26. helmikuuta 2018

Olympialaiset ohi – Alkaako sota?


Vain muutaman vuoden kuluttua Saksassa 1936 järjestetyistä kesä- ja talviolympialaisista oli Euroopassa täysi rähinä päällä. Sarajevon vuoden 1984 talviolympialaisia puolestaan seurasi verinen Bosnian-Hertsegovinan sota, jota käytiin Jugoslavian entisen liittovaltion alueella ja jossa nähtiin keskitysleirejä sekä kansanmurha. Lähes välittömästi Sotšin talviolympialaisten jälkeen vuonna 2014 Venäjä puolestaan miehitti Krimin alueen ja aloitti sotatoimet Itä-Ukrainan alueella.

Ovatko siis rauhaa ja harmoniaa symboloivat olympialaiset savuverho, jonka takana valmistellaan väkivallantekoja ja sotaa? Pyeongchangin talviolympialaisia pidettiin rehdin urheilumielen voittona politiikasta, mutta tosiasiassa olympialaiset ovat aina olleet kansainvälisen politiikan näyttämö tai sivulava, jolla urheilusta on tehty politiikan väline.

Ja miten muutoin voisi ollakaan? Myös antiikin Kreikan riitaisat kaupunkivaltiot Sparta ja Ateena vaativat sotilaitaan hautaamaan aseensa hiekkaan olympialaisten ajaksi, mutta vain siksi ajaksi. Urheilu sinänsä on valtasuhteiden performoimista. Sota on aseellista urheilua, niin kuin urheilu on aseetonta sotaa.

Urheilu on myös aggressioiden sublimaatiota: ylevöittämistä näennäisesti jalojen ihanteiden hyväksi. Takana kytevät ahneus, voitonpyynti ja saalistuksenhalu, yleensä myös kansojen ja kansakuntien eripura, jota säädellään ja hallitaan kanavoimalla vihamielisyys kilpailuun tai peleihin.

Myös Koreoiden yhteisesiintyminen Pyeongchangin kisoissa voidaan nähdä puhtaana propagandana, joka johtui isäntämaan vieraskoreudesta ja Pohjois-Korean häveliäisyydestä.

Maailman katseet pakottivat maiden joukkueet esiintymään yhdessä, sillä muu olisi pistänyt tikkuna ulkovaltojen silmään. Kun Etelä-Korean Soulissa järjestettiin kesäolympialaiset 1988, kilpailijat, yleisö ja järjestäjät pelkäsivät Pohjois-Korean terrori-iskua, samantapaista, jonka muslimiterroristit tekivät Münchenin olympiakylään vuonna 1972 murhaten 10 panttivangeiksi ottamaansa israelilaista.

Kommunistisen terrorin ollessa vielä kylmän sodan aikakaudella voimissaan Pohjois-Korean agentit onnistuivat räjäyttämään matkustajalentokoneen vuonna 1987 toivoen sen johtavan Soulin olympialaisten peruuttamiseen. Tässä valossa Pohjois-Korean kädenojennus oli nyt infosodankäynnillinen yllätysisku.

Sekä etelä että pohjoinen katsoivat saavansa sympatiaa omalle puolelleen esiintymällä yhteistyökykyisinä ja kilpailemalla valheen eräässä muodossa, eli vastentahtoisessa sietämisessä, suvaitsevuudessa. Sillä tehtiin parempaa politiikkaa kuin USA:n boikotoidessa Moskovan olympialaisia 1980 tai Neuvostoliiton boikotoidessa Los Angelesin kisoja 1984.

Koreat paiskasivat kättä maailman huomion vuoksi, mutta kisojen jälkeen solidaarisuus sulaa todennäköisesti pois. Kiintoisaa onkin, kuinka käy. Pamahtaako painekattilan kansi auki, kun maailman huomio siirtyy muualle?

Urheilu ei ole vain keino luoda jännitteitä vaan myös purkaa niitä. Nykyisin on myöhäistä lopettaa Pohjois-Korean ydinohjelmaa mutta ei lopettaa Pohjois-Koreaa itseään entisen DDR:n tapaan. Itse lyön Jinin ja Jangin kunniaksi vetoa lavallisesta Pepsi-Colaa sen puolesta, että the choice of a new generation ohjaa pohjoisen suurta liideriä kiemurtelemaan irti sosialismin painolastista kohti Koreoiden yhdistymistä.

Pohjois-Korean pullistelu on strategista uhoa Yhdysvaltoja kohtaan, ja maa onkin pelannut kelvottomat korttinsa taitavasti. Maailman ainoa kommunistinen dynastia on aidosti riippumaton ja itsenäinen, sillä sitä ei tunnu tukevan oikein kukaan, ja julkisuus on maan kokoon nähden huippuluokkaa.

Myös rauhanharjoitusten jatkumisen todennäköisyyttä vastaan voidaan väittää. Vanha sanonta kuuluu, että sota alkaa, kun kamera käy. Se koskee kuitenkin info-, kyber- ja hybridisotaa. Aseelliset selkkaukset alkavat useasti silloin, kun yleisöä ei ole paikalla. Esimerkiksi Spetznas-joukot liikkuvat tunnuksettomasti, huomaamattomasti ja vähin äänin.

Ydinpommia ei voi kuitenkaan räjäyttää vaivihkaa tai hipihiljaa. Joukkotuhoaseista tekeekin käyttökelvottomia tai ainakin kertakäyttöisiä se, että ne jäävät maailman mieleen ja ansaitsevat moraalisen närkästyksen. Korean niemimaalla ei ydinsotaa tule, mutta voi tulla jotakin muuta.

Olympiakomitea toimii maailmanpoliittisten pelimerkkien mukaan samoin kuin Nobel-komitea. Se myöntää kisat aina niihin maailmankolkkiin, joiden se katsoo olevan tarkkailun tarpeessa.

Ehkä Tokion vuoden 2020 kesäkisojen nauttima huomio riittää pitämään Koreat kiltteinä. Olympiavuoden 1940 edellä se ei tosin riittänyt, vaan kisat annettiin Helsingin järjestettäviksi, kunnes asiaan päästiin vasta 12 vuoden viiveellä.