23. elokuuta 2019

Polpo ja media perussuomalaisten kimpussa


Kun perussuomalaisten kansanedustaja Juha Mäenpää rinnasti eduskuntapuheessaan vieraslajien torjunnan tehostamisen ja maahamme sankoin joukoin pyrkivät turvapaikanhakijat, paloi Suomen Kommunistisen Puolueen keskuskomitean entiseltä jäseneltä Martin Scheininilta käämi, ja hän alkoi vaatia asian antamista poliisilta syyttäjälle.

Mäenpää oli huomauttanut sarkastisesti, että punavihreän hallituksen ohjelmassaan (s. 40) esittämä maininta ”vieraslajien torjunnasta oli vain väärässä kohdassa.
 
Muiden muassa Uusi Suomi uutisoi aiheesta tässä jutussaan ja lehden päätoimittaja Markku Huusko perussuomalaisten moittimiseksi (jälleen kerran) julkaisemassaan tendenssikirjoituksessa (aiempaa näyttöä nimittelystä täällä).

Mäenpään tapauksen taustaksi on hyvä muistaa – paitsi monien jo siteeraama perustuslain 30 §:n syytesuoja, joka koskee kansanedustajien eduskuntapuheita – erityisesti myös hallintolain 6 §:n määräys: 

Viranomaisen on kohdeltava hallinnossa asioivia tasapuolisesti sekä käytettävä toimivaltaansa yksinomaan lain mukaan hyväksyttäviin tarkoituksiin. Viranomaisen toimien on oltava puolueettomia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärään nähden. Niiden on suojattava oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja odotuksia.

Poliitikko ei ole viranomainen, mutta poliisi on. Perussuomalaisen kansanedustajan puheissa on nyt pantu rämpimään Vihreässä Liitossa aktiivinen poliittinen poliisi Pekka Hätönen. Perussuomalaisia on jo aiemmin pitänyt hampaissaan niin ikään Vihreiden kuntavaaliehdokkaana ollut ylikonstaapeli Teemu Hokkanen.

Kumpainenkin on sitoutunut netissä vellovan maahanmuuttokeskustelun erääseen ääriainekseen, eli Vihreisiin, jotka käyvät jatkuvaa sotaa suomalaista Suomea puolustavia perussuomalaisia vastaan. Niinpä on syytä uskoa, että heillä on hallintolain 28 §:ssä tarkoitettu intressi-. osallisuus- ja palvelussuhdejääviys asian käsittelyyn. Näin puolueettomuus vaarantuu, eikä muodollinen jäsenkirjasta luopuminenkaan merkitse puolueettomuuteen palaamista.

Olisi väärin ajatella, että Jussi Halla-ahon esittämä kritiikki tutkintaa kohtaan kohdistuisi poliisiin kokonaisuutena. Oikeastihan poliisi on nyt vain laitettu poliittisen vallan asialle: toteuttamaan sisäministeriön ja vihreän ministerin Maria Ohisalon poliittista lähetystehtävää. Mikäli sama meno jatkuu, on selvää, että aikaa myöten myös poliisi-instituutio menettää tärkeimmän toimintaresurssinsa, eli kunnioituksen ja arvovallan.

Kun syytettä on lisäksi vaatinut professori, joka on puoluetaustaltaan äärivasemmistolainen, syytesuojan murtamisesta seuraisi vain poliittinen oikeudenkäynti. Mäenpään sijasta epäilyt tulisikin kohdistaa tiettyjen poliisiviranomaisten omaan toimintaan, sillä lain mukaan esteellisen virkamiehen tulisi itse todeta jääviytensä. Nyt niin ei ole tehty, vaan toimeen on käyty aisakellot helkäten.


Vasemmiston rauhankyyhkyt minoriteettien asialla

Asioiden saattamiseksi oikeaan valoon on myös vertailu paikallaan. Kun Martti Ahtisaaren CMI-rauhansovittelulaitoksessa työskennelleen ja sittemmin sosiaalidemokraattien riveistä kansanedustajaksi valitun Hussein al-Taeenin pyhimysmäisyys paljastui kaikessa karuudessaan, kävi ilmi, että hän oli laatinut härskejä vihakirjoituksia nettiin muun muassa homoista.

Demarit koettivat valkopyykätä al-Taeenia puhtaaksi erottamatta häntä ryhmästä, eikä poliisi aloittanut häntä vastaan edes esitutkintaa (kirjoitin aiheesta muun muassa täällä). Syyteoikeus tosin jatkuu edelleen.

Näyttö al-Taeenin systemaattisesti jatkamasta törkykirjoittelusta on dokumentoitu muun muassa Iltalehdessä ja Ylessä, ja asia kuohutti Israelissa asti. Luulisi tämän kiinnostavan Martin Scheininia, mutta ei.

Rauhanneuvottelija ei ”näe suurta eroa Israelin valtion ja Isiksen välillä.

Kesällä selvisi, että myös al-Taeen on rekrytoitu hommiinsa leväperäisesti. Hän on antanut julkisuuteen harhaanjohtavia tietoja tutkinnostaan ja vääristeli ansioluetteloaan Pekka Haaviston tapaan. SDP, Helsingin Sanomat ja eräs demarien kädestä syövä kirjailija kaunistelivat asiaa tu quoque -argumentilla, vetoamalla al-Taeenin rajuhin perhekokemuksiin ja pyrkimällä vaikenemaan asian kuoliaaksi.

Abdirahim Husu Hussein puolestaan on esittänyt homovastaisia kannanottoja Internetissä ilman, että hänen työnantajansa Yleisradio tai (Ylen toimittajille luonteenomainen) puolueensa SDP olisi puuttunut asiaan millään tavalla.

Hussein voisi ylentää omaa asemaansa vähemmälläkin toisen vähemmistön mustamaalauksella.

Mäenpään tapauksen erona al-Taeeniin ja Husseiniin on se, että Mäenpää on esittänyt näkemyksensä eduskuntapuheessa, jota syytesuoja koskee, kun taas al-Taeen ja Hussein ovat esittäneet mielipiteensä muussa yhteydessä.

Voidaan kysyä, eikö perussuomalaisten ja demarien kohtelua koskeva epätasapuolisuus ole poliittista vihervasemmistoa suosivien toimittajien kannalta millään tavoin vaivaannuttavaa?

Kun suuri osa myös perustuslain asiantuntijoina valiokunnan loimukoivuovesta sisään juoksutetuista professorijuristeista on punaisia kuin retiisi, vaarassa on, paitsi poliisin ja median, myös tieteen uskottavuus.

Helsingin Sanomien tapa hehkuttaa (valtias Hätösen pöydällä olevien) Päivi Räsäsen homokannanottojen rasistisuudella sen sijaan on turhaa ja typerää. Voisi jopa pyytää vihreää poliisia lopettamaan homojen puolustamisen. Sitä kautta vain luodaan vaikutelmaa vähemmistöstä, joka ei osaa itse puolustaa itseään. Samalla tehdään Päivin jo kymmeniä vuosia sitten esittämistä kannanotoista muka jotenkin vakavasti otettavia, vaikka nekin ovat tuoreita ja mehukkaita kuin Faaraoiden kivekset.


Poliittisten puheiden poliisitutkinnat kansanvallan kuperkeikkoja

Onko näillä ilmiöillä sitten jotain filosofista merkitystä? On kyllä. Filosofian näkökulmasta koko käsitys, että poliisin, oikeuslaitoksen tai joidenkin viranomaisten pitäisi päättää siitä, mitä poliitikot, tieteilijät tai tavalliset kansalaiset saavat asioista sanoa, on täysin kestämätön, jopa pöyristyttävä.

En siis puolusta pelkästään perussuomalaisten oikeutta tai mahdollisuuksia saada näkemyksensä julki, vaan totta kai kaikkien kansalaisten täytyy saada tietää, mitä eri puolueiden edustajat ajattelevat, myös al-Taeen, Hussein ja Räsänen. Käsitys, että joidenkin juristinäätien täytyy rajoittaa poliittista keskustelua, on täysin järjetön, ja rikosten rikos tapahtuu sananvapautta polkemalla, ei mielipiteistä kertomalla.

Kirjoitan asioista tarkemmin jonkin ajan kuluttua julkaisemassani laajassa tutkimuksessa, jossa käsittelen tiedon, totuuden ja järjellisen ajattelun katoamista poliittisen tendenssijournalismin, hyvesignaloinnin ja moraalialarmismin syövereihin.

Yhteiskunnallisen totuuden ja todellisuuden sijasta sekä oikeuslaitoksessa, tieteessä että mediassa keskitytään nykyisin etsimään sosiaalista tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta, minkä tuloksena älyllisesti heikoimmat ja yksinkertaisimmat erehtyvät omaksumaan asioihin vain valtapoliittisen näkökulman.

Vasemmiston propagoiman marxilaisen standpoint-teorian valossa jokainen kokee velvollisuudekseen erottua pahoista ihmisistä ja liittyä hyviin. Tämän ns. näkökulmateorian mukaan vähemmistöryhmän näkökulma on aina puolueettomampi, totuudenmukaisempi ja oikeutetumpi.

Mutta kumma kyllä, kansallisia vähemmistöjä ei pidetä jostakin syystä Suomen oloissa läheskään yhtä etuoikeutettuina ja loukkaamattomina kuin muualta tulleita, joita varten rakennellaan jopa ohituskaistoja yhdenvertaisuuslain 9 §:n mahdollistaman (mutta ei velvoittaman) positiivisen erityiskohtelun keinoin.

Mikäli kantaväestö ei hyväksy väestöjensiirtoja mukisematta, mielensä pahoittajat uhkaavat suomalaisia ihmisiä laeilla, joiden pitäisi oikeastaan turvata kansallisen suvereniteetin ja poliittisen vallan perillisyyden pohjalta nimenomaan kantaväestön oma asema ja oikeudet.

Myöskään perustuslain yhdenvertaisuussäädöksiä ja ihmisoikeussopimuksia ei pitäisi tulkita Aulis Aarnion teoksessaan Oikeutta etsimässä (2014) moittimalla perusoikeusfundamentalistisella tavalla, kuten Juha Lavapuro ja Tuomas Ojanen ovat tehneet. Perustuslaki on pohjimmiltaan kansakunnan oman tahdon ja vallan ilmaus, ja poliittisen lainsäätäjän pitää olla lakeja tulkitsevan ja soveltavan oikeuslaitoksen sekä toimeenpanevan viranomaisvallan yläpuolella Montesquieun kolmijako-opin mukaisesti.

Miksi sitten Mäenpäänkin laukomia asioita pitää voida sanoa ilman rangaistusten uhkaa? Siksi, että yhteiskunnallisen totuuden tavoittelu ja koettelu estyvät, jos edes poliitikot ja tieteenharjoittajat eivät voi lausua näkemyksiään avoimesti ja julkisesti.

Jos markkinoilla olevia poliittisia mielipiteitä ei saa tai voi vapaasti ja rankaisematta esittää, se johtaa automaattisesti valheellisuuteen ja sitä kautta vääristyneen kuvan luomiseen todellisuudesta. Siinä syy mediaa varjostavaan tieto- ja totuuskriisiin.

Mikäli yhteiskunnallisia keskusteluja varjostaa tuomioiden pelko, se kiertyy myös ennakolta vaikuttavaksi itsesensuuriksi, niin kuin nyt Uuden Suomen puheenvuoropalstalla, jossa useimmat sipsuttelevat varpaisillaan jo pelkän toimituksellisen sensuurin pelossa.

Se puolestaan lienee kotoisin oikeussalien kammosta, joten jo pelkillä epäilyillä, esitutkinnoilla ja syyteharkinnoilla on vahingollinen vaikutus kaikkeen popperilaiseen falsifikationismiin. Sen mukaan nimenomaan ongelmallisiksi koetut asiat pitää voida sanoa niiden julkiseksi arvioimiseksi ja testaamiseksi.

Sananvapauden olemus on ennen muuta vertikaalinen. Tämä tarkoittaa, että sananvapaus on laadittu kansalaisten suojaksi esivaltaa ja valtiota vastaan – ei kansalaisten harjoittamaa toistensa kivittämistä varten horisontaalisesti, viranomaisten selän takaa, niin kuin nykyisessä ilmiantojen ja poteroihin kaivautumisten kulttuurissa on käymässä.

Ongelmattomien asioiden käsittelemiseen koko sananvapauden idea olisi tarpeeton. Tämä tulisi myös jokaisen poliittisella korrektiudella ratsastavan juristin, poliisin sekä lautamiehen omalla pururadallaan ymmärtää.

Jukka Hankamäki
FT, VTT
Projektitutkija Suomen Perustassa