, että pankit voivat vaatia käteistallettajiltaan selvitykset varojen alkuperästä. Pankit eivät ole kuitenkaan määritelleet tai kertoneet mitään kriteereitä, joiden perusteella ne tarkkailevat asiakkaidensa tilejä ja päättävät siitä, mitkä tilitapahtumat ne ilmoittavat Finanssivalvonnalle. Ihmiset alistetaan siis mielivaltaisten arvailujen kohteiksi. On muistettava, että aiheeton rikoksesta epäileminenkin voi olla rikos.

Koska Finanssivalvonta on viranomainen, pankit ja Finanssialan Keskusliitto katsovat joutuvansa seurailemaan sen vaatimuksia ja suosituksia, vaikka ne eivät perustu mihinkään. Pankeilla olisi kuitenkin mahdollisuus valita, kumpaa ne palvelevat: asiakkaitaan vai viranomaisia. Pankit ovat ensisijaisesti riippuvaisia asiakkaistaan, joten niiden kannattaisi palvella omia asiakkaitaan eikä ilmoittaa mitään tietoja viranomaisille. Tämä on asiakkaiden ja pankkien yhteinen etu.

Pelkkien epäilysten ei pitäisi yleensäkään riittää minkäänlaisten tietojen vuotamiseen pankeista viranomaisille tai kolmansien osapuolten tietoon. Pankkisalaisuutta ei enää käytännössä ole, sillä pankit voivat antaa harkintansa varaisesti kaikki tiedot takaovien kautta kenelle tahansa.

Pankeissa pitäisi ymmärtää, että ne voivat harjoittaa liiketoimintaansa vain pankkisalaisuuden varassa. Jos luottamus asiakkaan ja pankin kesken menetetään, asiakkaiden kannattaa olla itse oma pankkinsa ja pitää koko varallisuutensa muussa muodossa kuin pankeissa. Tämä taas merkitsee tappiota pankkien liiketoimintaedellytyksille.

Käteiseurojen polttaminen olisi poliittinen tyhmyys

Euron ollessa kriisissä on poliittisesti epäviisasta heikentää euron asemaa käteisenä maksuvälineenä. Pankit ja Finanssivalvonta ovat omalla kontrollillaan tuhoamassa käteisen rahan aseman sekä maksuvälineenä että arvon säilyttäjänä. Käteisellä rahalla kun ei tee enää mitään, jos sillä ei voi edes maksaa joutumatta rikosepäilyjen kohteeksi.

Tämä on tuhoisaa koko rahajärjestelmän kannalta. Käteisellä rahalla on tärkeä rooli euroalueella: sekä maksuvälineenä, arvon säilyttäjänä että vaihtoehtona pankkijärjestelmässä toimimiselle. Jos maksuliikenne on mahdollista vain pankkien kautta, kaikki taloudellinen valta kuuluu silloin pankeille. Rahan laillisuuden perustana ei ole eikä tule olla sen identifioiminen pankkitileihin. Tällöin ei olisi enää julkista rahaa lainkaan vaan ainoastaan pankkien itse tekemää ja ylläpitämää rahaa.

Selvän näytön pankkien harjoittamasta juonittelusta tarjoaa pankinjohtaja Björn Wahlroos, joka kirjassaan Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta (2015) vaatii käteisestä luopumista. Korkojen painuessa alle nollan käteisestä tulisi nimittäin sijoituskohde, johon säästöt ohjautuisivat. Tämä puolestaan vaikeuttaisi pankkien mahdollisuuksia periä tileiltä negatiivista korkoa. Jos käteistä ei olisi, pankit voisivat miinuskoron aikana helpommin syödä rahasi. Niin ne tekevät jo nyt kantamalla nollakorkoisilta tileiltä kuukausimaksua. Tämä on aito pankkiryöstö. Ryöstäjänä vain on pankki.

On syytä muistaa, että euroalueesta annetun lainsäädännön mukaan käteinen euroraha on edelleenkin euroalueen ensisijainen maksuväline, jota jokaisella taloudellisen vaihdon osapuolella on velvollisuus ottaa vastaan maksusuorituksena. Pankit, jotka ovat lopettaneet käteisen rahan käsittelyn, rikkovat lakia. Samalla ne mitätöivät käteistä rahaa.

Pankkien ja Finanssivalvonnan käyttöön ottaman tarkkailun vuoksi ihmisten ei enää kannata tallettaa rahojaan pankkeihin vaan toimia entistäkin enemmän pankkien ulkopuolella. Epätoivoisilla harmaan talouden torjuntayrityksillään julkinen valta tulee synkistäneeksi tilannetta niin, että mahdollisesti jo olemassa olleesta harmaasta taloudesta tulee aivan sysimustaa. Viranomaisten toimet ovat siis hyödyttömiä, jopa vahingollisia. Lopulta maksut hoidetaan hopealusikoilla ja muilla pöytäkahveleilla.

Käteisen rahan polttaminen on osa koko elämäämme kohdistuvaa digitaalista tarkkailua. Jos tileihin sidottu raha muodostaa pääasiallisen maksuvälineen, ostoksemme ja kulutustottumuksemme voidaan helposti kirjata myös kauppojen tietojärjestelmiin.

Tätä menoa kansalaisilla ei ole pian omaa rahaa lainkaan. Monetkaan ihmiset eivät kuitenkaan halua tehdä elämästään tällä tavoin ohjailtua, tarkkailtua ja valvottua.

En minä ainakaan halua. Siksi suositan, että kaikki ihmiset palaisivat käyttämään jokapäiväisissä ostoksissaan käteistä. Se on lopultakin ainoa keino säilyttää käteisen rahan asema maksuvälineenä ja sen mukainen vapaus. Tämä olisi tehokkain kansanliike käteisen rahan pelastamiseksi. Oikeudet ja vapaudet pysyvät vain, jos niitä käytetään.