19. tammikuuta 2018

Presidentinvaalin Nato-pokeri


Kaasu on keittiössä ja sytkäri yhden ehdokkaan kädessä, Rkp:n Nils Torvaldsin. Suomenruotsalaisena hänen on luontevaa kallistua Nato-jäsenyyden avoimeksi kannattajaksi, sillä Ruotsi on Nato-jäsenyyden kynnyksellä.

Presidentinvaaleissa huomiota on herättänyt istuvan ja todennäköisesti jatkavan Sauli Niinistön nihkeys Nato-kysymyksessä. Se on tärkein presidentin seuraavalla toimikaudella esille tuleva asia EU:n liittovaltioksi muotoilun ohella.

Niinistö on kieltänyt olevansa liittovaltion kannalla, ja Natosta hän on pidättäytynyt esittämästä ehdotonta ja selvää kantaa. Molemmat suhtautumiset ovat vilpillisiä ja sisältävät bluffia.

Jos Suomi rakentaa puolustustaan EU:n varaan, kuten Niinistö haluaisi, se on kannanotto liittovaltion puolesta. Vaikeneminen omista ratkaisuista tilanteessa, jossa Ruotsi hakisi Natoon jäseneksi, taas on kiertelyä ja kaartelua, jonka tuloksena äänestäjä ei tiedä, minkä puolesta hän äänestää tai jättää äänestämättä.

Bluffi on kuitenkin ymmärrettävää.

Niinistö ei ole esittänyt Nato-myönteistä kantaa, sillä sitä ei ole muillakaan pääehdokkailla, eikä hän ilmeisesti halua poiketa toisista ehdokkaista agendalla, joka kansalta kysyttyjen Nato-gallupien valossa veisi ääniä enemmän kuin toisi.

Hän myös välttelee paljastamasta korttejaan, sillä presidenttinä hänen olisi epäviisasta kertoa kantaansa Ruotsin Nato-ratkaisuun etukäteen. Se sitoisi hänen kätensä, antaisi ruotsalaisten valintoja ohjaavan signaalin ja merkitsisi neuvottelutavoitteiden paljastamista etukäteen, mikä olisi suuri virhe.

Tiedämme vain kolme asiaa. Ensinnäkään Niinistö ei halua avoimesti arvojohtaa Suomea Natoon. Hän ei halua olla aloitteentekijä vaan antaa ruotsalaisten soittaa ensiviulua. Toiseksi tiedämme, että hän haluaa kansalta äänet ilman, että presidentinvaalista tulee Nato-vaalit. Tässä hän noudattelee (yhtä lukuun ottamatta) muiden ehdokkaiden hiljaista sopimusta. Kolmanneksi: näissä vaaleissa pelataan kovaa Nato-pokeria.

Luen Niinistön eleitä, äänenpainoja ja ajatuskuplia niin, että hänen pidättäytymisensä sanomasta mitään ehdotonta Nato-jäsenyyden hakemisesta on pelkkää taktikointia, jonka tarkoitus on varmistaa Suomelle mahdollisimman hyvä neuvotteluasema, jos Ruotsi päättää seuraavan hallituksensa johdolla hakeutua Natoon. Asian kompleksisuuden vuoksi tätä ei voida tietenkään kertoa kansalle.

Samasta syystä Nato-asiasta ei voida järjestää myöskään kansanäänestystä, eikä niin ole tehty yhdessäkään nykyisessä Nato-maassa. Se kun avaisi tien hillittömiin spekulaatioihin ja informaatiosotaan. Koska valtiojohdon suostumus tai aloite kansanäänestyksen järjestämiseksi olisi ilmaus aikeesta liittyä Natoon, kansalta saatu kielteinen päätös vetäisi hallitukselta ja presidentiltä housut kinttuihin, ja Moskovassa saataisiin nauraa.

Tällaista tilannetta kukaan tuskin haluaa. Niinpä kansanäänestys on turvallisuuspoliittisessa asiassa sula mahdottomuus, ja siksi asia on jätetty eduskunnan käsiin perustuslaillisesti. Väite, että kansa päättää Nato-asiasta, on puhdasta populismia, sillä kansa ei päätä pienemmistäkään asioista.

Uskon Niinistön olevan lähtökuopissa toimimaan vaikka Nato-hakemuksen postipoikana, mikäli Ruotsi Natoon liittyy. Ruotsin ollessa Naton jäsen olisivat puolustusliiton ulkopuolella Euroopan maista enää vain vuorten keskellä sijaitseva ja EU:hun kuulumaton Sveitsi, Itävalta, jossa sotilaallisen liittoutumisen estää Saksan pelossa säädetty perustuslaki, ja Irlanti sekä Kypros, joilla ei ole paljoa rajanaapureita.

Jos Suomi ei kuuluisi Natoon, se saattaisi Suomen näyttämään Euraasian unioniin kuuluvalta Venäjän protektoraatilta, jolla ovat seuranaan Valko-Venäjän ja Armenian tasavallat.

En usko enkä toivo Suomeen koskaan niin tyhmää presidenttiä tulevankaan, joka ei viimeistään tällaisessa tilanteessa siunaisi Suomen hakemista Naton jäseneksi. Suomen liittyminen Natoon on siis sinetöity, jos Ruotsi liittyy. Valinta koskee vain sitä, päättääkö Suomi asiasta itse ensin vai seurataanko täällä Ruotsin esimerkkiä.

Varoen horjuttamasta hyväksi koettua nykytilannetta Niinistö on sulkenut ensimmäisen vaihtoehdon pois. Hän toivoo, ettei Ruotsi hakisi. Niinpä asia jää ratkaistavaksi Ruotsissa, jossa seuraavan hallituksen saattavat muodostaa ruotsidemokraatit tai kokoomus, riippuen kumpi saavuttaa pääministeripuolueen aseman.

Viha ruotsidemokraatteja vastaan on kuitenkin niin suurta, että puolue ei pysty muodostamaan hallituskoalitiota, vaan seuraava hallitus on todennäköisesti kokoomusjohtoinen. Sen toimintakyky jää riippuvaiseksi Natolle myönteisen liberaalin kansanpuolueen, keskustan, empivien demarien ja Nato-kielteisten vihreiden tuesta.

On täysin mahdollista, että Ruotsin seuraavan hallituksen kokoonpanon Nato-myönteisyys ei riitä, eikä tukea tulisi tarpeeksi kansanäänestyksessäkään, jonka Ruotsi edellytti jo euroasiassa. Asiassa siis edetään kuin Suomen ja Ruotsin euroon liittämisessä: Ruotsi äänestää, Suomen hallitus ilmoittaa. Ajallinen järjestys vain on toinen, koska halutaan erilainen tulos.

Niinistön asettuminen tarkkailijan positioon on puhtaasti taktinen valinta ja ainoa looginen toimintamuoto Nato-asiassa. Samasta syystä hänen ulkopolitiikkansa on allekirjoittanut Huhtasaari, ja ainoastaan Väyrysellä ja Torvaldsilla näyttää asiassa olevan selvä, joskin toinen toisestaan jyrkästi poikkeava tendenssi.

Torvaldsin näkemys on epäilemättä vilpittömän autenttinen ja kuvaa hänen tuntemuksiaan. Väyrysen näkemys taas on pragmaattinen ja tulos hänen pitkän linjan liittoutumattomuuspolitiikastaan, joka muodostaa aivan oman ulkopoliittisen tulkintakuvionsa koskien Venäjä-suhdetta ja esimerkiksi Ukrainan nykytilannetta.

Väyrysen narraatiossa Itä-Ukrainan kriisiä pidetään maan Nato-myönteisyyden ja toisaalta myös Naton Ukrainaan kohdistaman aktiivisuuden syynä, ja Venäjän sotatoimet alueella nähdään ”traagisena” reagoimisena niihin. Tämä ei ole historiallinen totuus asiasta vaan kiistää Ukrainan itsemääräämisoikeuden päättää omasta liittoutumisestaan ja pyrkii oikeuttamaan Venäjän valloitustoimia.

Asian voi sanoa niin päin, että Venäjä miehittää Itä-Ukrainaa, koska Ukraina ei hyvän sään aikana liittynyt Natoon, vaikka George W. Bush tarjosi jäsenyyttä jopa ilman jäsenehtojen täyttymistä.