28. tammikuuta 2018

Niinistö pudotti pippurimyllyn pyörittäjät


Punaisesta tuli Salen taustaväri.
Niinistö, Haavisto ja Väyrynen todistivat presidentinvaaleissa, että Suomen poliittinen elämä ei uudistu kovin nopeasti. Ei ainakaan sillä tavalla kuin astetta kuumemmassa Ranskassa, jossa Macron tuli puskista En Marche! -liikkeensä kanssa. Hänestä minulla ei ole tosin paljoa hyvää sanottavaa, ellei hän pyörrä yltiöpäisen maahanmuuttomyönteisyytensä lisäksi myös puheitaan Euroopan liittovaltiosta.

Suomen presidentinvaali näyttää olevan veteraanipoliitikkojen apaja, aivan kuten europarlamenttikin. Pippurimyllyn pyörittäjät putosivat prosenteille, ja heille tämä oli pelkkä eduskuntavaalikampanja.

Huomiota herättää suurten puolueiden kannatuskato. Demarien ja Vasemmistoliiton äänestäjät menivät muiden taakse, osittain siksi, että puolueilla ei ollut heittää kehiin ketään ykkösketjun pelaajaa, mutta todennäköisimmin siksi, että kansalaiset ovat saaneet tarpeekseen vasemmiston maahanmuuttolinjasta. Mukavaa kuitenkin, että Niinistö tällä tavoin (62,7 %) kokoaa kansaa tai kansa Niinistöä kansalaissodan muistovuotena – ellei hän peräti mennyt vasemmiston ohi vasemmalta koukaten.

Kun alennus on miinusmerkinen, on lopputulos plusmerkkinen.
Järkyttävimmässä ristiriidassa ovat keskustan puoluekannatus ja Matti Vanhasen henkilökohtainen kannatus (4,1 %), joka vaipui valliriutan alapuolelle lähestyen keskikaljan prosenttilukemia. Myönteistä KMS-Vanhasessa on kuitenkin hänen absolutisminsa (0,0).

Vaalien suurin häviäjä oli Suomen kansa, sillä vaalin toimittaminen maksoi arviolta 17 miljoonaa euroa. Vuonna 2012 hinta oli noin 24 miljoonaa sisältäen kaksinkertaisen kuntakorvauksen (yhteensä 15 miljoonaa). Läpihuutojutun vuoksi sekä ehdokkaat että valtio olisivat voineet säästää varansa.

Konservatiivista on joka tapauksessa Suomen kansa, joka valitsi Niinistön uudelleen niin kuin Kekkosen, Koiviston ja Halosen. Istuvalla presidentillä on perinteisesti huonot mahdollisuudet välttää uudelleenvalinta, jos hän asettuu ehdokkaaksi, sillä Suomen kansa vastustaa muutoksia ja turvautuu hyväksi havaittuun. Turvallisuuden kaipuu näkyy.

Seitsemänkymppinen Niinistö saattoi lähteä kolmannen kerran ehdokkaaksi ihan vain estääkseen toista saman sukupolven poliitikkoa, Paavo Väyrystä (6,2 %), saavuttamasta ikuista tavoitettaan ja päätyä presidentinvirkaan. Väyrysen agenda poikkeaa jyrkästi istuvan hallituksen päämääristä, toiminnasta ja tavoitteista. Hyvä, että myös se tuli artikuloitua, sillä nyt tiedetään, miten olisi pitänyt toimia.

Laura Huhtasaaren kova kolmostulos (6,9 %) osoittaa Perussuomalaisten olevan puolueena ilahduttavasti iskussa ja voimissaan.

Huolestuttavaa oli useiden ehdokkaiden Nato-vastaisuus. Niinistön avoin Nato-kanta, jonka Tuula Haatainen (3,3 %), Merja Kyllönen (3,0 %) ja media ovat virheellisesti tulkinneet ”Nato-vastaisuudeksi”, tulee osoittautumaan kuitenkin pelkäksi taktikoinniksi, kuten totesin jo aiemmin.

Korostamalla Nato-optiota Niinistö pidätti itselleen mahdollisuuden reagoida Nato-kysymykseen pragmaattisesti tarpeen mukaan. Saatuaan laajan mandaatin hän voi vedota siihen uudella kaudellaan myös Natoon mahdollisesti hakeuduttaessa.

Monet luultavasti äänestivät Niinistöä hänen tolkullisen näkemyksensä vuoksi ja merkkinä siitä, että kansalaiset ovat luopumassa ehdottomista Nato-mielipiteistään ja hyväksymässä valtiojohdon aloitteenpidon asiassa. Ja kelpo tavalla Niinistö on hoitanut pääsarkansa, eli suhteet Venäjään ja Yhdysvaltoihin.

Oluttuopin hinnalla kansalaiset saivat pulinaa ja pölinää ulkopolitiikasta ja sisäpolitiikasta ja niiden laittamisesta tehosekoittimeen. Hinta kannatti maksaa, mikäli sitä kautta saatiin sanotuksi jotain sopimatonta ja puhuttua asioita halki.

Vaalien ideahan ei ole vain valituksi tulemisessa vaan poliittisten vaihtoehtojen ja näkemysten julkisessa esittämisessä. Kansalaisten kannalta tärkeä on kontrollifunktio, joka toteutuu poliitikkojen haastamisessa ja tenttaamisessa, joskus myös vaihtamisessa uusiin.