7. helmikuuta 2020

Vasemmisto rikkoo arvopohjansa sekä omat yhteisö- ja puhenorminsa


Vesilaseissa raivoaa jatkuva hirmumyrsky poliittisen vihervasemmiston ja sitä tukevan median vuoksi. Kun valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen pyysi lupaa asettaa Perussuomalaisten kansanedustajan Juha Mäenpään syytteeseen ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan”, jouduimme lukemaan valtamedian lehdistä, että puolueet sopivat jättävänsä lähetekeskustelun käymättä, kun asia menee arvioitavaksi perustuslakivaliokuntaan.

Menettely on poikkeuksellinen kahdella tapaa. Ensinnäkään Suomessa ei ole asetettu kansanedustajia tällä tavalla syytteeseen sitten vuoden 1979, ja sitä edellinen tapaus oli ennen toista maailmansotaa. Toiseksi, valiokuntakäsittelyä edeltää yleensä lähetekeskustelu. Vaikeneminen ajaa Perussuomalaisia ahdistelevien muiden puolueiden etua.

Itse olisin rikkonut hiljaisuuden, sillä perustuslakivaliokunta on menettänyt luottamuksensa sen käyttämien tendenssijuristien Juha Lavapuron ja Tuomas Ojasen vuoksi. Kolmas usein käytetty tietäjä on SKP:n keskuskomitean entinen jäsen Martin Scheinin, joka vaati syytettä Mäenpäälle ja jonka toimista esitin arvioni jo täällä.

On väärin antautua pohtimaan sitä, millä perusteella ihminen voidaan asettaa syytteeseen poliittisten mielipiteidensä kertomisesta tai kuinka hänen mielipiteen- ja ilmaisunvapauttaan pitäisi rajoittaa.

Oikea kysymys on: Kuinka kukaan kehtaa olla niin typerä, että katsoo voivansa puuttua parlamentin edustajan poliittisessa toimielimessä esittämään mielipiteeseen, jonka tarkoitus oli sitä paitsi parodioida hallituksen omaa ohjelmaa? Sieltähän tuo kiistelty vieraslajin käsite oli lähtöisin, ja asian rinnastamista turvapaikanhakijoihin voidaan pitää hallituksen itsensä tarjoamana retorisena tilaisuutena.

Tästä asiasta media on kyllä jaksanut vaahdota, ihan vain lavastaakseen Perussuomalaisista rasisteja, jotka raiskaavat lapsia, puukottavat ihmisiä ja heittelevät pommeja ympäriinsä.

En näe lähetekeskustelun sivuuttamiseen ja hiljenemiseen muuta syytä kuin sen, että muiden puolueiden edustajat ovat lopultakin ymmärtäneet ampuvansa itseään omaan jalkaan vaatiessaan syytteitä eduskunnan jäsenille. Sellaisen nuijimisen vaikutukset ovat tuhoisat yhteiskunnallisen totuuden tavoittelua ajatellen. Syytteet ja tuomiot kiertyvät pelotevaikutustensa kautta ennakkosensuuriksi ja itsesensuroinniksi, joka on kontrollin muodoista pahin. Vertauskuvallista on, että keskustelu asian lähettämisestä valiokuntaan kuihtui jo sekin.

Mikäli tuosta tuomiolle joutuu, se on taas vain yksi argumentti kiihotuspykälän poistamisen puolesta.


Paskapuheesta

Syytettä Juha Mäenpäälle toivova vihervasemmisto ei ole omasta puolestaan säästellyt sanojaan yhtään, saati noudatellut puhemies Matti Vanhasen toivetta maltillisemmasta kielenkäytöstä. Vasemmistoliittolainen opetusministeri Li Andersson antoi esimerkin tyypillisestä vasemmistolaisesta kielenkäytöstä haukkuessaan Jussi Halla-ahon näkemyksiä televisiossa paskapuheeksi, ja media valitsi heti puolensa alkaen puolustella Anderssonin rähjäistä rabulismia.

Helsingin Sanomat lauloi ”paskapuhe”-termin oikeaoppisesta käytöstä, ikään kuin solvaukset olisivat parempia ”oikein” esitettyinä. Tämä lähestyy Anderssonin omaakin ajatusta, että on myös sitä ”parempaa väkivaltaa”.

Sanoma-yhtiöiden Ilta-Sanomat puolestaan tilasi päivystävältä dosentilta Vesa Heikkiseltä arvion, jonka mukaan ”paskapuhe” ei ole kiroilua. Kannanotosta ei käy ilmi, kumman keskustelijan sanankäyttöön hän viittasi. Olisiko niin, että hänen mukaansa Halla-ahon kuuluisi saada sakot sopimattomasta kielenkäytöstä ja Anderssonin kiitosta asian paljastamisesta medialle?

Heikkisen mukaan ”[k]iroilu on noitumista ja solvaamista, ja sellaista Andersson ei tehnyt”. – Miten niin? Omasta mielestäni Anderssonin kannanotto oli argumentaatiosääntöjä ja hyviä tapoja rikkova läimäytys päin arvollisen kanssakeskustelijan naamaa. Se on kuin heittäisi märän rätin toisen kasvoille, ja sillä tavoin lausuja tietenkin vain nolasi itsensä.

Pomminvarma olen siitä, että jos ”paskapuhe”-termiä olisi käyttänyt Halla-aho Anderssonin sijasta, Suomen punavihreä valtamedia ja yliopistojen vasemmistolaiset etäispäätteet olisivat sankoin joukoin rääkymässä Halla-ahoa erotettavaksi eduskuntaryhmästä ja tuomiolle kunnianloukkauksesta.

Mitä Halla-aho sitten oli sanonut? ”Keskusta pyrkii puolustamaan alueellisia näkökohtia ja vihervasemmisto taas ajaa sellaista politiikkaa, joka käytännössä johtaa siihen, että alueet Suomessa muuttuvat vähitellen asuinkelvottomiksi ja ihmisten on pakko keskittyä”, hän sanoi Ylen A-talkissa.

Käsittääkseni tämä on täyttä totta. Myös tutkimusnäyttöä vihervasemmistolaisen hallituksen tuhoisasta talouspolitiikasta syntyy koko ajan – viimeksi Suomen Perustan julkaistessa Samuli Salmisen tutkimuksen siitä, kuinka suuri määrä toimeentulotuen saajista on tietyistä maista tulleita maahanmuuttajia. Luvut ovat häkellyttäviä.


Popartistin hyväksikäyttö persufobian mannekiinina

Helsingin Sanomien sota perussuomalaisia vastaan jatkuu myös viihteen sektorilla freenlancetoimittaja Oskari Onnisen Hesariin kirjoittamassa arviossa, jossa hän kehuu Antti Tuiskun uutta albumia ja tekee sen Perussuomalaisia moittivan reuhaamisen tuella.

Toimittajan täytyy olla hyvässä henkisessä tasapainossa katsoessaan kohottavansa artistin ansioita perussuomalaisen puolueen kustannuksella. Rinnastukset ovat todella omituisia.

Antti Tuiskun albumi Valittu kansa on Onnisen mukaan hyvä muun muassa siksi, että mallina ovat esitykset, joissa ”palavat ristit” ja takana on eräitä maailmanluokan artisteja sekä ”lähtökohtaisesti tekoja – heidän tapauksissaan poliittisia kannanottoja afrikkalais-amerikkalaisen kulttuurin puolesta”. – Jaahas. Mitä jos palaisivat vihreät liput tai punaiset puolikuut?

Kirjoittaja ihastelee Hannu Salaman Juhannustansseja ja Timo K. Mukan syntisiä lauluja tavoitellen ilmeisesti jonkinlaista lennokkuutta tai historiallista syvyyttä sekä hakien niiden suurenmoisuudesta vertailukohtia Tuiskulle. ”On järjetöntä ajatella, että suomalaiskansallinen, riemastuttavalla tavalla old school jumalanpilkka ja perinnetietoinen taidekohuhakuisuus voivat olla jopa sekulaarissa nykyhetkessä näin raikas konsepti”, Onninen sanoo.

Olisiko hän samaa mieltä ”raikastavuudesta”, jos Hannu Salamaa vastaan nostettua oikeudenkäyntiä verrattaisiin perussuomalaisia ihmisiä vastaan suunnattuihin poliittisiin sensuurioikeudenkäynteihin? Entä jos todettaisiin, että Ilja Janitskinista voisi (Mukan kohtaloon verraten) sanoa oikeuslaitoksen naulinneen hänet ristille?

Vihollinen on nykyisinkin sama: sensuurin pyrkimys. Sitä meidän aikanamme ajaa nimenomaan poliittinen vihervasemmisto, jonka huvitteluliberalismi on täydellisessä ristiriidassa vapauden perusideoiden kanssa.

Onninen olettaa ja toivoo hänen esiin nostamiensa uskonnollisten aiheiden ärsyttävän perussuomalaisia ja toteaa, että siinä ”muutama täky Niikon Mikalle”. Toimittaja haki musiikkiarvosteluunsa vielä toisenkin perussuomalaisen nimen: Toimi Kankaanniemen.

Huvittavaa kyllä, kummallakaan ei ole Tuiskun eikä hänen levynsä kanssa mitään tekemistä, joten rinnastusten etsiminen on väkinäistä. Niinpä toimittajan pyrkimys lavastaa Tuiskusta jonkinlainen persuvastaisuuden symboli muistuttaa paljon parjattua maalittamista. Vähintäänkin takaa kuultaa taiteilijan hyväksikäyttö: halu tehdä Tuiskusta persuvastaisuuden sankari ja perussuomalaisista ihmisistä voodoo-nukkeja poliittisen vihervasemmiston harjoittaman räkimisen kohteeksi.

Onninen on epäonninen siksi, että hänen tarkoitusperänsä ovat läpinäkyvän selvät ja vihjailutekniikkansa alkeellinen. Lopputulos on epäoikeudenmukainen sekä perussuomalaisia että popmusiikin ystäviä kohtaan, sillä kiitosta yksille yritetään tehostaa toisia haukkumalla. Tämä rikkoo journalismin tiettyjä peruskäytänteitä eikä toimi, sillä toimittaja käyttää taitelijan tuotoksia poliittiseen mudanheittoon ja euforisessa persufobiassa piehtarointiin.

Kunnon kalpeanaama Cheek heittikin jo Onnisen ulos eräästä konsertistaan, mutta Helsingin Sanomiin takkutukkaiset apurahakapinalliset saavat mielihyvin kirjoittaa. Ja onhan se selvä, kun lukee Journalisti-lehden juttua kirjoittajasta itsestään:

Brändääminen yhdistyy Onnisen mielessä ajatukseen paskan myymisestä kultana”, todetaan Journalisti-lehdessä. Jutun kirjoittanut Marja Honkonen luonnehtii Onnista näin: ”Oskari Onninen, 27, populaarikulttuuriin erikoistunut freelancetoimittaja, joka tunnetaan juttujensa naljailevasta sävystä”. – Sehän selittääkin kaiken.


Erään lynkkauksen lopputulos

Valtamedian myllytystä arvioidessa tulee ikävä vanhaa kunnon MV-lehteä, joka peitti epäkorrektina pidetyn nimensä akronyymillä. Valtavirtamedia julisti sivuillaan isänmaanystävä Ilja Janitskinin kuolleeksi. Nähdäkseni hänen työnsä myönteiset tulokset olivat suuremmat kuin ne muutamat vähäiset, joskin selvästi erottuvat varjopuolet, josta häntä voitiin arvostella. Juridinen jahti syöpäsairasta ihmisparkaa kohtaan meni aivan liian pitkälle, niin kuin hänelle langetetut rangaistukset ja korvaustuomiotkin.

On vaikea sanoa, kuinka laukaiseva tekijä oikeudenkäyntien aiheuttama stressi on vakavien sairauksien puhkeamisen kannalta. Osoittamatta on, mistä hänen syöpänsä oikeastaan ilmaantui tai myrkytettiinkö hänet radioaktiivisella aineella vankeuden aikana. Joka tapauksessa siitä olen varma, että uhattuna oleminen ei hänen tervehtymistään edistänyt. Oikeudenkäyntien kautta harjoitettu painostus oli yksi hänen kuolemaansa todennäköisesti vaikuttanut tekijä.

Suomen poliittisessa diskurssissa joudutaan kinastelemaan liiaksi poliittisen vihervasemmiston omassa ilkeydessään kehittämiä skandalisaatioita ja vihapuheväitteitä vastaan sekä painiskelemaan muotoseikkojen kanssa, kun keskittyä pitäisi talouden tervehdyttämiseen ja omien kansalaistemme hyvinvoinnin turvaamiseen.


Aihepiiristä aiemmin

Polpo ja media perussuomalaisten kimpussa