Donald Trumpin tapaus todistaa, miksi Platon oli oikeassa väittäessään, että valtion hallitsijoiden pitäisi elää kulutuskommunismissa, toisin sanoen olla vapaita kaikesta omistamisesta.
Platonin näkemyksen mukaan hallitsijan tehtävä sopii parhaiten filosofeille juuri siksi, että filosofit ovat hänen mielestään kuin luonnostaan vapaita kaikesta omaisuudesta ja kaiken lisäksi rationalisteja.
Sen sijaan Donald Trump osoittaa, miten käy, kun rahakas johtaa valtiota. Hän on tottunut omavaltaisuuteen henkilökohtaisessa talousimperiumissaan ja toimii samoin myös valtion johdossa.
Liikemiesmoraali näyttää olevan samanlaista sekä politiikassa että taloudessa.
Mutta onko Trump nero, talousnero tai poliittinen nero? Väitteet talousneroudesta on kumottu tai vähintäänkin kyseenalaistettu huomauttamalla, että hänen perityn varallisuutensa arvo ei ole kasvanut hänen hallinnassaan enempää kuin pörssien indeksit ovat nousseet itsestään.
Trump ei ole ”diilejä” tehtaillessaan ollut erityisen tehokas sijoittaja, eikä hän ole pystynyt voittamaan markkinaa, sillä samaan varallisuuden arvonnousuun olisi päässyt yksinkertaisesti ”osta ja pidä” -strategialla.
Poliittinen nerouskin näyttää horjuvan. Lauseiden toisteleminen tyyliin ”very great people, very great people” ei näytä kertovan muusta kuin orastavasta muistisairaudesta etenkään, kun kehujen jatkoksi seuraa kiristystä ja posketonta parjausta.
Toisaalta Trump näyttää saaneen aikaan myös tuloksia. Oman ilmoituksensa mukaan hän on lopettanut sopimusteitse konfliktit Intian ja Pakistanin välillä, Armenian ja Azerbaidžanin välillä, Serbian ja Kosovon välillä, Egyptin ja Etiopian välillä, Ruandan ja Kongoon välillä sekä Kambodžan ja Thaimaan välillä.
Tosin useat näistä eivät ole olleet varsinaisia sotia, ja rauhantilakin on jäänyt enemmän tulitauoksi. Esimerkiksi Kambodžan ja Thaimaan väliset taistelut ovat jatkuneet, ja Israelin ja Iranin tulitauko se vasta rikkoutunut onkin.
Pro et contra -tarkastelun näkökulmasta voidaan Trumpin puolustukseksi todeta, että presidenttinä Kamala Harris ei olisi varmasti ryhtynyt eikä pystynyt Venezuelan diktatuurin lopettamiseen, Gazan tulitaukoon pakottamiseen eikä Iranin ydinohjelman pommittamiseen. Toisaalta kukaan muu kuin Trump tuskin olisi katkaissut tukeaan Ukrainalle eikä uhkaillut NATOsta vetäytymisellä saati Grönlannin valtaamisella.
Voidaan edelleen kysyä, kumpi tässä maailman ajassa toimii loppujen lopuksi paremmin Putinia vastaan: löysä laissez-faire vai aggressiivinen vastaaminen aggressioihin. Käsittääkseni myös Trump on pakkojen edessä.
Donald Trump tekee sellaista, mikä muilta on jäänyt tekemättä, mikä on tarpeen ja mitä muut eivät tekisi.
Aivan varmaa on, että Irania pitää estää saamasta ydinasetta, jonka se koettaa hankkia ydinsulkusopimusta rikkoen.
Niinpä julkisessa sanassa on myös aprikoitu, voisiko Trumpin silloin tällöin havaittu kyky saada aikaan myös myönteisiä asioita kieliä jonkinlaisesta neroudesta. Vai kertooko se vain touhuamisesta tai onnenpyörän pyörähdyksestä?
Eräissä tutkimuksissa on havaittu, että häiriköiden vetäessä hullun miehen rooliaan muut alkavat käyttäytyä entistä rationaalisemmin.
Näin syntyy vaikutelma, että ”asioilla on taipumus järjestyä”. Selvittiinhän toisesta maailmansodastakin.
Ajatellaan vaikka Veetiä, jolla on vaikea murrosikä. Aikuiset, opettajat ja koulukuraattorit lyövät päänsä yhteen selvittääkseen, mikä Veetiä vaivaa ja koettavat olla Veetille mieliksi, ehkä joskus laittavat rajojakin ja osoittavat, kuka määrää. Näin syntyy ”meidän Veeti” -ilmiö.
Myös Donald Trumpin tapauksessa muu maailma on joutunut sopeutumaan ja pohtimaan yhdessä keinoja tilanteen saattamiseksi hallintaan sekä ampuneet rivinsä suoriksi NATOssa, EU:ssa ja Euroopan maissa laajemmin.
Tämä konformismi (mukautuminen) on johtanut ryhmäkoheesioon (yhteen hiileen puhaltamiseen), jonka tuloksena on syntynyt häkellyttävää samanmielisyyttä myös entisten kilpailijoiden kesken.
Kun nämä löytävät yhteisen sävelen, maailma näyttää ”järkevöityvän” muutoin paitsi yhden tai muutaman muun reuhaajan osalta.
Trumpin menestys voi siis selittyä pelkällä rabulismilla, kun pelätään seurauksia.
Ja onhan tuosta ollut ehkä jotain hyötyäkin, kun Trump on pakottanut Keski- ja Etelä-Euroopan NATO-maat kiillottamaan kilpiään ja kypäriään ja saattamaan varustelumenonsa siedettävälle tasolle.
Entä käyttääkö Trump hullun miehen strategiaa tietoisesti, vai päästääkö hän vain itsensä irti?
Uskon Trumpin ilmaisevan autenttista minuuttaan ekspressiivisesti.
Kyse on enemmänkin liikemiesvaiston mukaisesta hullujen riskien ottamisesta kuin mistään neroudesta.
Tässä suhteessa Trump toimii samoin kuin ideologinen oppositionsa: vihervasemmistolaiset woke- ja cancel-aktivistit.
Hekään eivät suhtaudu periaatteellisina vihollisina pitämiinsä ihmisiin yhtään suopeammin, eikä heidän asennoitumisensa muutu sillä perusteella, kohtaavatko he vastustajiltaan mielistelevää tai armollista asennoitumista.
Sen sijaan he nauravat ivallisesti päälle, jos heidän tahtoonsa taivutaan. Samaan tapaan toimii myös Trump. Mutta aitona konservatiivina hän ei ainoastaan naura vaan vie rahat ja vapauden sekä orjuuttaa vastustajansa hegeliläisen herran ja orjan toimintalogiikan mukaisesti.
Veetin voi laittaa alaikäisenä kuriin, sillä hän ei ole oikeustoimikelpoinen, eikä murrosikä ole persoonallisuushäiriö. Mutta Trumpin tapauksessa tilanne on vaikeampi, sillä hänellä on valtaa, ellei sitten kongressi ota sitä häneltä pois vedoten tulemiseen tehtäviinsä kelvottomaksi.
Meillä täällä Suomessa on lähihistoriassa sellainen tapaus, kun Urho Kekkonen luopui presidentinvirasta tultuaan tehtäviinsä kykenemättömäksi. Tosin hän irrotti otteensa vallankahvasta henkilääkäriensä opastamana ja allekirjoittamalla eroilmoituksensa (ainakin näennäisen vapaaehtoisesti) itse.
Sen sijaan Trumpista tuskin voisi päästä eroon ilman passittamista tahdosta riippumattomaan hoitoon ja kantamalla hänet lepositeissä ulos Valkoisesta talosta.
Ei presidentin eroaminen Yhdysvalloissakaan mitään tavatonta olisi. Muistamme kai Richard Nixonin kyydittämisen helikopterilla pois. Tosin hänen rikkeensä oli Trumpin virheisiin verrattuna täysin mitätön Watergate-skandaali, joka oli 1970-lukulaisen vallankumouskaartin lietsoma.
