Olen nähnyt vuosikymmenten aikana monenlaisia elokuvia, joissa homoseksuaalisuus on pääteemana. Ikääntyneimpiä leimaa aiheen synkistely, ja uudempia rasittavat uhriutuminen tai identiteettipoliittinen opettavaisuus.
Helsinki Pride -tapahtuman ohjelmasta riippumattomana ja QX-lehden järjestämänä näki Suomen ensi-iltansa Nils-Erik Ekblomin ja Tom Norrgrannin elokuva Pihalla, joka kertoo kahden nuoren miehen rakastumisesta suomalaisessa maalaismaisemassa. Kävin sunnuntai-iltapäivänä katsomassa elokuvan (toistaiseksi ainoan) Suomen-näytännön, ja omasta mielestäni elokuva on täysosuma.
Seitsemäntoistavuotias Miku (Mikko Kauppila) elää heterotodellisuudessa, johon kuuluvat kaveripiirin mukana pyöriminen ja suuret juhlat, kunnes hän erilaisten sattumusten kautta päätyy keskelle mökkielämää ja koivujen havinaa, jossa hän tutustuu itseään vapautuneempaan Eliakseen (Valtteri Lehtinen).
Tarinassa sinänsä ei ole mitään uutta. Vanhaa sanontaa viljellen voisi todeta, että kyseessä ”ei ole leimallisesti gay-elokuva vaan kertomus kahden ihmisen rakastumisesta”. Vertailukohtina mieleen tulevat Hettie MacDonaldin Beautiful Thing (1996) ja ”Cesc” Gayn Krámpack (2000).
Pihalla-elokuvan ansiot ovatkin elokuvallisella puolella. Ekblomin ohjaustyö hyödyntää suomalaisen realismin ja naturalismin perinnettä. Elokuvaa esitellessään ohjaaja myönsi hakeneensa kontaktien luomiseen ja dialogiin draamallisuutta muun muassa kaurismäkimäisestä ”syvästä katseesta”.
En ole naturalistisen filosofian suurimpia ihailijoita, mutta tässä homoteeman ympärille rakennetussa elokuvassa ote todellakin toimii – ehkä siksi, että homoseksuaalisuuden esittämistä ovat perinteisesti vaivanneet aiheen alistaminen valmiiksi nauretuille camp-parodioille tai homojen esittäminen pelkkinä friikkimäisinä sivuhenkilöinä vakavasti otettavissa elokuvissa.
Olen kiitollinen, että tässä elokuvassa on onnistuttu yhdistämään hienosti suomalainen elämänmuoto ja homoseksuaalien kasvutarina ja tekemään se tavalla, jota eivät vaivaa edellä mainitsemani Angstin aiheet, korostettu korrektius tai poliittinen tendenssimäisyys. Kaikki kunnia keväällä julkaistulle Tom of Finland -elokuvalle, mutta sitä samoin kuin monia muitakin uudehkoja tuotantoja, leimaa puolestaan historiallisuus. Synkistelyn perinnettä jatkoi pride-viikolla televisiossakin nähty Ang Leen Brokeback Mountain (2005).
Sen sijaan Ekblomin ja Norrgrannin elokuva ei ole katsojakokemuksena ahdistava eikä 2000-luvun taitteen elokuvien tapaan identiteettipoliittisesti opettavainen, vaan vapauttava ja hersyvän hauska. Huumori syntyy pitkälti onnistuneesta dialogista. Juonta paljastamatta voin kertoa, että nauruhermoja repivimpiä oli kohtaus, jossa selvisi, miksi äiti poikansa homouden tiedostettuaan sekä itki että nauroi.
En pidä elokuvaa silti ensisijaisesti komedisena. Dialogin uskottavuus nojaa käsikirjoittajan omakohtaisten kokemusten prosessoimiseen elokuvan ainekseksi ja toisaalta improvisaatiota hyödyntävään näyttelijäntyöhön, jossa on menty tapahtumat edellä, kamera perässä.
Ei ole ihme, että elokuva on saanut erittäin myönteisen vastaanoton Los Angelesissa, jossa elokuva oli koettu hurjan hauskaksi ja suomalaisen luonnon ja valoisuuden keskelle sijoitettuna myös eksoottiseksi. Ehkä juuri tämä kontekstualisointi erottaa elokuvan niistä kymmenistä, kenties jopa sadoista vastaavantyyppisistä elokuvista, joita maailmalla on julkaistu sekä suurempina että pienempinä tuotantoina.
Pidin monista elokuvan pienistä mutta teknisesti toimivista jipoista, kuten äänen pudottamisesta pois rakastelukohtauksen ajaksi. Kolmessatoista päivässä kuvatuksi pienen budjetin elokuvaksi tulos on häkellyttävän hyvä, mikä todistaa vanhan sananlaskun puolesta: se mikä elää hetkessä väkevästi, elää ikuisesti.
Ikuista rakkautta elokuvassa ei tosin nähdä, vaan rakastuminen. Elokuva jää tyylikkäästi ja dialektisesti kesken. Ikuinen rakkaus on nimittäin mahdollinen vain subliimina, saavuttamattomana ja katoavana pisteenä, joka ei koskaan toteudu, ainakin mikäli on uskominen Slavoj Žižekin tulkintaa Titanic-elokuvan loppukohtauksesta. Mikulle jää kesäisestä ensirakkaudestaan käteen hauras ja mureneva koivun lehti.
Elokuva on konstailemattomuudessaan kaunis.
Näytöstä seuranneessa keskustelutilaisuudessa tekijät jo lupasivat elokuvalle jatko-osaa. On luonnollista, että tuottajat innostuvat suosiosta, sillä yleisöt helposti ihastuvat päähenkilöihin ja toivovat tarinalle jatkoa. Jatkaminen voi ilmaan jättämisen sijasta kuitenkin madaltaa tuloksen, ja seurauksena on TV-sarja.
Tosin ei siinäkään mitään vikaa olisi. Queer as Folk oli pitkään ainoa televisiolle tehty sarja, jossa homot olivat pääosassa ja joka oli sävyltään ja yleisasenteeltaan elämänmyönteinen.
Pihalla-elokuvan heikkoutena voidaan pitää sitä, että elokuvan alkupuolella juopotellaan liikaa. Tämä suomalaiskansallinen klisee tosin toimii kontrastipintana sille, että päähenkilö löysi turhauttavan ja ikävän elämänsä tilalle jotakin parempaa. Ja sitten mentiin Pariisi-paita päällä suomalaisessa mökkeilymaisemassa...
Uskon, että elokuva tulee menestymään mainiosti ja että sille myönnetään vielä palkintoja. Pulmana on, miten saada onnistunut tuotanto markkinoille ja yleisöjen nähtäville, sillä kotimaiset elokuvateatterit ovat valtavirtoja suosivan Finnkinon hallussa, ja Yleisradiokin esittää yleensä vain sellaisia produktiota, joissa se on itse ollut mukana.
