2. syyskuuta 2017

Valtion velka venyy ja paukkuu kuin hallituksen henkselit ja purukumi


Valtiovarainministeri Petteri Orpo iloitsi torstaina siitä, että valtion ensi vuoden tulo- ja menoarvio on enää 2,96 miljardia alijäämäinen. Tästä hallitus kiittää yskimällä käyntiin lähtenyttä talouskasvua, josta se mielellään ottaa kunnian itselleen.

Henkselien paukutteluun ei ole kuitenkaan aihetta, sillä velkaantumisen hidastuminen on saatu aikaan hurjilla leikkauksilla, jotka ovat koetelleet niin yliopistoja kuin sosiaaliturvaakin.

Sosiaaliturvaan investoitavat varat päätyisivät etupäässä kotimaiseen kulutukseen ja elvyttäisivät taloutta, joten voidaan kysyä, olisiko talouskasvu nopeampaa, jos leikkauksia ei olisi tehty.

Toiseksi on turha innostua Juha Sipilän tavoitteesta, jonka mukaan velaksi eläminen loppuu vuonna 2021. Lause voi olla tosi, jos eläminenkin loppuu, mutta muutoin ennuste on huteralla pohjalla, ja kyse on vain suhdannepyrähdyksestä. Kyse lienee myös vaalibudjetista, sillä sen päämäärät siintävät ensi eduskuntakaudella.

Vuosikymmenen vaihteessa maksuun menee suuri osa valtion kymmeneksi vuodeksi ottamista kertalyhenteisistä bullet-luotoista. Vaikka työllisyysaste nousisikin hallituksen tavoitteeksi asettamaan 72 prosenttiin, huoltosuhteen on ennustettu olevan heikoimmillaan vuoden 2020 korvilla.

Vaikka vuoden 2018 talousarvio on tälle vuodelle aiotun 5,5 miljardin sijasta enää alle kolme miljardia alijäämäinen, kokonaisvelka kasvaa. Vanhoja velkoja joudutaan maksamaan ottamalla uutta lainaa tai uudistalla vanhoja, joten uuden lainanoton ja vanhojen velkojen samanaikaisten erääntymisten vuoksi velka ei kasva tasaisesti.

Velkapääoman pinnalla esiintyy aina tuollaista muutaman miljardin väreilyä. Niinpä muutos ei välttämättä kerro talouspolitiikan onnistumisesta vaan valtiolla olevan velkakuorman määrästä. Kun alla oleva meri on syvä, ei kannata kiinnittää liikaa huomiota pelkkään pinta-aallokkoon.

Valtioiden veloissa ei aihetta juhlaan

Asiaa voidaan tarkastella myös filosofiselta kannalta. Taloustieteen vuoden 2008 Nobel-voittaja ja Princetonin yliopiston professori Paul Krugman kirjoitti vuonna 2012 The New York Timesiin kolumnin ”Kukaan ei ymmärrä velkaa”, jossa hän neuvoi olemaan huolestumatta valtioiden velan absoluuttisesta määrästä.

Hänen mukaansa valtion ei tarvitse periaatteessa koskaan maksaa velkojaan pois. Krugmanin mielestä valtiot ovat ikuisiksi tarkoitettuja instituutioita, joten velan määrällä ei ole suurta merkitystä, vaan ainoastaan sillä, ettei velka kasva verokertymää nopeammin ja hukuta alleen bruttokansantuotetta tai kansantuloa. Tärkeintä Krugmanin mukaan on, että velkojen maksu rullaa ajasta aikaan.

Velkaantuminen on kuitenkin tehnyt valtiot riippuvaisiksi pankeista. Päätösvaltaa on siirtynyt kansalaisilta kansainvälisille pankkiireille. Tämä on ollut demokratian tappio. Jos korot nousevat, velkojen maksu vaikeutuu. Näin on käynyt esimerkiksi Kreikalle, jolle myönnetään lainaa 800 prosentin korolla. Pankit ovat lisäksi riistäneet euroalueen vaatimuksista selviytymättömien valtioiden kansallisvarallisuutta haltuunsa. Krugmanin peittelemä totuus on, että velkaantuessaan valtiot köyhtyvät.

Kestämätön on myös Krugmanin argumentti, ettei valtioita ja yksityishenkilöitä pitäisi verrata keskenään, koska valtiot ovat ”ikuisia” toisin kuin ihmiset. Tämä näkemys pitää paikkaansa vain, jos perusoletus on tosi ja valtiot todellakin ovat ikuisia. Historia ei anna kovin rohkaisevaa näyttöä tästä. Velkojat voivat lähteä hakemaan saataviaan myös aseellisesti, jolloin syttyy sotia ja velkoja aletaan kuitata väkivaltaisesti. Taloudellinen painostus voidaan jo sinänsä nähdä aseettoman väkivallan muotona. Krugmanin argumentti lieneekin ymmärrettävä sitä taustaa vasten, että hän puhui Yhdysvaltain oloista, ei Euroopan.

Talousneron mielipide antaa näyttöä siitä, että talouden ilmiöitä ei pitäisi tarkastella vain kapealla kauppiaan järjellä. Talous on perimmältään vallan käytön muoto ja ilmaus. Talous sikiää ihmisten käyttäytymisestä, ja siinä realisoituvat arvostukset, mielipiteet, valinnat ja tunteet. Taloudelliset valtasuhteet myös vaikuttavat syvälle ihmisten elämään: käyttäytymiseen, elintasoon ja elämänlaatuun. Sen vuoksi olisi tärkeää, että taloutta arvioitaisiin filosofisesti, niiden arvojen näkökulmasta, jotka vallitsevat talouden pintailmiöiden takana.

Miten valtioiden velat maksetaan?

Suomi velkaantuu kuluvana vuonna 5,5 miljardia euroa. Nyt on kansallinen hätätila, sillä velan paisuminen tarkoittaa, että kansallista omaisuutta tuhoutuu koko ajan vastaavalla vuosivauhdilla, joka vastaa kevyttä sodankäyntiä.

Kaikki tietänevät, että valtioilla olevaa velkaa ei voida eikä ole tarkoituskaan maksaa pois. Niinpä valtiot ovat ahmineet sitä kun täytekakkua.

Koska julkisyhteisöillä oleva velka on vain eteenpäin siirrettyä inflaatiota tai verotusta, julkinen velka on lopulta yksityistä velkaa. Se maksetaan verottamalla pois omaisuutesi tai viemällä palkkasi ostovoima, kuten on jo käynyt asuntopolitiikassa. Toinen mahdollisuus on se, mihin Eurooppaa väkevästi ohjataan federalistien kädellä: varojen ja velkojen katsominen yhteisiksi.

Siihen liittyy käytännöllinen sosialismi. Jossain lienee sovittu, että lopulta valtioiden velat sovitetaan akordilla eli antamalla ne anteeksi, ja valtiot ottavat haltuunsa pankit, joiden luomalla lumerahalla ne nyt pelastavat itsensä, pitävät yllä kulutusta ja puhaltavat ilmaa kuplatalouteen. Näin tässä loogisesti ajatellen käy. Euroalueen yhteisen rahan ja valuuttaunionin voimassa ollessa ei voisi muutoin käydäkään: ne johtavat väistämättä yhteiseen finanssipolitiikkaan.