Kotkan edustalle rantautunut Jäämeren elikko mursu toimi hetken aikaa median klikkiotsikoiden tähtenä, jollaisia iltapäivälehdistö kaipaa jatkuvan freak-shownsa täytteeksi.
Mursu oli paitsi yksinäisyydessään ja eksyneisyydessään inhimillinen, myös olemukseltaan sillä tavoin kummallinen, että se sopi hyvin kansantarinoissa esiintyvien outojen otusten kaaderiin: symboloimaan alitajuntaisia tuntemuksia.
Mursun käsitettä voidaan pitää myös ”koirapillinä” eli helposti tunnistettavana kiertoilmauksena, jonka paikalla ennen käytettiin nimityksiä ”siiderivalas” tai ”Vantaan kokoinen nainen”, mutta niistä emme voi puhua tässä.
Mursu on nyt matkalla vitriiniin, joten on analyysin aika.
Ukraina ja Uniper ovat pitäneet huolen siitä, että uutisia olisi riittänyt mätäkuuksi myös ilman mursua.
Haminaan ja Kotkaan rantautunut mursu otti kuitenkin mediatilansa urhoollisesti.
Tai oikeastaan toisinpäin: media otti haltuunsa satunnaisen luonnontapahtuman (eläimen kuoleman), ja harvinaiseen merenelävään projisoitiin humaaneja ominaisuuksia. Asian ympärille kirjoitettiin elävää tarinaa – postmodernin ja jälkistrukturalistisen teorian kielellä sanottuna: ”narratiivia” tai ”kudelmaa”.
Puhuttiin mursun ”kohtalosta”. Mursua käsiteltiin kuin persoonaa. Puuttui vain, että outouteen perehtyneet queer-teoreetikot olisivat pohtineet, olisiko mursusta käytettävä pronominia ”se” vai ”hän”.
Mursu siis täytti media-avaruutta, kuten vuosien takainen Ruokolahden leijona. Erona oli, että leijonaa kukaan ei nähnyt. Sen sijaan mursu vahvasti on, tai oli.
Eksistentiaalinen mursu ja julkisuuden ahdistus
Olennon olemassaolosta kukaan ei olisi tiennyt mitään ilman mediaa. Mursun eksistenssistä (die Existenz) tuli siis vahvasti mediailmiö, hieman samanlainen kuin Greta Thunbergista. Ei hänestäkään kukaan olisi tiennyt mitään ilman valtavirtamedian hyväksikäyttöä, jolla teinitytöstä tehtiin toimittajien ilmastopoliittisten asenteiden näyttöpaneeli.
Sen sijaan mursu on ainakin minun tietojeni mukaan tietoisuutta vailla oleva olento: tajunnallinen mutta subjektiton luontokappale, jonka olemassaolo on pelkästään vulgaaria läsnäoloa (das Dasein) ja viettien ja vaistojen varaisuutta.
Mursu nousi tai nostettiin jäsentymättömän informaation sekamelskasta julkisesti esitetylle viestinnälliselle tasolle, jolloin asian käsittelyssä tapahtui hyppäys, ja syntyi mediailmiö: eräänlainen metamursu.
Tarina alkoi elää omaa elämäänsä olennon kurjasta kuolemasta huolimatta tai sen vuoksi. Aiheesta olisi voitu kirjoittaa myös raportoivan ja journalistisen tason ylittävällä metatason metatasolla, filosofisesti.
Vaikka hädänalaisen ajautuminen rantaan näyttäytyikin enemmän avunpyynnöltä kuin urhealta kamppailulta ahdistusta (die Angst) ja elämän rajallisuutta vastaan, se muistutti myös mursun murtautumisesta mediatodellisuuden banaliteetista vaativaan ja pyyteelliseen julkisuuteen, jossa Heideggerin kritisoiman medianäkyvyyden (die Publizität) ja julkisesti avoimen habermasilaisen toiminnan (die Öffentlichkeit) käsitteet kamppailevat keskenään.
Niinpä Sein und Zeitin eettisestä negaatiosta huolimatta vastaan ui moraalin mahdollisuus, joka vertautuu esimerkiksi Välimerestä ongittavien pakolaisten asemaan. Tyrmistyttävää median raportoinneissa onkin ollut tähän analogiaan sisältyvien mahdollisuuksien laiminlyöminen: jättäminen lähes täydellisesti käyttämättä.
Mahdollisuus ilmastonmuutosta ja pakolaisuutta koskevan huolen (die Sorge) sekä mursun kohtalon välisen paralleelisuuden artikuloimiseen on nimittäin koko ajan ollut olemassa.
Mursun viipyvä ja olemisen huolesta väsähtänyt läsnäolo sisältää poliittisten ulottuvuuksiensa ohella myös vahvan kannusteen ihmisen sisäisten ja yleisinhimillisten kokemusten uudelleen jäsentämiseen mursun kautta.
Olisiko ihmisen mahdollista edetä oman tietoisuutensa pilaaman kulttuurirasituksen kuormituksesta dialektisesti ”takaisin” oman naturalistisen olemassaolonsa alkulähteille, rousseaulaisesti ”takaisin luontoon”, jota valistusihanteille ominainen järkiperäistetty laskelmointi (das rechnende Denken) ei ole turmellut?
Kysymys on paitsi suuri, myös niin henkilökohtainen, että siihen vastaaminen edellyttää jokaisen yksilön omakohtaista antautumista ajattelemaan asiaa persoonallisena itsereflektiona, jonka vuorovaikutuksellisena vastapoolina on tuttu mutta turvallinen ja samalla vierautta sekä toiseutta vilpittömän uskollisesti henkivä mursu.
Vasta meditatiivinen lähestymistapa mursuun erottaa aihepiirin puhtaasti diskursiivisesta tai performatiivisesta mediailmiöstä ja tekee mahdolliseksi fundamentaaliontologisen asioiden ajattelun, jonka kautta ihmissubjekti voi kohdata omat luonnolliset alkuehtonsa olemisen mysteerin alkulähteillä.
Tätä kautta ”julkkismursuun” liittyvän pinnallisuuden ja olemistematiikan vaatiman syvällisyyden välille piirtyy silloittamaton välimatka.
Mursun semiotiikkaa ja feministinen mursu
Asialla on olemassaoloa koskevien universaaliprobleemien ohella myös pelkästään semioottiset, toisin sanoen ilmiöiden tajunnallisia merkityksiä, koskevat ulottuvuutensa, joihin on tullut (lähinnä ranskalaisen jälkistrukturalismin piirissä) tavaksi yhdistää myös psykoanalyyttisia vaikutteita.
Mursuhan muodostaa freudilaisen teorian isähahmon, eräänlaisen toteemieläimen, jonka ilmaantumisen ja poismenon vuoksi koettiin tunteiden ambivalenssia, toisin sanoen ”iloittiin ja surtiin” (katso vaikka tänne).
Mursu muodosti siis rituaalisen objektin, johon voitiin projisoida paternalistiseen kantaisään kohdistuvia pelkoja ja luottamusta, ja lopulta sekä helpotusta että surua poismenon – sanokaamme avoimesti: kulttuurisesti kätketyn kuoleman – johdosta.
Eläin oli mahdollista tematisoida juuri tuollaisena yksinäisenä olentona, jonka muukalaisuutta vieraaseen ympäristöön joutuminen korosti.
Mursu saattoi sitä kautta auttaa laukaisemaan Norbert Eliasin teoksessaan Kuolevien yksinäisyys toteamaa haavoittuvuutta ja arpia, joita modernilla ihmisellä on liittyen sekä omaan kuolevaisuuteensa että kuoleman sosiaaliseen kätkemiseen yhteiskunnassa.
Näiden, joidenkin mielestä ehkä morbideilta vaikuttavien havaintojen ohella mursu muodosti toki myös itsenäisen ja riippumattoman – Claude Lévi-Straussin sanoja lainaten – ”kelluvan merkitsijän” (signifiant flottant), joka on tulkinnoille avoin ja tyhjentymätön, eräänlainen vaatehenkari, johon kuka tahansa (myös Heideggerin kuvailema das Man) voi ripustaa mitä tahansa, täsmälleen hallintodiskurssista tunnettujen ja aseista riisuvien tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteiden tapaan.
Juuri tämä ominaisuus voi saada mursun herättämään ahdistusta, vaikka toisaalta vastassa onkin aina lämmin ja läsnä oleva mursu, joka katastrofielokuvista tuttujen dinosaurusten tavoin tuottaa helposti mielikuvan katsojan omista vanhemmista.
Jälleen astumme freudilaisen dualismin maailmaan, ja myös median yleisöjä koettelee tunteiden ambivalenssi.
Assosiaatio ei ole kaukaa haettu, sillä mediassa spekuloitiin paljon paternalistisen ja miestapaista laiskuutta representoivan mursuhahmon väkivaltaisella lopettamisella poliisiviranomaisen toimesta. Tämä toi etsimättä mieleen Freudin Toteemista ja tabusta tutun poikalauman liittoutumisen tyrannimaista isähahmoa vastaan ja siihen liittyvät konspiraatioanalogiat, myös alkuyhteiskunnan järjestymisen eksogamian normeineen.
Oliko mursu toimittajille ja yleisöille vain ”alitajuinen Trump”, joka saatiin hallintaan balanssoivalla viestinnällä: esittämällä Capitol-kukkulan levottomuuksille vastakohtainen, levollinen ja lähes miellyttävä mediahahmo, mursu, jonka ”pahaksi” arvioitu löyhkäkin tematisoitiin lopulta sympatiaa ja anteeksiantoa herättävällä tavalla?
Tämän historiallisesti rasitteellisen psykoanalyyttisen tulkinnan murtaa jälleen kerran freudilaisen kerronnan aukkokohdista esiin tunkeutuva tosiasia, nimittäin se, ettei mursu ollut sukupuoleltaan mies vaan nainen!
Naarauden radikaali ja – tekisi mieleni sanoa äidillistä maametaforaa käyttäen – seisminen järkyttävyys ei voi sopia sen enempää perinteiseen näkemykseen paternaatin yksinvallasta kuin kuudennen aallon feminismille tyypilliseen näkemykseen sukupuolettomuudesta, sukupuolen moninaisuudesta ja muunsukupuolisuudesta. Sillä mursu haastaa ne kaikki.
Mursu kertomustaloudessa
Viestinnällisen uutistyhjiön täyttämisestä hätääntynyt uutismedia antautui
kuitenkin peittämään mursun hahmoon sisältyvät psykologiset merkitykset omalla
kiireellään ja huolellaan ilmiön mahdollisimman ripeästä raportoimisesta.
Tosiasiassa radikaalifeministisen analyysin syvyys voisi jättää kauaksi taakseen iltapäivälehtijournalismiin liittyvän joukkotiedotuksen tason, jolla asiaa käsiteltiin pelkkänä immanenttina tapahtumasarjana.
Sensaatiolehdet ja valtavirtamedia takertuivat yksityiskohtiin ja toistivat kertomusta, jonka mukaan mursu särki mattotelineen erään omakotiasukkaan pihamaalla asukkaan itsensä väistyessä mediahuomiota ”Rammsteinin konserttiin”.
Tämä on epä-älyllinen näkökohta.
Todellisuudessa asiaan liittyvä molemminpuolinen anarkismi kuvastaa neuvottomaksi jättävällä tavalla samaa kuin romaanikirjailijoiden teoksissaan soveltama roolijako, jossa pelkällä nimistön valinnalla pystytään valaisemaan henkilöiden persoonaa.
Etsimättä mieleen tulevat tiedotusopin entisen professorin Pertti Hemánuksen erääseen dekkariinsa naputtelema reipas fiktiivinen henkilö Rebekka Ramstedt ja Esa Sariolan teokseensa Luota minuun laittama rouva Cecilia Lyons, jonka puheäänessä oli kuvauksen mukaan jonkinlainen (ilmeisesti merileijonan tai hylkeen ääntelyä muistuttava) takaperoinen hälyääni.
Omassa varastoivaa persoonallisuustyyppiä ilmentävässä kaavoittuneisuudessaan viimeksi mainittu muodosti kiertotalouden esiteoreettisen presentaation vaatiessaan laittamaan kaiken muun kiertoon, paitsi omat asiapaperinsa.
Kuinka huojentavaa kaiken tämän jälkeen onkaan todeta byrokraattisen yhteiskunnan kritiikin kiteytyvän nyt mursun valtavirtajournalistisessa esittämisessä ja sen Kela-vastaisessa laakereillaan lepäämisessä?
Ammatikseen viisaiden pinnallisuus
Journalismia jää kuitenkin rasittamaan lähinnä ammattifilosofeina esiintyvien pinnallisuus.
Muiden muassa Helsingin Sanomat otti mursun ruhosta kaiken irti myöntääkseen positiivista julkisuutta ”eläinfilosofiksi” luonnehtimalleen filosofian dosentille Elisa Aaltolalle – tarkoin tieteen medioitumisilmiön mukaisesti.
Näyttönä siitä on toimittaja Anu-Elina Ervastin lukijoita opettamaan pyrkivä ja asennemuokkausta sekä mielipiteiden manipulaatiota sisältävä juttu ”Miksi ihastuimme Haminan mursuun, mutta syömme possupihviä surutta. Eläinfilosofi kertoo, mitä mursun kohtalosta [sic!] voi oppia”.
Kiteytetymmin olisi voinut kysyä, miksi ihmiset (myös feministit)
ihastuivat Haminan mursuun, mutta solvaavat sohvalla makoilevia
kalapuikkoviiksekkäitä...
Mediatutkimuksessani Totuus kiihottaa väitin, että media hyödyntää tieteilijöitä valikoivasti ja käyttää lausuntoautomaatteina sellaisia yliopistotoimijoita, joilta toimittajat tietävät saavansa agendansa ja mielensä mukaisia vastauksia. Suosikkejaan media palkitsee akateemisella uralla tärkeäksi muodostuneella myönteisellä julkisuudella.
Elisa Aaltolan näkemysten esille nostamisessa matalamielistä oli mursua koskevien merkitysten latistaminen tosikkomaisiksi kysymykseksi ”eläinten oikeuksista”. Siten Helsingin Sanomat pyrki myöntämään tunnustusta oman ideologiansa mukaiselle naturalistiselle paradigmalle yliopistotoiminnassa.
Mursun keräämistä sympatioista etsittiin pisteitä lihan syönnin vastustamiselle ja veganismille, johon liittyy ristiriitaisesti myös ihmisen oman naturalistisen petoluonteen torjuntaa ja kieltämistä.
”Realistiseksi” ja ”naturalistiseksi” tarkoitettu väite ”eläinten oikeuksista” jää joka tapauksessa pelkäksi vertauskuvaksi, sillä eläin
ei ole oikeussubjekti. Eläimellä ei ole tietoista
subjektiviteettiä eikä vapaata tahtoa, eivätkä
eläimet tee valintoja, joista ne olisivat vastuussa. Eläimet lähinnä reagoivat mutta eivät tee sartrelaisen tai kierkegaardilaisen vapauskonseption mukaisia valintoja.
Eläimet eivät siis ole oikeustoimikelpoisia, joten analyyttiselle systeemifilosofialle tyypillinen kvasiliberaali puhe ”eläinten oikeuksista” on harhaanjohtavaa.
Filosofia puolestaan on mahdollista vain tietoisessa kontekstissa, joten myös Helsingin Sanomien otsikossa käytetty luonnehdinta ”eläinfilosofi” muodostaa huvittavan käsitteellisen yhteenliittymän.
Myös Yleisradion viestintä jatkoi materialistista paradigmaa julkaisemalla jutun ”Haminaan rantautunutta mursua seurattiin tiiviisti – Tutkija kertoo, miksi yksinäinen otus varasti koko kansan huomion”.
”Eläinkäsityksiin ja sosiaalitieteisiin perehtyneen” yliopistotutkija Salla Tuomivaaran selitykset eivät vaikuttaneet erityisen eleganteilta perustuessaan väittämään, että yksittäiset tapaukset kiinnostavat enemmän kuin lajien kuolemat ja että eläin oli täällä päin harvinainen.
Sitä paitsi jutun otsikossa oli ajatusvirhe. Ei mursu mitään huomiota varastanut, vaan media itse vei huomion sekä mursuun että eläimen ympärillä häärääviin ihmisiin. ”Julkkismursu” onkin asiakohta, jossa kuvaan astuu todellisuuden mediariippuvuus.
Mursun metafysiikka
Jacques Derridan mukaan ihmiset pyrkivät jatkamaan elämäänsä kirjoituskoneen riveillä. Kaikki tosin tietävät, että kirjoittaminen on hidasta, ja siinä toimessa kello alkaa kiitää. Vaikutelma elämän pitenemisestä johtuukin kenties siitä, että kirjoittamiseen liittyvä tylsyys pidentää elämisen kokemista, vaikka kirjoittamaan antautuminen sinänsä lyhentää elämistä itseään.
Mursun tragedia teki joka tapauksessa mahdolliseksi kokea myös kollektiivisia tunteita. Juoneton tarina kiehtoi arvoituksellisuudellaan, ja kehkeytyvä kertomus noudatteli juutalais-kristillistä tarinaperinnettä.
Mursu saapui kuin varkain. Hän ei tullut suoraan hyväosaisten keskuuteen Helsinkiin vaan syrjässä elävien pihamaille, työttömyydestä kärsivään Kymeeseen.
Näin kertomus täytti metafyysisen struktuurin vaateet vähäosaisen voittokulusta ja kohtalon kääntymisestä uhriutumisen kautta poliittiseksi menestykseksi.
Mursu toi kaikille valon: eskatologinen astraaliolento, mursu.
Stenaksi nimetylle mursulle järjestettiin lopulta muistotilaisuus viime viikonloppuna Kotkan meripäivillä, Juha ”Watt” Vainion poika sävelsi mursulle muistokappaleen ”Mattoteline mainittu”, ja asian makaaberiutta moralisoitiin sosiaalisessa mediassa.
Ylen nekrologissa tilitettiin mursun matkaa teknokratisoituun viitekehykseen: eläinpatologian laitokselle ja kerrottiin, kuinka ”rakastettu eläin” tulee näytteille Helsinkiin. Myös STT:n tiedotteessa kuvattiin ruumiin matkaa kohti viimeistä leposijaa Luonnonhistorialliseen keskusmuseoon Etu-Töölöön.
Siellä konservoitu mursu saa loppusijoituspaikkansa Eduskuntatalon kupeessa, vallan ja viisauden vieressä ja kansanedustuslaitoksen arvovaltaisessa katveessa.
Ainoa mitä oikeastaan tapahtui, oli että eksynyt ja tietoisuutta vailla oleva villieläin ajatutui rantaan ja kuoli.
Tämä nyt median uutisnälästä, luonnon palvonnasta ja klikkijournalistiikan tarpeesta tällä kerralla.
