Ylen jutussa murehdittiin jälleen sitä tutkimuksellisesti todettua tosiasiaa, että Suomessa asuvien ihmisten keskimääräinen älykkyys on laskussa. Kyseessä ei ole keinotekoinen täyteuutinen, vaikka aika ajoin toistuvana se sopiikin hyvin kiertotalouteen. Ilmiö sinänsä on jatkuva, ja pysyväisluonteisena se täyttää varmasti kestävän kehityksen periaatteet.
Kirjoituksessa viitattiin Puolustusvoimissa suoritettuihin testeihin ja niiden analyyseihin sekä koululaisten PISA-tuloksiin, jotka ovat romahtaneet viime vuosina.
Yleisradion edellä linkatuissa jutuissa käännellään kaikki kivet syiden löytämiseksi. Haastatellaan psykologian professori Markus Jokelaa, jonka mukaan ”selitystä laskulle on haettu muun muassa ympäristötekijöistä. Ihmiset esimerkiksi lukevat ja laskevat päässään vähemmän kuin aikaisemmin.”
Vai niin. Sepä valaisevaa. Sosiaalisessa mediassa riehumista tuskin voi laittaa vastuuseen älykkyyden laskusta, koska on ajateltavissa, että sossumedian näpelöiminen stimuloi aivoja, vaikka tiedollisesti se saattaakin tyhmistää. Tyhmyys puolestaan on eri ominaisuus kuin älykkyys.
Puolustusvoimissa testitulosten lasku alkoi 1990-luvun lopulla, jolloin väestömme etninen kirjavoituminen alkoi myös armeijan maastopuvuissa.
Ei ole huomattu pohtia, entäpä jos professorit Tatu Vanhanen, Richard Lynn, Gunnar Heinsohn ja Helmuth Nyborg ovatkin olleet oikeassa päätellessään, että maahanmuutto keskimäärin vähemmän älykkäistä kansakunnista on johtanut keskimääräisen älykkyyden laskuun myös pohjoisissa maissa.
Yksi selitys älykkyystestien tilastopudotuksiin voi löytyä siitä, että korkeimmin koulutetut ja siten todennäköisesti älykkäimmät naiset eivät halua äideiksi eivätkä hanki lapsia entiseen tapaan. Lapsia hankkivat sekä länsimaissa että kehitysmaissa alemmin koulutetut vanhemmat, jolloin keskimääräinen älykkyys putoaa globaalisti.
Aalto-yliopiston systeemianalyysin emeritusdosentti Kyösti Tarvainen on julkaissut vuosien saatossa useita tilastoanalyysejä älykkyyden muutoksista ja maahanmuuton aiheuttamista väestöllisistä suhteista. Erään hänen julkaisunsa mukaan muutamankin pisteen alenema älykkyyden keskiarvossa merkitsee katastrofia länsimaisten yhteiskuntien kannalta.
Toisella tavalla sanottuna muutamankin pisteen etumatka älykkyyden keskiarvossa on puolestaan taannut edistyneiden kansankuntien menestyksen länsimaissa ja niiden hyvinvointivaltioissa, juuri niin kuin Lynn ja Vanhanen ajattelivat teoksissaan IQ and the Wealth of Nations (2002) ja IQ and Global Inequality (2006).
Ilmiötä selittää se, että Gaussin kellokäyrän liukuminen suuntaan tai toiseen pienenkin siirtymän verran joko karsii tai lisää huippuälykkäiden yksilöiden määrää dramaattisesti.
Lynnin ja Vanhasen tutkimuksia arvosti Suomessa muiden muassa sosiaalipolitiikan professori Jeja-Pekka Roos, joka vasemmistolaisuudestaan huolimatta tai sen vuoksi innostui jossain uransa vaiheesta sosiobiologiasta ja arvioi teoksia täällä.
Älykkyyttä sinänsä ei voida pitää absoluuttisena lukuarvona, vaan niin sanottu älykkyysosamäärä on pisteluku, joka seuraa suhteuttamisesta populaation keskiarvoon. Jos keskimääräinen älykkyys laskee, yksilöt saavat silti samoja arvoja kuin ennenkin, sillä Gaussin käyrä siirtyy kokonaisuudessaan asteikolla alaspäin!
Tämä tarjoaakin nerokasta lohdutusta älykkyyden kokonaistason murehtijoille. Tulos on vähän kuin vanhassa vitsissä, jonka mukaan muuan testattava sai lukuarvon 85 ja selitti, että ”älykkyyteni ei suinkaan ole noin matala; testi vain oli niin vaikea.”
Testit sinänsä eivät kuitenkaan valehtele. Niiden tulokset ovat objektiivisia. Älykkyyden pitäminen ei-mitattavana ja kulttuurisidonnaisena suureena tai älykkyden upottaminen lahjakkuuden viitekehykseen onkin erittäin epä-älyllistä.
Älykkyyden ja yhteiskuntien menestyksen välinen korrelaatio on
pyritty kyseenalaistamaan puuttumalla
älykkyystutkimuksen menetelmiin. Muutamat ovat väittäneet
älykkyystestejä epäluotettaviksi ja katsoneet, että älykkyyttä pitäisi
arvioida kulttuuriteoreettisesti: määrittelemällä älykkyys pikemminkin
menestymiseksi kulttuurioloissa tai sosiaalisissa oloissa kuin
älykkyystesteissä.
Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on kuitenkin sangen
ongelmallista.
Oletetaan ihminen, jonka mitattu älykkyysosamäärä on 85, eli melko
alhainen. Mikäli tämä yksilö suoriutuu hyvin kulttuurissa, hänet pitäisi
luokitella kulttuuriteoreettisen ajattelutavan mukaan huomattavan
älykkääksi. Tämä puolestaan olisi mittauksen vastainen tulos.
Ajatellaanpa sitten ihmistä, jonka älykkyysosamääräksi saadaan
mittauksessa 115 ja joka on selvästi keskimääräistä älykkäämpi. Mikäli
tämä yksilö menestyy huonosti kulttuurissa, hänet pitäisi määritellä
kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan heikkoälyiseksi, mikä olisi
sekin vastoin mittaustulosta.
Johtopäätös on: kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioimisen mukaan älykkäimmäksi osoittautuisi sellainen yksilö, joka heikoimmalla mitatulla älykkyydellä menestyisi parhaiten kulttuurioloissa. Ja heikoimmaksi
osoittautuisi älykkyydeltään se, jonka mitattu älykkyys on korkein
mutta joka korkeimmasta älykkyydestään huolimatta pärjää huonoiten
kulttuurissa.
Kulttuuriteoreettisen arviointitavan mukaan älykkäin on sellainen
yksilö, joka heikollakin älykkyysosamäärällä menestyy käytännön
elämässä, ja vähä-älyisin on sellainen, joka ei korkeallakaan
älykkyysosamäärää pärjää käytännön olosuhteissa!
Tämän mukaan yksilö on sitä älykkäämpi, mitä vähäisemmällä testatulla
älykkyydellä hän menestyy kulttuurioloissa, mikä puolestaan johtaa
ristiriitaan arvioitavan ominaisuuden tai ilmiön olemuksen, älykkyyden,
kanssa.
Tästä ristiriidasta seuraa, että älykkyyttä ei voida määritellä
kulttuurirelatiivisesti: suhteessa ympäröiviin oloihin. Älykkyyden
määrittely onkin mahdollista vain suhteessa testiin. Testatun älykkyyden
pitää olla vertailun pohjana silloinkin, kun älykkyyttä arvioidaan
menestymiseksi kulttuurissa, sillä muussa tapauksessa mikä tahansa menestys (esimerkiksi näppäryys tai sosiaalinen lahjakkuus), voitaisiin tulkita älykkyydeksi.
Kulttuuriteoreettisen älykkyyden arvioinnin mukaan kaikki menestyvät
luonnonoliot olisivat hyvin älykkäitä, ja niiden arvioinnin perustana
pidettäisiin vain selviytymis- tai suoriutumiskykyä. Tämän mukaan apina on ihmistä älykkäämpi, mikäli se menestyy ihmistä paremmin viidakossa.
Kulttuuriteoreettinen älykkyyden määritteleminen on tietenkin hyvin
neuvokasta postmodernistien, sosiaalisten konstruktionistien ja jälkistrukturalistien
mielestä, sillä se sivuuttaa heidän kiusalliseksi kokemansa mittaavan tutkimuksen ja sen mukaisen positivismin,
joka usein on ikävän paljastavaa.
Kulttuuriteoreettisessa
ajattelutavassa on kulttuurirelativistien omalta kannalta onnekasta
kaiketi juuri se, että sen mukaan heikkoälyinen osoittautuu älyllisesti
lahjakkaaksi, sillä hän pärjää kulttuurissa vähälläkin älyllä, joka
voidaan aina kompensoida eleganteilla selityksillä.
Tällöin ei kuitenkaan ole enää kyse älykkyyden arvioimisesta. Kulttuuriteoreettinen arviointitapa ei paljasta älykkyyttä, vaan sen kautta valottuu lähinnä survival-strateginen menestyksellisyys, pärjääminen, kyvykkyys tai voitokkuus. Häivyttääkseen tämän ongelman kulttuuriteoreetikot puhuvatkin mielellään ”yleisen lahjakkuuden” arvioimisesta eivätkä älykkyyden mittaamisesta.
Ongelmana on, että tällä tavoin ajateltaessa luovutaan älykkyyden
tutkimisesta, ja koko aihe liudennetaan perimmältään muiden ilmiöiden
selvittelemiseen. Tosiasiassa älykkyys on tutkimusilmiö, joka voidaan
tavoittaa vain testien avulla, sillä voidaan katsoa, että älykkyyden
testaaminen sinänsä luo tutkittavan ilmiön. Älykkyysosamäärää ei
ole ilman älykkyystestiä, mittaamista ja tilastoimista. Tästä johtuu,
että älykkyyttä voidaan arvioida vain testin avulla, kokeellisesti,
suhteessa koetehtäviin ja tilastosuhteutuksen avulla.
Aiheesta aiemmin
Syy koulumenestyksen romahdukseen on valtiosalaisuus
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
