Olen aina pitänyt lakimies Ville Taviota yhtenä Perussuomalaisten viisaimmista ja harkintakykyisimmistä poliitikoista, mutta nyt ei mennyt ihan nappiin.
Uutisissa kerrottiin aivan äskettäin, että ulkomaankauppaministeri Tavio päätti Suomen jäävän pois Ukrainan jälleenrakentamisen liittoumasta, syynä liittouman halu edistää myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ja asemaa.
Paha sanoa, mutta suorempaa läimäytystä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan tuskin voisi esittää.
Ministerin mielestä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien edistämisestä kieltäytyminen on siis tärkeämpää kuin Ukrainan tukeminen.
Jos tuo ei ollut tekosyy Ukrainan auttamisesta kieltäytymiseen, niin mikä se oli? Todennäköisesti passiivis-aggressiivinen yleiskannanotto seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia kohtaan.
Ukrainassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aseman parantamiseksi on vielä paljon tehtävää, joten asia ei ole marginaalinen vaan täysin relevantti. Tilanne ei ole siis samanlainen kuin Suomessa, jossa sateenkaariliikkeen performansseihin on jo vähän turruttu.
Mediassa kohistiin sitten kysymyksestä, mikä on nyt Suomen ulkopoliittinen linja. Sananlaskun mukaan ulkopolitiikkaa pitäisi tehdä yhdestä suusta, eikä kenelläkään pitäisi olla omaa ulkopolitiikkaa.
Totta onkin, että Tavion poikkeaminen muiden Euroopan maiden linjasta saattaa maamme koko ulkopolitiikan outoon valoon. Venäjällä siitä osattiin jo kiitellä.
