Hallitus on jo hajonnut muttei vielä kaatunut

Hallitus katsotaan kaatuneeksi ilmeisesti vasta sitten, kun viimeinenkin dominopalikka on mennyt nurin. Minusta näyttää siltä, että tämäkään hallitus ei kestä pitempään kuin edesmennyt Matti Vanhasen toinen hallitus. Huonoa karmaa on kertynyt liikaa.

Ideologisesti ristiriitaiset päätökset johtuvat tietenkin jo hallituksen kokoonpanosta. Kokoomus on ajanut hallituksessa pelkästään suurituloisten etua, mikä näkyy kehysriihen yritysveropäätöksessä. Rikkaita suosiva verolinja on väärin palkansaajia kohtaan, mutta nurinkurista on myös se, että piensijoittajakin joutuu maksamaan enemmän veroja kuin suuromistaja.

Toinen huono päätös nähtiin Sdp:n ja kokoomuksen kinatessa ARA-tuettujen vuokra-asuntojen käyttö- ja omistusvaatimuksista. Demarien Krista Kiuru on penännyt pääkaupunkiseudulle kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja, mutta neuvotteluissa hän antoi periksi tavalla, joka ei tavoitetta tue. Kokoomuslainen asuntoministeri Jan Vapaavuori ajoi jo edellisessä hallituksessa läpi niin sanotut välimallin korkotukiasunnot, joiden käyttö- ja omistusvaatimukset ovat vain 5 tai 10 vuotta. Nämä ”välistävetäjän mallin” vuokra-asunnot voidaan siis pikapuoliin myydä vuokralaisten alta.

”Välistävetäjän mallin” asunnot olivat osa elvytysbudjetteja, eikä järjestelmää tarkoitettu pysyväksi. Mutta myös tämänkeväisen erän kokoomus voitti saamalla läpi ehdotuksensa, jolla valtion korkotukemien asuntojen vuokrakäytössä pidon vaatimuksia pudotettiin 40 vuodesta 20 vuoteen. Tällä tavalla heikennettiin vuokralaisten asumisturvaa pysyvästi, ja jatkossa valtion tuella rakennetaankin vuokra-asuntojen asemasta sijoitusasuntoja, jotka myydään aikarajan umpeuduttua joko yksityisiksi kallisvuokraisiksi sijoitusasunnoiksi tai omistusasunnoiksi. Taaskin kokoomus ajoi vain sijoitusyhtiöiden asiaa välittämättä ihmisten hyvinvoinnista. Ihmisten hyvinvointi ja onnellisuus ovat kuitenkin itseisarvoja, kun taas firmojen pärjäämisellä on korkeintaan välinearvo.

Ei siis ihme, että tämäntapaiset päätökset, jotka on uitettu läpi vasemmistopuolueiden tuella, ovat suututtaneet vasemmiston perinteisen kannattajakunnan. Ja Arhinmäellä ja Urpilaisella riittää selitettävää.

Hallitus voi kaatua myös pääministerin filosofisiin harrastuksiin. Matti Vanhasen lautakasajupakka oli mielestäni vähäpätöisempi juttu kuin Jyrki Kataisen kähmintä Pekka Himasen hyväksi. Vanhasen yksityiselämässä ei ollut tunnetusti mitään rikollista, ja myös hänen lautakasansa jäi todistusaineistoa vaille. Mutta Himasen & Kataisen tapauksessa näyttöä on kertynyt. Voidaan sanoa, että Katainen käytti asemaansa häikäilemättömästi Pekka Himasen hyväksi. Puolueellisuuteen syyllistyen hän ostatti Suomen Akatemialla, Tekesillä ja Sitralla kalliit näennäistutkimukset valtioneuvoston kansliaa koristamaan. Tämä tuo mieleen Hermann Göringin tavan käyttää Ilmailuministeriön varoja taidegalleriansa kartuttamiseen.

Vielä yksi syy, joka saattaa repiä hallituksen hajalle, on samaa sukupuolta olevien avioliittohanke. Jos esitys tulee eduskunnan käsiteltäväksi kansalaisaloitteena, kristilliset voivat nostaa kytkintä. Minä en jää heitä kaipaamaan. Mutta hallitukselle se voi olla kuolinisku.

Minusta yksikään puolue ei ole tällä hetkellä hallituskelpoinen. Koska maassa on kuitenkin oltava hallitus, saattaa olla, että paras koalitio tulisi vasemmistopuolueista, keskustasta ja perussuomalaisista. Näillä puolueilla on vahvin eurokriittinen linja, mikä sopisi tähän aikaan loistavasti. Sen sijaan kokoomus on ajanut kansainvälisen kapitalismin asiaa, kristilliset tukehtunut konservatiivisuuteensa ja ruotsalaiset ja vihreät internationalismin ihailuun.

Paluu oravannahkaan

Myös Suomen hallitus on jatkanut ponnistuksiaan harmaan talouden torjumiseksi tukemalla Kyproksen pankkikriisin ratkaisemista. Niinpä veroparatiisivaltio palkittiin rikollisen rahan pesulana toimimisesta EU:n vakuusrahaston pikavipillä.

Nyt kun Euroopan rahakriisissä on tultu sellaiseen vaiheeseen, että ihmisten rahat alkavat palaa pankkeihin, on eurovaluutan loppusuora auennut. Ajatelkaa, jos Suomessakin lastenlapset menettäisivät 40 prosenttia mummojensa säästörahoista. Eivätkö kansalaiset olisi kaduilla ja Kultainen aamunkoitto ovella?

Olisitte, euron perustajat, miettineet mitä haluatte. Yhteistaloudessa, jossa kaikki tärkeät sopimukset Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksesta aina valtioiden väliset taloudelliset tukiaiset kieltävään perussopimuksen artiklaan numero 125 on jouduttu rikkomaan, ongelmat eivät voi enää ratketa nostelemalla virkamiesten ja poliitikkojen aarrearkusta yhä uusia direktiivejä, sertifikaatteja ja sopimuksia kuin jäniksiä hatusta.

Eräs viisas sanoi kerran oppilailleen, jotka paheksuivat oppineen tapaa arvostella uudistuksia, seuraavasti: ”Te haluatte rakentaa entisen vankilanne tilalle uuden ja paremman, kun taas minä haluaisin purkaa vankilat kokonaan.”


Kun pankki ryöstää

Pankkikriisillä on monta ilmentymää, jotka osoittavat koko järjestelmän olevan läpikotaisin mätä. Myös Suomessa pankit ja vakuutuslaitokset kajoavat asiakkaiden rahoihin ja sopimuksiin varsin omavaltaisesti. Toistaiseksi tämä tapahtuu palvelumaksuja nostamalla ja tiliehtoihin puuttumalla.

Pankit ja vakuutusyhtiöt ovat lähetelleet minulle silloin tällöin yksipuolisia sopimusehtojen muutoksia ja maksujen korotuksia. Esimerkiksi vakuutusyhtiö Pohjola toimittaa minulle joka vuosi ”uudet ehtoliitteet”, joissa vakuutusehtoja on yksipuolisesti huononnettu. Alkuperäisessä sopimuksessa tällaisesta menettelystä ei ole mainittu mitään.

Nähdäkseni sopimuksista ei voitaisi poiketa eikä ehtoja muuttaa ilman, että asiasta sovitaan molemminpuolisesti uudelleen. Minusta on röyhkeää lähettää asiakkaille aiemmista ehdoista poikkeavia muutoksia ikään kuin ne olisivat jonkinlaisia itsestäänselvyyksiä. Voisivatko asiakkaat puolestaan lähettää vakuutusyhtiöille omat ”uudet ehtoliitteensä”? Mitähän sopimusoikeuden asiantuntijat ja Vakuutusoikeus sanoisivat tähän?

Sain hetki sitten myös Danske Bankilta ”uudet tiliehdot”, joiden mukaisesti käyttötilin ylläpitomaksua korotetaan 3,40 eurosta 6,40 euroon. Lähes sadan prosentin korotus siis! Rahat pankki rosvoaa suoraan asiakkaiden tileiltä. Kiristyksen leiman menettelylle antaa se, että jos ehtoja ei hyväksy, pankki irtisanoo asiakkuuden. Ihmistä siis lyödään kuin vierasta sikaa, vaikka pankit itsensä pitäisi laittaa käytöskouluun.

Samanaikaisesti pankit purkavat konttoriverkostonsa minimiin ja siirtävät rahanvaihtoa kauppojen kassoille, mikä merkitsee ostosjonojen pitenemistä. Lisäksi ne suunnittelevat automaattien käytön tekemistä kaikissa tapauksissa maksulliseksi. Suomen Pankin, Finanssivalvonnan ja Kuluttajaviraston huolestumisen sekä koko rahajärjestelmän kehnon tilan vuoksi pankit ovat joutuneet pidättäytymään rahan käsittelyn täydellisestä lopettamisesta.

Monissa Danske Bankin konttoreissa ei nytkään suostuta käsittelemään käteistä rahaa, mikä on uskomattoman pöyhkeää rahalaitokselta. Mistä helvetistä käteistä enää voi saada, kun useimmat liikkeetkään eivät vaihda edes pysäköintikolikoita?


Uusi normaali ei ole entistä parempi

Myös muut pankit ovat tuttavieni kertomusten mukaan korottaneet tilien ylläpitomaksuja. Pankkiasiakkuudesta joutuu pian maksamaan kymmeniä euroja kuukaudessa, vaikka tilien sähköisestä ylläpidosta ei ole pankeille juuri mitään kuluja.

Pankit ovat ylihinnoitelleet palvelunsa, ja kuluttajaviranomaisten pitäisi puuttua pankkien harjoittamaan ylilaskutukseen. Toimitusmaksuina ja palkkioina sekä erilaisten asiakirjojen kirjoittamiskuluina pankit perivät hintoja, jotka eivät ole missään suhteessa niille itselleen koituviin kustannuksiin.

Pankit ovat muodostaneet palvelumaksukartelleja, joiden mukaisesti yhden pankin nostaessa hintoja muut seuraavat. Yksikään pankki ei alenna palvelumaksuja, koska pankit ovat taloudellisen vallankäyttäjän roolissa eikä niiden ole pakko tehdä myönnytyksiä asiakkaille.

Palveluhintojen korotuksen vaihtoehtona olisi säästäminen pankin omista kuluista, ja parhaiten tämä hoituisi tinkimällä pankkiirien omasta mukavuudesta ja elintasosta. Nyt pankeissa työskentelee kokonaisia osastoja, joissa mietitään, kuinka asiakkaita voitaisiin vielä kiristää ja joko sietokyky on ylitetty. Vasta rajalla pysähdytään, tosin vain hetkeksi. Sitten taas jatketaan.

Nämä sadistit tuskin ovat tulleet ajatelleiksi, voisivatko he tinkiä omista palkoistaan. Pankinjohtajilla on mitä korkeimmat palkat, vaikka he eivät tee sen enempää henkisiä kuin materiaalisiakaan arvoja tuottavaa työtä.

Ihmisten kannattaisi tehdä vallankumous ja lopettaa pankkien käyttäminen kokonaan. Pienikin määrä asiakkaita voisi pelkällä käyttäytymisen muutoksellaan tehdä lopun pankkien moraalittomuudesta ja koko legitimaatiokriisistä. Ongelmana on vain se, että maksuliikenne hoidetaan nykyään sähköisesti pankkitilien kautta. Riippuvuus elektronisesta rahasta pahentaa ihmisten riippuvuutta pankeista. Kansalaisten kannattaisi kostaa ja alkaa painostaa pankkeja palaamalla käteisen rahan käyttämiseen.

Vaikeus on, että pankkien asiakkuudesta on tehty sosiaalinen välttämättömyys. Valtion olisi syytä perustaa palkkojen, eläkkeiden ja sosiaalietuuksien maksamista varten omakustannusperustainen pankki. Sen kautta voitaisiin hoitaa maksuliikenne riippumatta yksityisistä pankeista ja niiden ahneudesta. Ironista on, että tänään voimaan astuneen palvelumaksukorotuksen minulle lähetti juuri sellainen pankki, eli entinen Postipankki, joka aikoinaan perustettiin tuota tarkoitusta varten.

Nyky-Euroopassa pankit voitaisiin aivan hyvin sosialisoida eli saattaa valtion haltuun. Yksityisille pankeille annetun rahanluontioikeuden voisi palauttaa takaisin valtion kontrolliin. Näin ajatellessani en ole sosialisti sen kummemmin, mutta raha on valtion artefakti ja vaihdon väline, joten ihmisten parhaaksi olisi, jos pankkitoiminta ja koko rahoitusjärjestelmä olisi talousdemokraattisesti vain valtioiden kansanvaltaisessa hallinnassa.

Hautala & Himanen: oikeuskanslerilla ongelma

Heidi Hautala on ministeri, joka maksoi oviremontin tekijälle ja jälkien siivoajalle palkkaa pimeästi. Koska Heidi on toiminut eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnassa ja hän on kuulunut myös harmaan talouden torjuntatyöryhmään (!), veronkierto on hänen tapauksessaan aivan sama asia kuin Yleisradion pääuutistenlukija oksentaisi kesken uutislähetyksen suoraan TV-katsojien syliin, heidän olohuoneisiinsa.

Kuinka te hyvät kansalaiset voitte sallia tämän? Tilannehan on aivan samanlainen kuin doping-lääkäri kärähtäisi rattijuoppoudesta, poliisi ajaisi rallia ilman lisenssiä, pappi tekisi aviorikoksen sakastissa tai presidenttiehdokas valehtelisi professuurinsa.

Kaikkea tällaista tietenkin tapahtuu. Yhteiskunnassamme onkin alettu sangen kummallisella tavalla ajatella, että pienet ja suuret valeet, vääryydet ja jopa rikokset tulevat hyvitetyiksi, kunhan tekijöillä on joitakin muita ansioita.

Koska Heidi Hautala on ministerin asemassa, hän on näyttänyt kansalaisille erittäin huonoa esimerkkiä – niin huonoa, että jos kansalaiset ryhtyisivät yhtä välinpitämättömiksi kuin Heidi, yhteiskuntamme repeäisi siihen paikkaan.

Siksi Heidi Hautalan tulisi kantaa poliittinen vastuu ja erota ministerinvirasta. Ei riitä, että hän erosi vain harmaan talouden torjuntatyöryhmästä, sillä on mahdotonta ajatella, että hallituksessa olisi erikseen tehtäviä, joihin ministerin luottamus riittää, ja joitakin toisia, joihin se ei riitä. Luottamus joko on tai sitä ei ole.

Oikeuskanslerilla on pieni tehokas pesula Valtioneuvoston linnan ensimmäisessä kerroksessa, ja sinne ministerit vievät paitansa aika ajoin pyykättäviksi saadakseen ne takaisin valkoisina ja tärkättyinä. Oikeuskansleri hyväksyi Eva Biaudet’n nimittämisen kelpoisuusehtoja täyttämättömänä vähemmistövaltuutetun virkaan ja Mauri Pekkarisen eräälle vaalitukijalleen myöntämät noin 850 000 euron investointituet.

Tällä hetkellä pesukoneessa ovat Heidi Hautalan veronkierto ja Jyrki Kataisen suosikkifilosofilleen junailemat lahjusrahat. Oikeuskanslerinvirastossa tulisi ymmärtää, että poliittisen vallan legitimaatio ei pitkän päälle kestä poliitikkojen väärinkäytöksiä.

Talcott Parsonsin mukaan oikeusjärjestelmän toimivuus edellyttää neljän ongelmaryhmän ratkaisemista: legitimaatio-ongelman, tulkintaongelman, sanktio-ongelman ja toimivaltaongelman. Nyt kadonneet ovat niin politiikan oikeutus, kyky soveltaa lakia sen hengen ja kirjaimen mukaisesti kuin rangaistusten langettaminen syyn ja seurauksen logiikkaa vastaavasti. Poliitikot ovat myös ylittäneet toimivaltansa.

Ei ole ihme, että vitsi, jonka mukaan hallitus valvoo oikeuskanslerin toimien lainmukaisuutta, on ajat sitten kadonnut parodiahorisontin rantaviivan taakse. Mikäli oikeuskanslerinvirasto katsoo läpi sormien tapaa, jolla Jyrki Katainen junaili kaverilleen satojen tuhansien eurojen tutkimustuet samalla, kun hallituksen työelämäasioita parhaiten tunteva ministeri syyllistyi veronkiertoon, voi vain sanoa, että pehmeäksi on mennyt kanslerin pamppu.

Poliitikkojen moraali on yhtä tuoretta ja raikasta kuin suoraan esinahan alta kaivettu kutunjuusto, ja myös oikeuslaitoksen moraali on vahvassa sinihomeessa.

En suinkaan tarkoita, että ihmisiltä pitäisi vaatia Jumalan viisautta, mutta nämä väärinkäytökset eivät ole vahinkoja, eivätkä ne ole syntyneet myöskään huolimattomuudesta tai tietämättömyydestä. Sen sijaan niissä löyhkäävät oman edun tavoittelu ja välinpitämättömyys. Sitä osoittavat sekä se, että Himanen tiesi saamastaan tuesta jo ennen kuin rahoituspäätöstä oli edes tehty, ja se, että Hautalan rikkomus yritetään epätoivoisesti peittää lavastamalla hänestä ajojahdin uhri Venäjä-korttia käyttäen.

Ilkka Kanervan tekstiviestit olivat mitättömän pieni yksityiselämän episodi, jolla ei ollut mitään vaikutusta ministerin tehtäviin. Niihin ei liittynyt myöskään rikosta. Matti Vanhasen lautakasa puolestaan jäi lopullista todistelua ja todistusaineistoa vaille. Silti molemmat saivat kenkää. Sen sijaan Heidi Hautalan rikkomus on seurausvaikutuksiltaan merkittävä asia, sillä se vaikuttaa laajasti kansalaisten veronmaksuhalukkuuteen.

Jyrki Kataisen yritys ostaa filosofiaa puolestaan on samanlaista kuin Hermann Göringin halu käyttää Ilmailuministeriön varoja taidegalleriansa kartuttamiseen. Kaikkien pitäisi tietää, ettei mitään todellista filosofiaa ja sen mukaista yhteiskuntakritiikkiä saada aikaan ostetuilla komiteapäätöksillä.

Tiedän toki, että valtion finanssipolitiikassa on suurempiakin asioita kuin Jyrki Käteisen kilpailuttamattomat hankinnat ja Heidi Hautalan kuititon kauppa. Veroja kierretään Suomessa kansainvälisesti katsoen ainutlaatuisen porsaanreiän kautta, eli sallimalla nostaa listaamattomista osakeyhtiöistä 60 000 euroa tuloa osinkoina samalla, kun palkansaajat joutuvat maksamaan vastaavista vuosituloista 45 prosenttia veroa. Ulkomaiset omistajat taas käyttävät veronkiertoon hallintarekisteriä, mistä koituu valtiolle jopa miljardin euron verotulon menetykset vuodessa. Henkilö- ja kulutusverotusta nostetaankin Suomessa juuri siksi, että EU:ssa valtiot ovat ajautuneet verokilpailuun, jonka vuoksi yritysverotus on aivan liian vähäistä. Ja sitä kokoomusjohtoinen hallitus edelleen helpottaa kansalaisten tappioksi.

Heidi Hautala oli poliittisen uransa huipulla ollessaan ehdolla Suomen tasavallan presidentiksi. Koska Heidi Hautala on perehtynyt työelämäasioihin sekä eduskunnassa toimiessaan että harmaan talouden torjuntatyöryhmän jäsenenä, hän ei ole voinut olla tietämätön veronkierron luonteesta. Päinvastoin: hän tietää oikein hyvin, mitä se merkitsee.

Asiaa syventää se, että pimeän rahan saaja oli tšetšeenipakolainen, jota pimeä maksutapa ei auta paremmille päiville (kuten Hautala puolustautui) vaan ohjaa huonoon sopeutumiseen ja vääristyneeseen yhteiskuntakäytäntöön. Kyse oli siis eräänlaisesta halpatyövoiman käytöstä ja ihmisoikeuksien polkemisesta. Siksi Hautalan pitäisi nyt kantaa seuraukset ja lähteä ministerinvirasta.

Mitään Suomi ei Hautalassa menetä. Kehitysministerin hommia osaa hoitaa kuka vain. Hautala on samanlainen henkilö poliitikkona kuin Pekka Himanen on filosofina: poikkeuksellisen mitäänsanomaton ja näköalaton, pelkkä pragmatisti vailla aatteellista luovuutta ja politiikkaan liittyvää linjanvedon taitoa.

Filosofian ylioppilaskokeen uudistaminen

Ylioppilastutkintolautakunta aikoo jälleen uudistaa ylioppilaskoetta. Tänään ylioppilaskirjoituksissa on vuorossa reaalikoe, ja kirjoitettavien aineiden joukossa on muun muassa filosofia.

Niinpä laadin oman ehdotukseni siihen, millainen filosofian ylioppilaskoe voisi tulevaisuudessa olla. Se suosii luovaa ajattelua, ajankohtaisuutta ja soveltavaa päättelyä.

Tehtävät:

1) Muuan filosofi sai 700 000 euroa lahjaksi maan hallitukselta tulevaisuusselvityksen laatimista varten. Pohdi, millaiseen riippuvuussuhteeseen lahjus voi johtaa. Analysoi, mitä vaikutuksia sillä on tieteen etiikan, moraalin ja puolueettomuuden kannalta. Valaise esimerkein.

2) Lehdistössä on väitetty, että monet rasismin tutkijat ovat saaneet paljon uhkauksia rasisteilta, mutta rasisteja itseään ei ole tyydytty vain uhkailemaan, vaan heidät on viety suoraan oikeuden eteen tai linnaan. Analysoi, mistä kyseinen menettely voi johtua. Miksi rasistit uhkailevat rasismin tutkijoita? Eikö rasistien mielipiteitä ole otettu riittävästi huomioon tutkimuksissa? Eivätkö rasistit ole saaneet tarpeeksi oikeutta? Pohdi asiaa menetelmäopillisesti ja oikeusfilosofisesti.

3) Yliopistossa haettavaksi avautunutta virkaa hakivat N.N. ja M.M., joista N.N. oli nainen ja M.M. mies. Mieshakija oli tieteellisesti ansioituneempi, mutta virka täytettiin naishakijalla, koska se oli perusteltua yliopiston tasa-arvosuunnitelman ja naisten tasa-arvon edistämiseksi. Pohdi asiaa logiikan kannalta.

4) Itsemäärämisoikeutta sanotaan subjektiviteetin ehdoksi. Euroopan unionin liittovaltiopolitiikassa kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeutta on heikennetty. Kansojen vapaan siirtyilemisen maasta toiseen on sanottu estävän tehokkaasti natsismia. Pohdi, miksi kansallisvaltiot ovat olemassa ja mihin niitä tarvitaan. Vähentääkö vai lisääkö maahanmuutto natsismia? Entä jos rajat otetaan pois? Jääkö kansallisvaltioille mitään tehtäviä, jos niiltä poistetaan niiden itsemääräämisoikeus ja kyky rajoittaa kansalaisuuden myöntämistä? Mikä valtion olemus oikeastaan on? Analysoi kysymyksiä valtiofilosofisesti ja yhteiskuntafilosofisesti.

5) Eräässä yliopistossa filosofin virkaan valittiin aina vasemmistoliittolainen marxisti, sosiaalidemokraattinen systeemifilosofi tai pragmatisti, vihreä naturalisti tai feministinen queer-teoreetikko, jälkistrukturalisti tai postmodernisti. Heitä suosittiin tutkintojen myöntämisessä ja opinnäytteiden arvostelussa. Lisäksi heille myönnettin avokätisesti dosentuureja, ja toisella tavoin ajattelevat lavastettiin riidanhaastajiksi. Mieti, mitä tämä merkitsee tieteen moniarvoisuuden ja totuuden kannalta. Onko filosofia nyt monipuolista? Vai onko se jonkin tietyn väriyhdistelmän mukaista? Pohdi asiaa tieteenfilosofian, etiikan ja politiikan filosofian kannalta.

6) Eräs ministeri, joka oli entiseltä ammatiltaan työvoimaneuvoja, osti työsuorituksia pimeästi. Hän oli samalla harmaan talouden torjuntatyöryhmän jäsen. Hallitus katsoi, että hänen luottamuksensa ei riitä työryhmässä toimimiseen, mutta ministerinä jatkamiseen kyllä. Oikeusfilosofiassa katsotaan, että oikeusjärjestelmän toimivuus edellyttää neljän ongelmaryhmän ratkaisemista: legitimaatio-ongelman, tulkintaongelman, sanktio-ongelman ja toimivaltaongelman. Pelle Miljoona puolestaan sanoo eräässä laulussaan, että ”älkää kysykö, mistä johtuu väkivalta”. Pohdi soveltavan filosofian kannalta, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa.

7) Lukioissa filosofiaa opettavat suurimmaksi osaksi teologit, jotka kaappasivat filosofianopetuksen sivuaineekseen uskonnonopettajan virkansa ohelle. Yhteiskunnassa taas virkoihin nimitetään sosiologeja, psykologeja, kasvatustieteilijöitä ja jopa taiteiden tutkijoita filosofien ohi, vaikka niin sosiologia, psykologia, kasvatustieteet kuin taiteetkin ovat velkaa filosofialle. Hiljattain otsikoitiin, että filosofian suosio reaalikokeen aineena on laskussa. Mistä kiinnostuksen väheneminen voi johtua? Pohdi kysymystä talousfilosofian ja kasvatuksen filosofian kannalta.

Onnea kokeeseen.

Miten saa tieteellistä pätevyyttä?

Mediassa on jälleen jankuteltu tieteellisestä pätevyydestä ja tulosten arvioinnista. Julkinen sana tuntuu asennoituvan tieteeseen odottaen siltä jonkinlaista absoluuttisuutta. Tällainen tiedekäsitys on luonnollisesti kovin auktoriteettiuskoinen ja sellaisena vaarallinen.

Muutamat ovat pitäneet tieteellisen pätevyyden tärkeimpänä arviointiperusteena kansainvälisyyttä ja sitä, että on julkaissut artikkeleita kansainvälisissä lehdissä. Kerronpa nyt, millaista kansainvälisessä tiedeyhteisössä julkaiseminen todellisuudessa on.

Yhdysvaltalainen fyysikko Alan Sokal päätti huvin ja harrastuksen vuoksi kokeilla, miten tieteelliset kriteerit toimivat. Niinpä hän tarjosi erääseen tieteelliseen lehteen täysin näennäistieteelliseksi kirjoittamaansa artikkelia nimeltä ”Transgressing the boundaries –Towards a transformative hermeneutics of quantum gravity”, joka käsitteli ”kvantti-gravitaation transformatiivista hermeneutiikkaa”.

Myös Sokal oli alun perin aikonut laatia julkaisupolitiikan puolueellisuudesta pelkän pamfletin, mutta lopulta hän oli päätynyt pitämään suorasukaista artikkelia latteana keinona tarttua asiaan. Niinpä hän päätti kirjoittaa pähkähullun esseen, johon hän omien sanojensa mukaan ”keräsi postmodernistien tavanomaisimpia kliseitä” ja lähestyi sillä tietyn lehden toimitusta. Juttu kelpuutettiin muitta mutkitta Duke University Pressin arvovaltaisena pidettyyn Social Text ‑lehteen. Se ilmestyi numerossa 46–47/1996 (s. 217–252).

Paljastaessaan samanaikaisesti Lingua Franca ‑aikakauslehdessä (May/June 1996), että hänen artikkelinsa olikin täyttä puppua, Sokal onnistui aiheuttamaan suuren kohun, sillä hän pystyi osoittamaan, että tietyn kuppikunnan ja paradigman kannattajat hyväksyvät painettavaksi kaiken, mikä myötäilee heidän mielipiteitään, kunhan vain kirjoittajan asenne on oikea. Vaikka myös Sokalin omaa tiedekäsitystä leimasi objektivistinen usko tieteen pyhyyteen, hänen metodinsa oli etevä.

Tiedätte varmaan, mitä on trollaus. Joku saattaa kirjoittaa myös internetin keskustelupalstoille täysin poskettomia mielipiteitä pelkästään härnäystarkoituksessa: kerätäkseen kommentteja ja kiusatakseen tosikkoja. Tieteellisissä lehdissä julkaiseminen ei poikkea olennaisesti tästä.

Tieteellistä pätevyyttä arvoidaan usein sitaatti-indeksien perusteella. Pätevänä pidetään tieteenharjoittajaa, johon on viitattu paljon tieteellisissä lehdissä. Mainintoja ja mainetta kerätään. Arvaatte varmaan jo loput.

Pätevyyden arvioimiseen viittausten määrä on kelvoton kriteeri. Kaikki tietävät, että kommentteja saa paljon juuri silloin, kun lausahtaa jotakin päätöntä. Sitaatti-indeksiluku nousee ja pätevyys kasvaa kuin Neuvostoliiton teräs- ja koneteollisuudessa.

Luonnontieteistä ihmis-, yhteiskunta- ja humanistisiin tieteisiin siirretyt arviointiperusteet eivät sovellukaan sellaisinaan näihin tulkintatieteisiin, joita ovat esimerkiksi taiteiden tutkimus, historia, filosofia ja psykologia. Filosofiassa huomattavimpia henkilöitä ovat ne, jotka ovat julkaisseet omaperäisiä kirjoja kysymättä lupaa keneltäkään, kun taas artikkelijulkaisijat ovat yleensä sarjoittuneet oman aikansa standarditieteen edustajiksi. Sen enempää Heidegger, Wittgenstein kuin Sartrekaan eivät julkaisseet monen montaa kansainvälistä artikkelia. Kukaan oikea filosofi ei käsittääkseni tarvitse lapsenvahteja neuvomaan, mitä saa sanoa.

Kansainvälisyys on muutoinkin eräs tapa vetää matto alta kotimaiselta politiikka- ja kulttuurikritiikiltä. Englanniksi julkaisemisen ihanne kuolettaa kotimaista filosofiaa ja alistaa ajattelun angloamerikkalaiselle kieli-imperialismille.

Tämä ei tarkoita, että filosofian pitäisi olla mielivaltaista. Mutta tutkimusresurssit pitäisi jakaa nykyistä oikeudenmukaisemmin. Koska mitään yleispäteviä arviointiperusteita ei ole, resurssit voisi jakaa jopa tasan, jolloin erilaiset näkemykset pääsisivät paremmin esiin. Tämä tukisi aitoa dialogia ja totuuden etsintää.

Myös tiede on pitkälti näytelmä, jossa jonkin teorian tai esityksen laatija kutsuu muita tieteenharjoittajia olemaan kanssaan samaa tai eri mieltä ja tukemaan omia ideoitaan joko arvostelun tai myötäilyn kautta. Se, joka ei ymmärrä, että myös kritiikki tukee usein itse esitystä, ei ole ymmärtänyt tieteellisen vuorovaikutuksen luonnetta. Jos joku henkilö leimataan pelkän omaperäisyyden vuoksi epätieteelliseksi ja vaaditaan ehdottomia totuuksia, ilmaistaan lähinnä pahaa tahtoa. Jokaisen pitää ymmärtää, että tieteessä melkein kaikki on voimassa vain hyvän tahdon ja suopeuden turvin.

Itse en siis kuulu tuohon ”tieteellisyyden” penääjien laumaan, sillä tieteellisen totuuden määritteleminen on pitkälti mielipidevallan käyttöä. Mitään vertaisarviointiakaan ei ole olemassa, sillä arviointiprosessien osapuolet eivät ole vertaisasemassa, vaan referéet ovat selkeässä valta-asemassa. Sen sijaan siitä lähden kyllä, että tutkimusvarat pitäisi jakaa reilusti.

Jos haluatte vielä lisää ”pätevyyttä”, sitä saa esimerkiksi hankkimalla paksummat silmälasit tai olemalla samaa mieltä edeltävän professorin ja muiden vallanpitäjien kanssa. Varsinkin viimeksi mainittu on tehokasta.

Aiheesta lisää tässä: Suomalaisen nykyfilosofian historia.

American Vagabond on totta myös Suomessa

Elokuvaohjaaja Susanna Helke on saanut julkisuutta dokumentillaan American Vagabond, joka kertoo nuorten homoseksuaalien asunnottomuudesta Yhdysvalloissa. Elokuva valaisee, millä tavoin nuoret homot karkotetaan tai pakenevat kotoaan Yhdysvaltain ahdasmielisestä osavaltiosta. Sitten he etsivät onneaan suurkaupungista.

Täytyikö tämä elokuva Amerikassa tehdä? Pitikö elokuvatekijöiden siirtää kaikkialla – myös Suomessa – havaittava ilmiö toiselle puolelle maapalloa? Tässä suhteessa elokuva on vaarassa jäädä naiiviksi.

Minä tiedän kymmeniä nuoria homomiehiä, jotka kärsivät asunnottomuudesta Suomessa. Kukaan asuntoja omistava hetero ei myönnä heille vuokra-asuntoja, koska kiinteistöjen omistajat ja muut asuntokeinottelijat ovat yleensä ahdasmielisiä kristillisiä kapitalisteja. Sitten nämä maalta muuttaneet homot asuvat toisten nurkissa eli käytännössä taivasalla.

Maaseudulla pysyminen taas on homoille mahdotonta, koska siellä ovat vastassa yksinäisyys, sorto ja henkinen kuolema. Siksi moni homo muuttaa kehäkolmosen sisäpuolelle. Se on Suomessa ainoa legitiimi alue, jolla homo voi elää. Tiedän kokemuksesta, että 16-vuotiaasta asti maaseudulla asuvien homonuorten mielessä ei pyöri mitään muuta kuin se, ”miten täältä pääsee mahdollisimman nopeasti pois”.

Elokuva on kyllä oikeassa osoittaessaan, kuinka vaikeudet kasautuvat. Ensin seuraa pakkomuutto, sitten asuntokurjuus, ja lopulta opintohin ja leivän syrjään kiinni pääseminen pitkittyvät. Monet homot jäävät puotipuksuiksi ja köksäapulaisiksi koko iäkseen vain siksi, että valtakulttuuri sortaa homoja omalla arvomaailmallaan, jossa korostuvat heteroiden tärkeinä pitämät arvot.

Jos ei ole kiinnostunut jalkapallosta ja jääkiekosta tai antaudu heteroseksistisen eloonjäämiskamppailun, perheideologian ja lajinsäilytysstrategian mukaiseen riitelyyn kaikesta, seurauksena on ulkopuolisuus niin työelämässä kuin koulutuksessakin. Kunnallisissa asuntojonoissa etusijalle asetetaan epätasa-arvoisesti lapsiperheet, ikään kuin lapset olisivat homojen syytä.

Minä en ole juurikaan huolissani siitä, että homoilla ei ole heteroiden meille tyrkyttämää adoptio-oikeutta, jota suurin osa homomiehistä ei edes halua. Minua kiinnostaa vain perusasia: miten homopojat pääsevät mahdollisimman nopeasti pois henkilökohtaisesta helvetistään, maaseudulta.

Asunnottomuuden ohella kyse on paljon enemmästä: henkisestä kodittomuudesta. Yhteiskunnallinen vallanperimys siirtää sekä varallisuuden että virat ja tehtävät heteroarvoja ja -normeja toteuttavien hyväksi.

Juuri näistä syistä ovat syntyneet San Franciscon ja monien muiden kaupunkien homoghetot, jotka tarjoavat jossain määrin turvallisen mutta kalliin oman kulttuurin. Itse olen pitänyt hyvänä ratkaisuna kansainvälistä homovaltiota, joka koostuisi vain homoista ja rakentuisi meidän omalle arvomaailmallemme – hieman juutalaisvaltio Israelin tapaan. Esittelin sen teoksessani Enkelirakkaus.

Omalle saarelleen hakeutumista voidaan pitää merkkinä ympäristön kielteisyydestä, joten kovin onnekasta tällainen puolustuksellinen eristäytyminenkään ei ole.

Seksuaalivähemmistöjen maansisäinen pakolaisuus on Suomessa vähintään yhtä suuri ongelma kuin Suomeen ulkomailta suuntautuva pakolaisuus. Ei ole kenenkään edun mukaista, että homot ajetaan pikkukaupungeista asenteellisella ahdistelulla, kamppailemaan elinoloista pääkaupunkiseudun tukaluudessa.

Myös Venäjältä voi pikapuoliin pyrkiä ulos seksipakolaisia johtuen heteropropagandalaeista, joilla homoseksuaalinen esiintyminen kiellettiin ja joilla seksuaalivähemmistöjä vainotaan juutalaisvainojen tapaan.

Susanna Helke olisi voinut avata silmänsä tälle lähialueilla olevalle todellisuudelle eikä projisoida aihetta Amerikkaan asti. Dokumentin myönteinen puoli on, että se ohjaa ajattelemaan asioita myös täällä Suomessa.

Filosofi pääministerin pesukoneessa

Nyt kun Pekka Himasen puliveivaus on lähdössä joko eduskunnan oikeusasiamiehen tai oikeuskanslerin tutkintaan, kyse on harkitusta maineenpesusta. Kaikki nimittäin tietävät, että Suomessa hallitus valvoo oikeuskanslerin ja eduskunta eduskunnan oikeusasiamiehen toimien lainmukaisuutta.

Ylimpien lainvalvontaelinten toiminnasta onkin tullut hallitukselle pesukone, jolla epäoikeudenmukaisia päätöksiä legitimoidaan jälkikäteen, mikäli niitä ei ole ehditty sumplia viranomaisten etukäteisselvityksillä etukäteen.

Tämän muistamme esimerkiksi siitä, miten oikeuskansleri katsoi läpi sormien, kun Eva Biaudet nimitettiin kelpoisuusehtoja täyttämättömänä vähemmistövaltuutetun virkaan kolmenkymmenen pätevän ohi. Valtioneuvoston ohjesäännön mahdollistamalla erivapaudella ei olisi pitänyt polkea perustuslain yhdenvertaisuussäädöstä. Oikeuskansleri antoi huonoa näyttöä myös vapauttamalla Mauri Pekkarisen kaikista epäilyistä vaalirahaskandaalissa. Luetteloa olisi helppo jatkaa.

Pekka Himanen on nyt pesukoneessa. Tutkinnan kautta epäilyt on tarkoitus kääntää pois hänestä itsestään hallituksen suuntaan. Toisin sanoen hallitus on ottamassa poliittista vastuuta tutkimuksen ostamisesta ja ”pahaa aavistamattoman” tutkijaparan johdattamisesta harhaan. Lainvalvontaelimen toiminnalla Himasesta on tarkoitus leipoa syytön samalla, kun valtioneuvoston kanslia, Jyrki Katainen ja koko hallitus vapautetaan epäilyistä.

Valtion hankintalakiin (348/2007) sisältyy kieltämättä porsaanreikä, joka mahdollistaa kilpailuttamisen kierron. Kilpailutus voidaan laiminlyödä, jos hanke on onnistuttu määrittelemään yleishyödylliseksi, se on jaettu osiin eri rahoittajien kesken tai budjetti alittaa tietyt kynnysarvot. Toisaalta sama laki kieltää keinotekoiset menetelmät säädösten sivuuttamiseksi.

Hallitus tekee asiasta mielellään laillisuuskysymyksen levittääkseen sen jälkeen kätensä ja todetakseen, ”ettei tässä ole mitään laitonta”. Juuri nuo sanat lausutaan aina kun on tapahtunut jotain moraalitonta. Kaikkien pitäisi oivaltaa, ettei pääongelma koske laillisuutta eikä laittomuutta.

Kyse on paljon enemmästä. Rahojen jakamisessa on rikottu tieteellisiä sääntöjä. On loukattu muuta tutkijakuntaa ja kävelty periaatteiden yli. Nyt on vaara, että muotoseikkoihin kiinnittymällä katseet käännetään pois itse hankkeen heikkouksista.

Tietenkin myös menettely oli korruptionomainen. Herrat pesevät käsiään ja kiemurtelevat toistensa taakse. Mitäpä niinkin vaivaiset virkamiehet kuin Suomen Akatemian hallituksen puheenjohtaja ja Tekesin pääjohtaja voisivat sellaisten valtiomahtien kuin pääministerin ja valtioneuvoston kanslian edessä?

Kiistelkää te nyt pykälistä vain. Minä tunnen sääliä ja eräänlaista myötähäpeää sekä heidän että Pekka Himasen puolesta. Pitikö hänen vetää halveksunnan kohteeksi koko filosofikunta? Juuri noin tiedeyleisö asioita mielessään yhdistelee. Lopulta poliitikot ja erityistieteilijät käyttävät tilannetta hyväkseen ja kiistävät kaikilta filosofeilta heidän rahoituksensa Himasen saadessa pitää hänelle myönnetyt.

Olen seurannut nuoremman tutkijan Pekka Himasen filosofista kehitystä alusta asti. Hänelle on myönnetty paljon pienestä pitäen. Hänen suurin ongelmansa on se, että hän väitteli tohtoriksi vain 21-vuotiaana. Hänen opintonsa jäivät tavallaan kesken.

Miten voidaan nyt odottaa filosofiaa Himasen toiminnan sisällöltä, kun jo hankkeen muoto ja perustaminen ovat olleet täysin epäfilosofisilla linjoilla?

Minulle ei muuten ole koskaan myönnetty rahoittajilta mitään. Ei mitään. En ole myöskään pyytänyt paljon. Olenkin joka päivä ylpeämpi siitä, että olen tehnyt kaiken omin toimin ja omalla kustannuksellani.

Olen myös pahoillani langenneiden vuoksi.


Aiempia kirjoituksiani aiheesta:

Tiede ja ”Paha veli”-Pekan esikoisoikeudet
Huonosti käyttäytyvät filosofit
Himasen ahneus ja röyhkeys ennenkuulumatonta
Filosofit vallan verkoissa
Kallista huiputusta
Himmeää maailmanparantamista
Hallitus vetää himaan päin

Tiede ja ”Paha veli”-Pekan esikoisoikeudet

Lehdet näykkivät jälleen Pekka Himasen tulevaisuusselvitystä toteamalla, että ”Himaselta puuttuvat tieteelliset ansiot” ja että 700 000 euron hanke tilattiin ”ilman hankintapäätöstä”. Siis virallista päätöstäkään ei tehty sen lisäksi, ettei hanketta kilpailutettu. Rahat vain junailtiin Himaselle ”hyvä veli”-metodilla. Toisella tavalla sanoen rahat kahmaistiin, rohmuttiin tai jopa - minä vain kuvailen tapahtunutta - ryöstettiin.

Himasen hankkeen velmuin puoli ei ole kuitenkaan se, että hänen muodolliset ansionsa eivät riittäisi projektin toteuttamiseen. Himasen esittämien tulosten tuottamiseen riittävät kenen tahansa ansiot. Ongelma ei ole myöskään vain kilpailutuksen puuttuminen vaan salailu ja avoimen hakumenettelyn laiminlyönti sekä puolueellisuus yleensä.


Tuikitieteellisyyden vaatimus johtaa ojasta allikkoon

Lehtien tähän asti julkaiseman kritiikin varjopuolena on, että sitä kautta myös filosofialta aletaan penätä ylitiöpäistä ”tieteellisyyttä” ja ”tutkimuksellisuutta” ja tutkimuksen tekijöiltä sitä, että he ovat kirjastojen kellareissa pullonpohjat silmillään viihtyviä lukutoukkia. Himas-debatin vaarana on, että myös kritiikki kääntyy tarkoituksiaan vastaan. Se johtaa kontrollin kiristelyyn ja orjakahleiden ripusteluun. Pimeä hanke vahingoittaa siis filosofiaa myös saamansa arvostelun kautta.

Normiruuveja kiristelevä tieteenihanne ei käsittääkseni lainkaan sopisi edifioivan, luovan, tulevaisuutta, päämääriä ja arvoja pohtivan filosofian tekemiseen. Esimerkiksi vertaisarvioitujen kansainvälisten artikkelien pitäminen kompetenssin takeena on kerrassaan väärä vaatimus.

Kaikki tietävät, että vertaisarviointi on pelkkää vallan käyttöä. Tieteellisiin lehtiin tarkoitetut kirjoitukset lähetetään toimituksista parin anonyymin referéen märehdittäviksi. Mikäli he ovat tiedepoliittisesti eri linjoilla, he voivat estää artikkelin julkaisemisen ihan vain kiusasta, ja joka päivä niin myös tapahtuu.

Mitään vertaisarviointijärjestelmää ei ole edes olemassa, koska osapuolet eivät ole vertaisasemassa, vaan salusiinien takana toimivat asiantuntijat ovat valta-asemassa, josta he voivat läimäyttää niin kovaa kuin haluavat. Siksi vertaisarvioitujen artikkelien pitäminen pätevyyden takeena on typerää ja harhaanjohtavaa. Se on yhtä typerää kuin olisi vaatia, että perussuomalaisten täytyy hyväksyttää puolueohjelmansa vihreillä ja kääntäen. Näin ei voisi päästä läpi mitään, millä on merkitystä, eivätkä ihmiset voisi edustaa näkemyksiään. Se taas johtaisi persoonan riistoon ja todellisten ajatusten tukahduttamiseen, mikä on vastoin tieteen vapautta ja filosofista totuuden tavoittelua.

En väitä, ettei vertaisarviointi olisi tärkeää esimerkiksi lääketieteessä tai luonnontieteissä, joissa täytyy olettaa joitakin objektiivisia tosiasioita, tai muuten joku kuolee. Mutta mielipiteidenvaraisiin tulkintatieteisiin ja filosofiaan se sopii huonosti. Kaiken taustalla on tosiasia, että tiedekin on puolueellista aivan kuten politiikkakin, mutta politiikassa puolueellisuus myönnetään suoraan, kun taas tieteessä se valheellisesti kiistetään, ja tämä tekee tieteestä epäreilumpaa.

Tuikitieteellisyyden penääminen johtaa vain ojasta allikkoon. Siinä, missä Himanen sorvaa nyt puolueohjelmaa kokoomukselle, siinä filosofian yliopistovirkoihin on nimitetty lähinnä vihervasemmistolaisia ja feministisiä ”tieteellisyyden” vaatijoita, joiden oma tieteellisyys on luonnollisesti maailmankuulua ja kyseenalaistamatonta. Räikeän näytön tästä tiedepolitiikasta antaa vaikkapa feministi Sara Heinämaan, demari Thomas Wallgrenin ja vasemmistoliittolaisen Panu Raatikaisen istuttaminen filosofian yliopistonlehtorin virkoihin. Professorinvirat taas ovat systeemisyheröisten rakettitieteilijöiden hallussa.


Internatsit iskevät taas

Kansainvälinen vertaisarviointijärjestelmä on myös internatsismin eräs toteutumisyhteys. Jokainen referéen asemassa oleva henkilö on automaattisesti internatsi, sillä kyseiseen asemaan päätyäkseen on kannatettava näkemystä, jonka mukaisesti filosofia pitää alistaa pelkästään kansainvälisille julkaisuihanteille ja angloamerikkalaiselle kieli-imperialismille.

Niiden vallitessa viedään mahdollisuus kotimaiselta ja suomenkieliseltä kulttuuri- ja politiikkakritiikiltä. Filosofien olisi kuitenkin erittäin tärkeää toimia poliittisen vallan paimenena, ja siksi yhteiskunnallisista asioista kirjoittaminen kuuluu filosofian ytimeen toisin kuin ahdasotsaisimmat väittävät.

Ulkomaisissa lehdissä ei julkaista juuri mitään, mikä on tärkeää meillä täällä Suomessa. Kansainvälinen tiedeyhteisö ylenkatsoo meitä ja kieltää kansalliseen strategiaan perustuvan filosofian, onpa se kuinka luovaa ja innovatiivista tahansa.

Himasen hanke ei puolusta kansallista etua, vaikka Suomen tulevaisuuden kehittäminen mainitaankin tilaajien tendenssimäiseksi päämääräksi. Hanke on täysin internationalismin läpäisemä. Siksi se olisi voinut soveltuakin vertaisarvioitavaksi.

Itse en tarvitse kansainvälistä vertaisarviointia mihinkään, sillä kansainvälinen tiedeyhteisö on juuri sellainen niittosilppuri, jonka tuottama rehu soveltuu vain mokuttajien nautittavaksi tai suoraan kompostoitavaksi. Arviointiprosessi myös kestää niin kauan, että siinä ajassa ehtii kirjoittaa artikkelin kirjaksi, kuten olen usein tehnytkin.


Pääministerin salonkifilosofiaa

Himasenkaan ongelma ei ole tieteellisten artikkeleiden puuttuminen julkaisuluettelosta. Mikä se sitten on?

Onko ongelmana se, että hänelle luovutettuja runsaita rahoja yhdistää Jyrki Kataisen nimi? - On kyllä.

En missään tapauksessa vastusta sitä, että filosofeille myönnetään toimintaresursseja, sillä filosofit eivät ole saaneet sen enempää yliopistoista tai Suomen Akatemiasta kuin muualtakaan juuri mitään. Mutta täytyikö kaikki antaa vain Himaselle?

Filosofeilla virkoja on vähän ja rahoitus on olematonta verrattuna esimerkiksi teknisiin tieteisiin. Tekes, jossa Himasen on sanottu aiemmin toimineen, rahoittaa 500 miljoonalla yliopistojen ja yksityisten firmojen tutkimusta vuosittain. Suuri osa siitä on teknistä perustutkimusta. Tässä ei ole järkeä.

Perustutkimusta tehdään jo nyt maailmalla huikean paljon. Jos tavoitteena on tukea teollisuutta ja taloutta, tuottoisinta ei ole perustutkimus vaan jo olemassa olevien keksintöjen tehokas soveltaminen. Hyviä keksintöjä siis on, mutta ongelma on niiden saaminen tuotantoon ja markkinoille.

Niinpä myös meillä toisin ajattelevilla filosofeilla voisi olla sanansa sanottavana siitä, miten tutkimusta kannattaisi tehdä ja mihin panostaa. Himanen on antanut huonoa näyttöä tästäkin. Mitään innovatiivisia ratkaisuja ei ole ollut esittää.

Hänen käynnissä olevan hankkeensa pitäisi koskea yhteiskuntaa, mutta itse hän vaikenee kuin muuri. Enintään hän käy keskustelua itse valitsemiensa tyyppien kanssa huippukalliissa seminaareissa. Muiden filosofien kanssa hän ei kommunikoi lainkaan.

Himasen työskentelyn pääongelmia eivät olekaan lehtien mainitsemat muotoseikat, vaikka nekin ovat kyllä paljastavia. Hänen ongelmansa on hanke sinänsä. Suunnitelmaan perehtyneenä voin sanoa, että siitä löytyy kovin vähän villoja. Palaan asiaan tarkemmin tieteellisessä julkaisuyhteydessä.


Aiempia kirjoituksiani aiheesta:

Huonosti käyttäytyvät filosofit
Himasen ahneus ja röyhkeys ennenkuulumatonta
Filosofit vallan verkoissa
Kallista huiputusta
Himmeää maailmanparantamista
Hallitus vetää himaan päin

Kruunuvuorensilta rakennettava

Helsingin rakennuspolitiikassa tehdään silloin tällöin järkeviäkin ehdotuksia. Katajanokan hotelli ja Guggenheim-museo eivät olleet sellaisia, mutta Laajasalon ja Kalasataman yhdistävä Kruunuvuorensilta on.

Olen asunto- ja rakentamispoliittisessa ohjelmassani ottanut kannan, että Helsinkiin on tuotettava runsaasti lisää asuntoja kroonisen asuntopulan lievittämiseksi. Infrastruktuurin rakentamisen ei tule olla itsetarkoitus, vaan sen täytyy palvella asuntojen ja kotien luomista ihmisille.

Kruunuvuorensillan rakentaminen tukee tätä tarkoitusta. Laajasalo ja Kruunuvuorenranta ovat nykyisin huonojen liikenneyhteyksien päässä, ja alueen palvelutaso on kurja. Tilanteen parantamiseksi uusi liikenneyhteys keskustaan ja keskustan kautta myös muualle Helsinkiin tarvitaan.

Vaikeassakin taloudellisessa tilanteessa se on mahdollista, sillä uuden sillan myötä kaupungin maa-alueiden arvo nousee, ja kaupunki pystyy rahoittamaan siltahanketta myymällä tontteja rakennuttajille.

Kättä on väännetty pitkään siitä, tulisiko rakentaa tunneli-, lautta- vai siltayhteys. Tunnelin hintaa nostaa maaperän huono rakennettavuus. Metrotunneli pitäisi koota betonielementeistä, mikä lisäisi kustannuksia. Pitkä tunneli soveltuu vain metroliikenteeseen, ja silloinkin hätäpoistumisteistä syntyy ongelma.

Lautta taas on hidas ja kapasiteetti täysin riittämätön. Jo Suomenlinnan lautta on tukkoinen, vaikka saarella asuu vain 800 ihmistä. Se on vähän verrattuna Kruunuvuoren ja Laajasalon alueeseen, jonne voidaan rakentaa jopa 40 000 asukkaan kaupunginosa (olettaen, että jonakin päivänä myös Santahamina rakennetaan). Ehdotetun köysiradan taas voi suoraan nauraa pois keskustelusta.

Jotta tämä merellinen alue voidaan rakentaa tehokkaaseen asumiskäyttöön, se on yhdistettävä keskustaan uudella sillalla. Se on ainoa järkevä vaihtoehto. Kaupungin järjestämä suunnittelukilpailu antaa päätöksenteolle hyvät lähtökohdat.


Tilausta täsmennettävä

Kunnallispolitiikassa on yleistynyt käytäntö, että ensin järjestetään kilpailu, jonka tuloksia esitellään ikään kuin päätös rakentamisesta olisi tehty. Näin on tarkoitus edistää myönteisen päätöksen syntymistä. En näe tässä käänteisessäkään menettelyssä vikaa, sillä täytyyhän kuntalaisten tietää, mistä ollaan päättämässä.

Mutta mielestäni asiassa voitaisiin edetä myös oikeassa järjestyksessä ja lyödä nuija pöytään rakentamisesta heti ja palata sitten takaisin suunnittelupöydän äärelle. Internetissä ja Kampin Laiturissa nyt nähtävillä olevat ehdotukset eivät mielestäni ole sellaisinaan toteuttamiskelpoisia. Ulkoisesti hienoimmista ja identiteetiltään omaleimaisimmista (Unda Arctica ja Vendus) puuttuu käytännöllisyyttä ja käyttökelpoisimmat (kuten Debet Semper ja Occursus) ovat karkeita.

Sitä saa, mitä tilaa, ja vikaa onkin tilauksessa. Kyse on siitä, mitä sillalla pitäisi saada kulkemaan ja kuinka. Nyt on syytä välttää se suuri virhe, että sillalta suljettaisiin pois autoliikenne.

Helsingin kaupunki on päätynyt tilaamaan suunnittelutoimistoilta sillan vain raitioliikennettä, jalankulkua ja pyöräilyä varten. Siinä ei ole mitään järkeä. Henkilökuljetusten lisäksi pitäisi huomioida myös alueelle tulevien kauppojen ja ostoskeskusten tavaraliikenne, jota ei saada siirtymään sen enempää raitiovaunuilla kuin metrollakaan vaan ainoastaan autoilla.

Sillalle pitäisi saada sopimaan sekä autot, raitiovaunut, pyöräilijät että jalankulkijat. Jos jotakin jätetään pois, jätettäköön pois jalankulkijat tai pyöräilijät. Tämä saattaa kuulostaa jyrkältä, mutta sanon sen aktiivisena pyöräilyn harrastajana ja autottomana ihmisenä.

Korkeat ja pitkät siltarakennelmat ovat tuulisia eivätkä sovi kovin hyvin pyöräilyyn. Jalankulkijat taas harvoin lähtevät ylittämään yli kilometrin siltaa ainakaan omasta tahdostaan, jos julkinen liikenne on tarjolla. Siksi moniin esittelyvideoihin sisällytetty mielikuva sillalla halailevista pareista ja töihinsä kiirehtivistä pikkutakki- & jakkupukukaupunkilaisista on idealisoitu.

Jo nykyinen Kulosaaren silta antaa tästä näyttöä. Tällä sillalla voikin kohdata harvinaisen luonnonilmiön: pyöräileepä ja käveleepä siltaa kumpaan suuntaan tahansa, aina käy vastatuuli.

Uuden sillan kattaminen puolestaan rumentaisi siltaa huomattavasti. Kesällä se kuumenisi kasvihuoneen tavoin, talvella ikkunat likaantuisivat vaakasuorassa pyryssä, ja voisipa paikasta tulla myös rähjäinen oleskelupaikka kulkureille.

Koska suurin osa kevyestä liikenteestä käyttää siltaa vain hyvällä säällä, silta voidaan ja mielestäni pitääkin rakentaa avonaiseksi. Ympäristökokemus on tällöin parempi kuin jonkin lasi- tai muoviputken sisällä. Autoliikenne, raitioliikenne ja mahdollinen kevyt liikenne pitää joka tapauksessa erottaa selvästi toisistaan, onpa silta sitten yksi- tai kaksikerroksinen.


Kevyelle liikenteelle olisi myös vaihtoehtoinen reitti

Uskottavia ympäristöpoliittisia esteitä sillalle ei ole olemassa. Hyvin toteutettuna se on sekä hyödyllinen että kaunis ratkaisu, joka mahdollistaa asuntojen rakentamisen ja parantaa kaupunkikuvaa.

Siltojen linjauksia on vielä syytä pohtia. Mikäli tämän hankkeen kustannukset osoittautuvat liian korkeiksi, hyvä vaihtoehto on olemassa. Toista kilometriä pitkän sillan sijasta pelkkä raitiotieyhteys keskustaan voitaisiin vetää yhdistämällä Kruunuvuorenranta Kulosaareen Bomansonintien kohdalle noin 350 metrin pituisella sillalla, sieltä edelleen Kulosaaren kautta Mustikkamaalle ja Mustikkamaalta Sompasaareen.

Tämä ratkaisu olisi paljon halvempi ja mahdollistaisi raitiotieliikenteen ja sen rinnalla kulkevan kevyen liikenteen väylän. Myös maisemallisesti reitti olisi hyvä, ja sitä vastustetaankin lähinnä Kulosaaren patriisitaloissa, joiden asukkaat eivät halua huviloidensa eteen meluisaksi koettua joukkoliikennettä. Nähdäkseni tämä vaihtoehto kannattaisi kuitenkin selvittää, jos nyt pöydällä oleva hanke torpataan rahapulan vuoksi.

Erityisesti kannattaa pohtia keskustan päässä olevaa linjausta (joka tästä suunnittelukilpailusta onkin jätetty ovelasti pois). Kuten kartasta näkyy, Sompasaaren ja Kruununhaan välinen silta katkaisisi laivaliikenteen Hanasaaren hiilivoimalalta. Itse pidän hiilivoimaa edelleenkin Helsingin tulevaisuuden energianlähteenä, sillä Helsingissä ovat Euroopan ympäristöystävällisimmät hiilivoimalat. Niinpä linjaus Mustikkamaalta meren yli voitaisiin parhaiten johtaa Sörnäisen satamaan ja sieltä edelleen Suvilahteen ja Sörnäisen rantatielle.

Joka tapauksessa silta on ympäristön kannalta paljon ongelmattomampi kuin esimerkiksi se hyrysysy, joka nousee nyt presidentinlinnan edustalle. Kuinka arvasinkin, että jotain tällaista on tulossa?

”Perusarvot kunniaan” – Perhepolitiikkaa illuusioilla

Kirjoitin jo jokin aika sitten siitä, mikä ero on arvoilla ja arvostuksilla, ja miksi arvojohtaminen on vaarallista. Arvoja voidaan pitää käsitteellisinä luomuksina (esimerkiksi hyvyys, totuus ja kauneus), joille jokainen voi antaa henkilökohtaisen sisällön. Niitä puolestaan sanotaan arvostuksiksi. Arvot ovat käsitteellisesti (mutta vain käsitteellisesti) yleispäteviä, kun taas arvostukset ovat subjektiivisia. Arvoihin viittaamista tarvitaan lähinnä siksi, että muutoin eettistä keskustelua ei voitaisi käydä.

Aihe pullahti jälleen esiin sukupuolineutraalista avioliitosta käydyn jankutuksen myötä. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson totesi jo vuoden 2011 vaalikoneessa vastustavansa sukupuolineutraalia avioliittolakia, ”koska perinteisten arvojen ja moraalin heikentyminen huolestuttaa minua”. Lakivaliokunnan puheenjohtajana toimiva Anne Holmlund puolestaan vetosi jarrupolkimella seistessään ”lapsen etuun”.

Kumpikaan heistä ei ole ilmeisesti tullut ajatelleeksi, mitä nuo ”perinteiset arvot” ja ”lapsen etu” oikeastaan ovat. Lasten edun puolesta kiljutaan kitapurjeet lepattaen aina, kun on aihetta ilmaista sitä tuskaa, jota syntyy, kun kaikki ympäröivä ei olekaan samanlaista kuin oma vaivalla kokoon parsittu ja normien sekä rajoitteiden säätelemä elämä. Samoin huudetaan apuun ”perinteisiä arvoja ja moraalia”, vaikka myöskään ne eivät ole muuta kuin pelkkä kupla.

Puhe perinteisistä arvoista ja moraalista on puhetta ummehtuneiden ja luutuneiden asenteiden puolesta, jonkin sellaisen lintukodon, jollaista ei ole koskaan ollut olemassa. Luuletteko, etteivät ihmiset ole halki aikojen kellistäneet toisiaan ”heinäladoissa ja lantakasoissa”, aivan niin kuin Emmanuelle Le Roy Ladurie kertoo keskiaikaista elämänmenoa kuvaavassa teoksessaan Montaillou – ranskalainen kylä 1294–1347? Kuvitteletteko, että nykyinen äidistä ja isästä koostuva ydinperhe, jossa on keskimäärin 1,7 lasta ja joka asuu Kekkosen aikaisessa elementtikennostossa, on ollut ikuisesti olemassa? – Ei. Se on sangen ideologinen ja aikaan sidottu muodoste.

Ei tarvitse palata kuin 1930-luvullle, niin vastaan tulee suurperheistä koostuva kyläyhteisö, jossa lapset elivät mitä erilaisimpien ihmisten kanssa: setien, tätien, mummojen, vaarien, muiden sukulaisten, renkien, piikojen ja tietysti myös omien vanhempiensa ja toistensa kanssa – elleivät sitten sodat tai kulkutaudit tappaneet vähintään toista vanhemmista. Tällaisia Gemeinschaft-tyyppisiä perinneyhteisöjä on tavattu vieläkin sieltä täältä, mutta harvinaisiksi ne ovat käyneet jälkimodernin Gesellschaft-tyyppisen yhteiskunnan yleistyttyä.

Eikö perinteisten arvojen mukaista olisi elää juuri tuollaisen yhteisöllisen olotilan keskellä, jossa myös lapsilla on suhteita kaikenlaisiin ihmisiin eikä vain noihin itseään pyhittäviin ja lähes jumalina pitäviin vanhempiinsa? Edelleen voidaan kysyä, mikä on loppujen lopuksi ”perinteinen elämäntapa”? Mikä on ”perinne” ja ”arvo” muu kuin kyky sulkea silmänsä siltä epävarmuudelta, jota on kaikkina aikoina liittynyt jokaiseen menneeseen nykyaikaan aina siihen asti, kunnes se on muuttunut historiaksi, joka on jälkeen päin tarkasteltuna turvallisesti hallinnassa?

Jotta lapsen etu ei unohtuisi, lasten kehityksen kannalta ei ole syytä pitää silmällä vain sitä, mitä sukupuolta heidän vanhempansa ovat. Keskeistä on myös lasten suhde omaan vertaisryhmäänsä, eli oman ikäisiinsä kavereihin. Lapsia elää kovin erilaisissa perheoloissa. Vanhempien sukupuolta tärkeämmäksi on osoittautunut vanhempien varallisuusasema ja heidän kykynsä huolehtia lapsista emotionaalisesti ja taloudellisesti. Mikäli norminvartijat eivät niin peittelemättömästi leimaisi ydinperheestä poikkeavia perhemuotoja sekundaksi, myöskään kouluikäiset eivät oppisi heiltä noita vihamielisiä asenteita, joita he sitten hyödyntävät koulukiusaamisen pohjana.

Suurimmat lasten hyvinvoinnin ongelmat liittyvät siihen, että heteronuoret hankkivat lapsia liian varhaisella iällä eivätkä kykene huolehtimaan heistä. Lapsia hankitaan (tai niitä niin sanotusti tulee) vahinkolapsina heteroseksuaalisesta kanssakäymisestä. Sen sijaan samaa sukupuolta olevat parit hankkivat lapsia suunnitelmallisesti, ja siksi kasvatuskin on näissä tapauksissa vastuullisempaa.

Samalla kun heteroseksuaalinen valtakulttuuri parjaa homojen ja lesbojen lastenhankintaa, se itse teurastaa toistakymmentä tuhatta sikiötä sairaaloissa ja terveyskeskuksissa joka vuosi raskaudenkeskeytysten muodossa. Sitten se syyttää homoja ja lesboja vastuuttomuudesta ja päivittelee adoptiolasten riittämättömyyttä! Samalla, kun yksi sormi osoittaa toisiin, kolme muuta osoittavat omaan itseen.

Jos homot ja lesbotkin voisivat adoptoida, sitä enemmän vaihtoehtoja adoptiolapsella olisi päästä hyvään kotiin. Ja jos aborttien määrää vähennettäisiin, sitä enemmän lapsia riittäisi luovutettaviksi. Ehkä väestökadosta selvittäisiin tätä kautta ilman laajaa maahanmuuttoa, jota aina huudetaan hätiin, kun ideologisesti polttava työvoimapula uhkaa...

Nyt, kun suuri homokiista on jälleen käynnistymässä sukupuolineutraalia avioliittoa koskevan keskustelun muodossa, minun mielessäni herää kysymys, mistä siinä oikeastaan puhutaan. Mikä on ”lapsen etu”? Mikä on ”lapsi”. Maailmassa näyttää olevan vain kaksi viatonta olentoa: kuollut ihminen ja lapsi. Kuollut siksi, että se ei enää tee mitään, ja lapsi siksi, että hänen ei ajatella ymmärtävän mitään. Ne, jotka näkevät lapsessa ylivertaisen argumentin ja retorisen warrantin, voittamattoman aseen missä tahansa sodassa käytettäväksi, kohtelevat lapsia morbidisti kuin Turmiolan kätilöt: kuolleina sikiöinä, joiden viattomuudella voidaan oikeuttaa milloin homojen ja lesbojen syyllistämistä, milloin taas kaiken pornon riipimistä nettilangoilta.

Tosiasiassa lasten etun mukaista on kasvaa yhteiskunnassa, jossa kaikenlaiset pari- ja perhesuhteet, homoseksuaalisuus ja heteroseksuaalisuus sekä rakkaus eri muodoissaan ovat avoimesti esillä. Muussa tapauksessa lasten suhde sinänsä luonnolliseen seksuaalisuuteen on vaarassa kieroutua juuri sellaiseen ahdistuneeseen muotoon, joka puristaa monien ihmisten päätä.

On järkyttävää, että Venäjällä ollaan saattamassa voimaan suoraan päin homojen ja lesbojen naamaa läimäytetyt lait, joilla kaikki homoseksuaalinen esiintyminen kielletään julkisilla paikoilla. Sen enempää Euroopan unioni kuin Euroopan neuvostokaan ei ole puuttunut asiaan, vaikka Venäjä on EN:n jäsen ja allekirjoittanut sen ihmisoikeussopimuksen.

Myös arvojohtaja Sauli Niinistö vaikeni asiasta kuuluvasti Venäjän-vierailullaan ja määritteli sen Venäjän ”sisäiseksi asiaksi”. Miten olisi käynyt, jos kaikki juutalainen esiintyminen olisi kielletty kaduilla ja kujilla? Samaan aikaan Venäjä koettaa kääntää huomion pois omista ihmisoikeusrikoksistaan politikoimalla lapsiarvoilla ja valittamalla venäläislasten kohtelusta Suomessa, vaikka Suomen viranomaisten tekemien huostaanottojen kautta on turvattu venäläislasten etu.

Taas on käyty poliittista kompensaatiokauppaa, jossa homoja ja lapsia myydään ja vaihdetaan kuin ilman itseisarvoa olevaa kelluvaa valuuttaa: kun Venäjä ei puutu Suomen huostaanottohin, Suomikaan ei puutu Venäjän harjoittamaan heteropropagandaan, jolla homot tungetaan takaisin siltojen alle.

Sukupuolineutraalin avioliittolain kautta ei oikeastaan puhuta lapsen edusta lainkaan, sillä lasten edun mukaista on saada hyvät vanhemmat, eikä vanhempien hyvyys riipu sukupuolesta vaan olennaisesti muista asioista. Siksi lain voisi säätää ja laittaa voimaan.

Olen kyllä itsekin toisinaan vastustellut biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemista. Mutta silloin kun niin vain käy ilman yhteiskunnan aktiivista panosta, yhteiskunnan pitää varmistaa, että lapset saavat hyvän kodin. Ja nykyistä paremmin se kävisi sukupuolineutraalin avioliittolain kautta.

Huomion arvoista on, että loppujenkin lopuksi vain hyvin harvat homo- ja lesboparit haluavat lapsia. Itse en tiedä kuin ihan muutaman. Lähin taitaa olla ”Ruotsin Marco Bjurströminä” tunnettu Mark Levengood, jolla on puolisonsa Jonas Gardellin kanssa kaksi lasta.

Nyt monille heteroille on muodostunut sellainen kuva, että kaikki homot ja lesbot haluavat lapsia vaikka hohtimilla. Tällainen näkemys ei pidä lainkaan paikkaansa.

Varsinkin monet homomiehet kysyvät ihmeissään, mitä tekemistä meillä on koko asian kanssa. Homoja näet kiinnostaa vain Jumalan lahja, seksi, jonka kristillinen kirkko on säätänyt synniksi omassa luonnonvastaisessa perverssiydessään.

Seksinpalvontaan keskittyneet Tomin miehet pohtivat koppalakkiensa ja nahkatakkiensa alla, miksi homojenkin pitäisi tavoitella sitä lapsenkakkaista heterotodellisuutta, joka koostuu perhehuolista, elatusvaikeuksista ja ”edes vähän kunnollista seksiä” haluavista mulkun perässä kiimaisesti juoksevista heteroperheenisistä.

Ei siis ihme, että lasten hankinta huolestuttaa monia perheenäitejä. Lapsen haluaakin heterosuhteissa aina yleensä nainen. Miehet harvoin haluavat lapsia. Niitä vain syntyy seksin sivuseurauksena. Lastenhankinta on lesbojen juttu myös seksuaalivähemmistöissä.

Omasta mielestäni sukupuolineutraali avioliittolaki on heteroseksuaalisen valtakulttuurin juoni, jolla homot ja lesbot on saatu tavoittelemaan heteroseksuaalista elämäntapaa. Se, että homot ja lesbot on taivuteltu penäämään avioliitto- ja adoptio-oikeutta, kertoo seksuaalivähemmistöliikkeen olevan naisten hallussa.

Lakialoitteen toinen funktio on hankkia vaalikarjaa ja kannatusta niille heterotodellisuudessa eläville poliitikoille, jotka ihan heteroina ovat ilmoittautuneet edistämään myös seksuaalivähemmistöjen asioita. Sen he tekevät hienostuneesti: ajamalla puolueohjelmiensa mukaisesti vähäosaisten, syrjäytyneiden, köyhien, kurjien, arvottomien ja muiden varmasti ulkopuolisten ja ulkopuolella pidettävien kansalaisten etuja! Homoja ja lesboja he pitävät tyhminä apinoina, joiden ääni onneksi painaa vaaleissa yhtä paljon kuin paremmankin väen ääni.

Neutraloimislain kolmas tehtävä perustuu haluun neutraloida vihollinen. Koska heteroita on kahdenlaisia, toisin sanoen niitä, jotka vihaavat meitä avoimesti, ja niitä, jotka vihaavat meitä salassa, fiksummat heistä ovat keksineet nujertaa homouteen liittyvän totuudellisuuden ja kapinallisuuden yrittämällä tehdä meistä heteropoliitikkojen maskotteja. Kun homot ja lesbotkin on tehty ihan samanlaisiksi kuin heterot, mikään ei ole ylitse muiden, ja juuri tästä syntyy tasapäistämisen ja samanlaisuuteen perustuvan tasa-arvopolitiikan neutronipommi.

Väitteeni on, että sukupuolineutraalista avioliittolaista on ritualisoitunut puhtaasti symbolinen kiistakapula, jonka kautta riidellään homojen ja lesbojen olemuksesta, ihmisyydestä, ihmisarvosta ja asemasta. Monet homot ja lesbot ovatkin kokeneet olevansa pakotettuja vinkumaan kyseistä lakia vain pitääkseen ihmisarvonsa, vaikka heillä itsellään ei olisi sen puolesta mitään henkilökohtaista intressiä. Monet heterot taas junnaavat lakia vastaan vain pitääkseen homoja ja lesboja B-luokan kansalaisina ja säilyttääkseen sitä kautta oman raihnaisen omanarvontunteensa perusarvojen puolustajina ja käsityksensä omasta itsestään yhteiskunnan tukipilareina.

Tiedän kyllä, että jos antautuu kirjoittamaan aiheesta tällä tavoin kriittisesti ja kyseenalaistavasti tai vähemmistön omasta valtavirrasta ja järjestöretoriikasta poiketen, heti herää sata, tuhat ja satatuhatta jeesustelijaa, henkiparantajaa, pyhää paavalia ja päivi räsästä, jotka näkevät analyysissa vain sen, minkä he haluavat siinä nähdä: että joku homo nyt (muka) vastustaa lakialoitetta.

Siitä tässä ei ole kysymys, vaan sen selittämisestä, mistä kiistassa oikeastaan keskustellaan, millä tavoin keskustelu on ideologisoitunut, mikä rooli homoilla ja lesboilla itsellään on, miksi koko hanke on syvästi vertauskuvallinen ja muodollinen, millä tavoin se on osa sinänsä defensiivisiä normalisointipyrkimyksiä, kuinka homoja ja lesboja alistetaan taivuttelemalla meitä anomaan jotakin valtakulttuurilta, minkälaista tarkkailulle ja valvonnalle alistamista kyseiseen lakiin liittyy, mitä tämä merkitsee homojen ja lesbojen paljon puhutun itsetunnon kannalta, minkälaista vieraantumista avio-oikeuden tavoittelu sisältää ja kuinka kompleksista kaikki on.

Sitä, että oikeuksia luodaan julkisen vallan kautta, voidaan pitää demokratian osana, mutta filosofian kannalta periaate on mätä. Nytkin ”demokratiaan” ovat vedonneet sekä homoavioliittojen vastustajat että puolustajat: toiset linnoittautuen kansanedustajilta kerätyn listantyngän taakse, toiset taas puuhaten kansalaisaloitteen tekoa.

Mikä onkaan mukavampaa kuin kansalaisten aktiivisuus, mutta perimmäinen ongelma on seksuaalivähemmistöjen itsemääräämisoikeuden puuttuminen, objektivointi ja määräily. Myös minulla on mielipiteitä monesta asiasta, mutta en tohtisi edellyttää, että kaikkien ihmisten pitää elää vain minun sääntöjeni mukaan. Sillä tavoin kansanedustajat kuitenkin tekevät omassa oligarkkisuudessaan, jota vain sanotaan ”kansanvallaksi”.

Kaikkien ihmisten kannattaisi muistaa, että matka ”meistä” omaan itseen on yhtä pitkä kuin on matka meistä niin sanottuihin toisiin eli ”muihin”. Niin heteroiden kuin homojenkin keskeinen kysymys näyttäisi olevan se, miten ylipäänsä voisi löytää sellaisen toisen ihmisen, jonka kanssa avioliitto ja lasten hankinta olisi mahdollista.

Mikään tuskin on ikävämpää kuin se, että muuri nousee itsen ja omaan ryhmään kuuluvien väliin, kuten heteromiesten ja pissisnaisten keskelle tai vanhojen ja tyhmien homomiesten sekä nuorten, omahyväisten ja ikuisesti kauniiden homo-Adonisten välille. Kipeintä on, jos pataan tuleekin oman ryhmän edustajalta tai järjestöltä eikä toiseuteen turvallisesti siirretyltä, etännytetyltä ja karkotetulta, jolta se on odotettavissa. Ryhmien välisen eripuran sijasta pitäisikin miettiä, kuinka yksilöt pärjäävät oman ryhmänsä sisällä: vähemmistöihin kuuluvat oman vähemmistönsä enemmistöläisinä tai vähemmistöläisinä – ja enemmistöihin kuuluvat oman enemmistönsä vähemmistöläisinä tai enemmistöläisinä.

Sen, miksi olen itse päätynyt pitämään sukupuolineutraalin avioliittolain hyväksymistä parempana kuin sen kieltämistä, olen kertonut muun muassa tässä.

Holmlund hautoo homoliittoja kuin hanhiemo

Sukupuolineutraali avioliittolaki pudotettiin istuvan hallituksen ohjelmasta osana perussuomalaisen puolueen vastaista sotaa, toisin sanoen siksi, että kristillisdemokraatit saatiin tilkkeeksi muutoin niukaksi jäävään enemmistöhallitukseen. Homot siis myytin hallituksen liima-aineeksi kuin Jeesus Nasaretilainen aikoinaan muutamalla killingillä.

Koska asiasta oli juuri muodollisesti sovittu, sukupuolineutraalin avioliiton kansanedustaja-aloitetta ei hallitusneuvottelujen jälkimainingeissa allekirjoittanut kuin 76 edustajaa, joten asia torpattiin myös sitä kautta. Tämä ei merkitse, että hankkeen takana olisi tosiasiassa vain noin vähän edustajia, vaan tulokseen saattoi kyseisessä tilanteessa vaikuttaa taktinen kuvio: paine saada hallitus kokoon hinnalla millä hyvänsä.

Puoltajia on aina enemmän kuin allekirjoittajia, joten avioliittolakialoite voidaan edelleenkin ottaa käsittelyyn, mutta se edellyttäisi aktiivisuutta lakivaliokunnan puheenjohtajalta. Toinen mahdollisuus olisi tehdä kansalaisaloite, jonka taakse vaadittaisiin vähintään 50 000 nimeä.

En pidä kirkollisia vihkimisiä enkä adoptio-oikeutta henkilökohtaisesti erityisen tärkeinä tai tarpeellisina, mutta niiden hyväksyminen poistaisi sen ikävän epätasa-arvosta kertovan piikin, joka kirvelee monien ihmisten lihassa. En siis ole suhtautunut asiaan kovin intohimoisesti, mutta olen nähnyt lainsäädännön kaksoisstandardissa hallinnollisen ja symbolisen ongelman, joka voi merkitä joillekin ihmisille paljon: konkreettisten etujen, tasa-arvon, oikeuksien ja onnellisuuden kieltämistä. Siksi asiaa olisi hyvä edistää Britannian ja Ranskan viimeksi antaman mallin mukaisesti.


Vastustaa homoja, pakenee kiireisiin

Vihreiden Ville Niinistö ja demarien Mikael Jungner päättivätkin kohottaa profiiliaan ja patistelivat eduskunnan lakivaliokunnan puheenjohtajana toimivaa Anne Holmlundia tuomaan sukupuolineutraalin avioliittolain äänestykseen.

Holmlund ei ole vitkastellut vain niistä syistä, jotka hän mainitsee lehtijutussa, eli ”valiokunnan työskentelykiireiden” ja ”tärkeämpinä pitämiensä asioiden” vuoksi. Hän on sanonut haisevan vastalauseensa homoille varsin suoraan ja kovasanaisesti niissä viesteissä ja kannanotoissa, joita hän on asiasta antanut.

Kokoomuslaisten homojen järjestö Kasary ry sai jo Holmlundilta kurat silmilleen, mikä johti yhdistystä pitämään Holmlundia ”ylimielisenä” ja ”välinpitämättömänä”. Mitä muuta voi odottaakaan sellaisen puolueen edustajalta, joka on monessa muussakin asiassa kaksinaamaisuuden perikuva? Toisesta suupielestä annetaan lupauksia tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista samalla, kun ne toisesta jo kiistetään.

Päädyin sattumalta myös itse Holmlundin ja muutamien kansalaisten välisen sähköpostikirjeenvaihdon silminnäkijäksi. Holmlundin suora homovastaisuus on siitä päätellen harvinaisen selvää.

Otankin oikeudekseni siteerata tätä kirjeenvaihtoa siksi, että asialla on laajaa poliittista merkitystä ja se on esitetty julkisella foorumilla. Kyse ei siis ole yksityisasiasta vaan laajakantoisesta poliittisesta kysymyksestä, johon Holmlund on ottanut kantaa poliitikkona. Siksi myös yksityishenkilöille annettujen kannanottojen asiasisältö kuuluu kaikille. Se on kansanvallan idea, ja jos niin ei olisi, ei myöskään demokratiasta olisi jäljellä mitään.


Kollaasi Holmlundin homokiistasta

Tekniikan tohtori Jaakko Virtanen uskaltautui kirjoittamaan Anne Holmlundille ja ehdotti Helsingin Sanomien uutiseen viitaten lakialoitteen edistämistä. Hän toteaa, että ”sukupuolineutraali avioliitto on aikamme suuri tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymys, joka ei ratkea sillä, että asian hautaa ’kiireellisempien asioiden’ alle.” Lisäksi hän kysyi Holmlundilta: ”Haluatteko satojentuhansien suomalaisten muistavan teidät ihmisoikeuksien ja tasa-arvoisen suomalaisen yhteiskunnan edistäjänä, vai jääräpäisenä jahkailijana jonka puolesta kansan piti tarttua toimeen?”

Holmlund vastasi Virtaselle osoittamallaan pitkällä sähköpostiviestillä (löytyy Virtasen kirjoituksen kommenteista) naulitsevasti näin: ”avioliittolailla ei ole mitään [sic!] tekemistä ihmisoikeuksien kanssa. Mikäli tämä olisi ihmisoikeuskysymys, olisimme ajat sitten saaneet huomautuksen EU:n ihmisoikeustuomioistuimelta.”

Sitten seurasi kymmeniä rivejä kirjoitusta eduskunnan työjärjestyksestä, kunnes tultiin jälleen asiaan. Asenteensa Holmlund ilmaisee selkästi: ”Koska en kannata adoptio-oikeuden muuttamista, en kannata myöskään lakialoitetta. Oma kantani on täysin yksiselitteinen. Aikuisten edun ei tule lainsäädännössä eikä sen soveltamisessa ohittaa lapsen etua.”

Ja vielä loppupuolella femme fatale -tyylinen ilmaus, jossa kansanedustaja tarjoutuu uhraamaan jopa itsensä ja maineensa, kunhan vain lakialoite ei etene: ”Minulle on pääsääntöisesti täysin yhdentekevää, mistä minut muistetaan tai ollaan muistamatta; aselaista, koulusurmista, hätäkeskuksista, Supon Stasi-aineistoista tai avioliittolakialoitteesta.”

Luulen, että Holmlund saa maininnan historiankirjaan noihin kaikkin liittyvistä mokauksista, jarruttelusta ja viivyttelystä.

Puheeseen puuttui myös Uuden Suomen kolumnistina esiintynyt Topias Salonen, joka puolestaan antautui argumentoimaan Holmlundin hätäilyn johdosta seuraavasti. Koska argumentaatio on pätevää, otan jälleen oikeudekseni siteerata sitä kokonaisuudessaan, kas näin:

”Ihmisoikeudet ovat viime kädessä moraalisia, eivät juridisia kysymyksiä. Siksi perimmäiseen kysymykseen ihmisoikeuksista ja oikeasta ja väärästä ei vastaa juridiikka, vaan juridisten ratkaisujen takana olevat moraaliset näkökannat. Emme esimerkiksi ajattele, että varastaminen ja pahoinpitely on väärin koska laki sanoo niin, vaan koska ne ovat moraalisesti väärin, ja olemme muuttaneet lakimme vastaamaan moraalia. Siksi vetoaminen Euroopan ihmisoikeustuomiostuimeen ei voi olla lopullinen vastaus ihmisten oikeuksiin. 100 vuotta sitten Euroopan ihmisoikeustuomionistuinta ei ollut edes olemassa, muttei se tarkoita, ettei ihmisille kuulunut silloin oikeuksia. Tiedätte varmaan myös, että vielä 90-luvulla avioliiton sisäistä raiskausta ei oltu kriminalisoitu, mutta on päivänselvää, että se silti oli moraalitonta. Laki ei sanele moraalia, vaan meidän on jatkuvasti kehitettävä lakia moraalin pohjalta ja haastettava omat moraalikäsityksemme kehittääksemme niitä. Jos emme koskaan haasta omia moraalikäsityksiämme emmekä muuta mielipiteitämme, emme koskaan opi uutta.

Toisekseen sanotte, että lapsen etu on tärkeintä, ja siksi homopareille ei tulisi myöntää adoptio-oikeutta. Tässä suoraan väitätte, että homoparit ovat huonompia vanhempia vain heidän seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Se, että pelkästään seksuaalisen suuntautumisen perusteella katsotte ihmisen olevan alemman luokan vanhempi, on syrjintää. Tämä ei mitenkään eroa siitä, että esimerkiksi mustaihoisten tai kommunistien katsottaisiin olevan B-luokan vanhempia, joille ei kuulu adoptio-oikeutta: yhtä lailla kuka tahansa voi perustella omien ennakkoluulojensa perusteella vanhempien ihonvärin tai poliittisen ideologian olevan haitaksi lapselle. Mutta perustuslakimme kieltää tällä perusteella eriarvoiseen asemaan laittamisen.

Lisäksi tasa-arvoisessa avioliittolaissa on erittäin paljon kyse yhteiskunnan antamasta tunnustuksesta parisuhteelle. Se, että joidenkin rakkaus ’vihitään’ ja toisten rakkaus ’rekisteröidään’ ikään kuin koirat tai autot, asettaa parisuhteet arvoltaan eriarvoisiksi. Asia on verrattavissa siihen, että meillä olisi useammat juridisesti identtiset parisuhdelait: ’avioliitto’ valkoisille terveille heteropareille, ’virallistettu parisuhde’ valkoisen ja värillisen muodostamille pareille, ’vahvistettu pariliitto’ invalidipariskunnille ja ’rekisteröity parisuhde’ homopareille. On päivänselvää, että tuollaisessa menettelyssä kohdellaan etnisiä vähemmistöjä ja invalideja eriarvoisesti, ja että ihmisoikeudet eivät toteudu, vaikka juridisesti oikeudet olisivatkin samat.”

Hienoa, Topias! Kiitokset siis edellä olevasta Facebook-seinällä julkaistusta argumentaatiosta Topias Saloselle. Kirjoitukseen voisi ehkä lisätä, pitäisikö naisiltakin ottaa äänioikeus pois sillä perusteella, että he eivät taida olla ihan yhtä hyviä äänestäjiä kuin loogisemmin ajattelevat miehet.

Joka tapauksessa Holmlund sovittaa kovaa vauhtia päälleen Päivi Räsäsen viittaa, ja on mielenkiintoista nähdä, miten se pukee häntä. Samaa roolia tavoittelee myös oikeusministeri Anna-Maja Henriksson, joka ilmoitti jo MTV3:n vaalikoneessa vuonna 2011 vastustavansa sukupuolineutraalia avioliittolakia, ”koska perinteisten arvojen ja moraalin heikentyminen huolestuttaa minua”.

On vaikea sanoa, minkä verran Henrikssonin kanta on vaikuttanut Holmlundin asenteeseen, mutta homoavioliittoasia näyttää olevan Holmlundillekin ”tärkeä”, sillä hän vaivautui vastaamaan Topiakselle. Tämän vastauksensa hän päätti toteamukseen, että ”käsitykseni [sic!] adoptiosta ei perustu mutuun, sillä tunnen nämä asiat erittäin hyvin.”

Varsin paljon mutua taisi kuitenkin olla mukana, sillä Holmlund on asiasta kovin eri mieltä kuin olemassa oleva tutkimus, ja tuskin hän voi tuntea kysymystä paljoa paremmin kuin homot ja lesbot itse. Sen sijaan hän tulee käsitelleeksi koko kysymystä varsin etäältä ja ulkokohtaisesti, aivan niin kuin Päivi Räsänenkin, jolle asioista olivat kertoneet hänen runsaat homo- ja lesboystävänsä...

Niinpä myös Topias vaivautui valistamaan Holmlundia lainvalmistelun takana olevalla tutkimus- ja selvitystyöllä:

”Se, että vanhemmat ovat samaa sukupuolta, ei vaikuta lapseen kielteisesti. Asia tutkittiin jo vuonna 2008, kun säädettiin laki rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain 9 §:n muuttamisesta (391/2009 ), jolla mahdollistettiin perheen sisäinen adoptio myös rekisteröidyssä parisuhteessa. Lain esitöissä (HE 198/2008 vp ) todettiin mm. seuraavaa: ’Tieteellisistä tutkimuksista saadun tiedon perusteella lapsen kasvaminen perheessä, jossa vanhemmat ovat samaa sukupuolta, ei vaikuta haitallisesti lapsen seksuaaliseen tai sosiaaliseen kehitykseen taikka tunne-elämään ja käyttäytymiseen.’ Sama lopputulos esitetään myös sosiaali- ja terveysministeriön selvityksessä (STM julkaisuja 2003:10).”

Holmlund puolestaan on asettunut kaiken aihetta koskevan selvitys- ja tutkimustyön yläpuolelle, mikä johtaa ristiriitaan hänen asemansa kanssa. Heikoille jäille tämä täti on joka tapauksessa lähtenyt tepastelemaan, jopa niin, että saattaa humahtaa läpi kehnoista kevätjäistä.

Tämä käy ilmi myös hänen Tere Sammallahdelle kirjoittamastaan vastauksesta, jossa hän anelee ”voisitko olla esittämättä besserwisseriä asiassa, jonka itse tiedän sinua paremmin. Olen tehnyt tätä duunia yksitoista vuotta ja tunnen tasan tarkkaan päätöksenteon ja valmisteluperiaatteet.”

Uuteen Suomeen kirjoittavan Teren analyysi tässä.

Holmlund siis luikertelee jälleen muotoseikkojen taakse esittäen asiantuntijatiedon kyseenalaisena ”paremmintietämisenä” samalla, kun hänen oma asiantuntemuksensa näyttää rajoittuvan vain hänen omiin mielipiteisiinsä. Olisiko noissa Holmlundin mainitsemissa 11 eduskuntavuodessa muutama vuosi liikaa?


Kaikki on selvää

Holmlundin kielteisen kannanmuodostuksen takana ei ole nähdäkseni mikään muu kuin hänen asenteellisuutensa ja jarrutuksenhalunsa, mahdollisesti tietämättömyys ja siitä johtuva pahalta vaikuttava tahto. Lakivaliokunnan puheenjohtajana hänellä on kuitenkin omista mielipiteistään ja asenteistaan riippumattomia velvollisuuksia, joiden vuoksi hänen tulisi edistää asiaa. Se olisi sekä perustuslaillisen yhdenvertaisuuden että EU-lainsäädännön mukaista.

Sen sijaan Holmlund on antanut näyttöä syrjintähierarkioiden rakentelusta. Hän on esimerkiksi ollut huolissaan nuorten maahanmuutajien asemasta, mutta kantaväestöön kuuluvat homot ja lesbot ovat hänelle pelkkää ilmaa. Vaikuttaisiko Holmlundin haluun priorisoida maahanmuuttoa se, että hänen veljensä Ilkka Holmlund rikastuu muuttamalla kiinteistöjä pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksiksi?

Holmlund istui jo sisäministerinä ollessaan aselakiuudistuksen päällä niin kauan, että ensimmäisen kouluampumisen tragedia ehti toistua, eikä aselakia ole saatu vieläkään sellaiseen kuntoon, että tuliaseet olisi voitu takavarikoida kaikilta kaheleilta.

On syytä muistuttaa, että tieteelliseen tiedonmuodostukseen perustuvaa asiantuntemusta ei ole syytä kyseenalaistaa lähtökohdista, jotka eivät täytä alkeellisimpiakaan akateemisia pätevyysvaatimuksia. Mitä muuta tosin voidaan odottaa poliitikolta, joka ei ole suorittanut edes yliopistollista perustutkintoa ja jonka asiantuntemus, yleissivistys ja toimintakyky ovat yo-merkonomeilta (eli sihteeritasolta) peräisin olevaa luokkaa? Kyky moraaliseen reflektioon puuttuu, ja johtaminen on mielletty toisten ihmisten komenteluksi ja oikeuksien pidättämiseksi.

Eri asia on sitten se, olisiko lakialoitteella menestymisen mahdollisuuksia nykyisessä eduskunnassa, vai pitäisikö sitä varten äänestää parempi eduskunta. Myös kokoomuksen puoluekokous on joka tapauksessa hyväksynyt sukupuolineutraalin avioliittohankkeen, aivan kuten vihreiden, demarien ja Vasemmistoliitonkin, joten näiden puolueiden tulisi äänestää puoluekurin vallitessa lain puolesta.

Kyse on siis puhtaasti tahdon asiasta. Ilmeisesti nämä puolueet eivät halua taktisista syistä neuvotella kysymyksestä kristillisten kanssa, koska pelkäävät, että poliittisessa kaupankäynnissä ne eivät saisi taakseen kristillisten tukea jossakin miljardeja maksavassa hankkeessa. Sen sijaan samaa sukupuolta olevien avioliitot eivät maksaisi valtiolle mitään, eivätkä olisi myöskään kenenkään oikeuksista tai eduista pois.

Julius Sanctus Innocentius I puhuu

Paavi erosi, ja salama iski Pietarinkirkon kupoliin. Jumalan maailmassa sattumaa ei ole.

Ei ole ihmistenkään maailmassa sikäli, että asioilla on yleensä syyt ja seuraukset – ja kausaaliyhteyksillä hyvät selityksensä.

Uutinen paavin oma-aloitteisesta virasta luopumisesta meni yllättävän helposti läpi mediassa, ilmeisesti siksi, että ihmiset kokevat isähahmon väistyessä oidipuskompleksista juurensa juontavaa mielihyvää.

Itse en usko ollenkaan, ettei paavin virasta eroamisen takana olisi myös jotakin muuta kuin pelkkää väsymystä ja väistymisen halua.

Konservatiivisena naispappeuden, aborttien, homoliittojen ja kantasolututkimuksen vastustajana tunnettu Benedictus XVI ei varmasti osoita uudistusmielisyyttä ja riko lähes 600 vuotta jatkunutta perinnettä vain huvin vuoksi.

Edellinen kesken kaiken eronnut paavi Gregorius XII joutui lähtemään virastaan suuren skisman aikana niinkin kauan sitten kuin vuonna 1415, jolloin kiistaa käytiin muun muassa paavinistuimen sijainnista ja paaville oli valittu kaksi vastapaavia: toinen Pisassa ja toinen Avignonissa. Nämä ja virkaistuimen Roomaan siirtänyt Gregorius saivat kenkää Konstanzin kirkolliskokouksessa, aivan niin kuin vääräoppinen perussuomalaisen puolueen puoluekokouksessa.

Taustalla oli tuolloin kirkon hajoamisen uhka, joten rajaa eroamisen ja syrjäyttämisen välille on vaikea vetää. Mitenkään tavattomia paavin eroaikomukset eivät kuitenkaan ole olleet, sillä useatkin paavit ovat sanelleet jonkinlaisen luopumistestamentin terveyden heikkenemisen, kaapatuksi joutumisen tai onnettomuuden varalta. Ne on kuitenkin laadittu yleensä sellaista tilannetta varten, jossa kunto menee kehnommaksi kuin Kekkosella.

Kiistat ja kamppailut kirkon linjasta ovat joka tapauksessa liian kevyitä ja epäuskottavia nykyisen paavin eroon. Niitä on ollut ennenkin, eivätkä ne ole johtaneet paavin väistymiseen. Myös sairaus on aivan liian kepeä perusteeksi. Kukaan ei luovu noilla syillä edes ministerin saati professorin virasta vaan roikkuu vallan kahvassa hamaan kuolemaan asti.

En ihmettelisi, vaikka Benedictuksen henkilöhistoriasta olisi paljastunut jotakin sellaista, jonka tuloksena hänet on pakotettu eroamaan. Vaikea sanoa, mitä se voisi olla. Vatikaanin suljettujen ovien takana tapahtuu ihmeellisiä asioita.

Omituista on myös se, että paavin on luvattu ”lopettavan kirjoittamisen”. Yleensä ihmiset eivät lopeta kirjoittamista ennen kuin kirjoittaminen lopettaa heidät itsensä. Onko jotain, minkä ei haluta tulevan julki? Linjaerimielisyydestä tuskin on kyse, koska Vatikaanin mielestä aikamme tarvitsee vahvaa ja uppiniskaista paavia, joka voi kamppailla EU:n sisällä vallitsevaa eripuraa ja islamin nousua vastaan, toisin sanoen juuri sellaista kuin dogmeista kiinni pitävä Benedictus XVI on.

Olisiko paavi erehtynyt tekemään syntiä? Mutta miten se on mahdollista, kun jokin aika sitten raportoitiin, että ”Tytöt eivät kiinnostaneet paavia edes nuorena”? Olisiko hänellä ollut suhde hovimestariinsa? Vai jotain paljon dramaattisempaa?

Toivottavasti pian saadaan uusi liberaali ja moderni paavi. Sellainen oikea Sateenkaaripaavi, joka pitää Pietarinkirkon aukiolla mahtavat bileet. Oikeamielisin olisi paavi, joka ei kehoita ihmisiä kontalleen Euroopan unionissa vallitsevan salamielisyyden, kähminnän ja korruption puolesta vaan joka rukoilee ja tekee työtä EU:n valheellisuuden paljastamiseksi, kansakuntien itsenäisyyden palauttamiseksi ja koko maanosamme – sen todellisen vapaan ja riippumattoman Euroopan – onnen ja autuuden hyväksi!

Ikävää vain, että Euroopan unionin hallitsemismalli on suureksi osaksi kotoisin katolisen kirkon katakombeista. Sen sijaan uskonpuhdistus on kuin vallankumous. Se ei ole liike, joka voi pysähtyä, kun taas vallankumous (revolution) on pyörimisliike, joka jatkuu. Sen soisi jatkuvan myös Euro-valuutalle ja Taloudelle annettavien lepyyttelyuhrien lopettamiseksi.

Katolinen kirkko on ollut tieteen ja yhteiskunnallisen edistyksen jarru lähes samassa mitassa kuin islamkin, vai mitä voi sanoa kirkkokunnasta, joka vastustaa kondominkäyttöä mutta myöntää, että avaruudessa voi olla elämää, ja tekee senkin vain varmistaakseen selustansa siltä varalta, että jotakin todella löytyy?

Mikäli minut valittaisiin paaviksi, ottaisin nimekseni Julius Sanctus Innocentius I. Oman pontifikaattini aikana tekisin niin paljon uudistuksia, että jäisin varmasti historiaan kaikkien aikojen uudistusmielisimpänä paavina. Viimeisin niistä olisi paavinistuimen lopettaminen, sillä pidän paavi-instituutiota yhtä tekopyhänä ja turhana kuin kuningashuoneitakin.

Uutta paavia voi nyt veikata kuin ravihevosia. Myös vedonlyöntitoimistojen ounastelema musta paavi voisi olla aika performatiivinen. ”Mustalla paavilla” on tosin tarkoitettu myös jesuiittojen johtajaa, jonka asuna on musta kaapu.

Lopuksi jotakin niiden iloksi, joiden mielestä kirjoitukseni eivät voi koskaan päättyä muutoin kuin huonoa makua osoittavaan puujalkavitsiin.

Kardinaali paaville: ”Jukka Hankamäki on julkaissut homoseksuaalisuuden ja uskonnon suhteita käsittelevän kirjan. Mitä tehdään?”

Paavi: ”Pannaan, pannaan!”

Maahanmuuttajat syyllisiä pk-seudun asuntopulaan

Asuntopolitiikassa aprikoidaan usein, mikä on syynä pääkaupunkiseudun asuntojen kalleuteen. Selityksiä on etsitty tonttipulasta, kaavoituspolitiikasta, rakennusliikkeiden ahneudesta, keinottelusta, pankkien ja niiden takapiruina toimivien kiinteistövälittäjien vedätyksestä sekä rakentamismääräyksistä, jotka näyttävät olevan ehtymätön luonnonvara. Niillä kaikilla onkin osansa asiassa. Mutta markkinoita pahiten vääristävä tekijä jätetään yleensä mainitsematta.

Huvudstadbladet iloitsi äskettäin, että kasvavan maahanmuuton vuoksi pääkaupunkiseudusta tulee lopultakin ”todellinen globaali metropoli”. Lehden mukaan vierasta kieltä puhuvien määrä nousee 127 000:sta 300 000:een ja maahanmuuttajataustaisten osuus väestöstä kipuaa 9,4 prosentista jopa 23 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Tiedot perustuvat Helsingin kaupungin kiinteistöviraston asuntoasiainosaston pomon, Markku Leijon, sanoihin.

Tämä on suomalaisille ikävä uutinen. Pääkaupunkiseudulla on kärsitty kroonisesta asuntopulasta, joka johtuu kysynnän ja tarjonnan epäsuhdasta. Sen vuoksi asumiskustannukset ovat päätä huimaavia ja asuntojen sekä vuokrien hinnat ovat karanneet tavallisten palkansaajien ulottuvilta. Niinpä keskituloiset ja köyhät suomalaiset joutuvat lähtemään pääkaupungistamme pakoon ulkomailta kohdistuvan paineen vuoksi.

Maahanmuutto on valloituspolitiikkaa, jonka aseena on joko kapitalistien raha, humanitaarisen maahanmuuton verukkeella harjoitettu ihmisoikeuspolitiikka tai työperäisen maahanmuuton varjolla toimeenpantu suomalaisen työvoiman kilpailutus ja riisto. Maahanmuutto on tehnyt pääkaupungistamme sentrifugin, joka heittää suomalaiset pakolaisen asemaan.

Pääkaupunkiseudulle tulvii ulkomaalaisia lähinnä kolmea väylää myöten. Ensimmäisen puron muodostavat korkeasti palkatut asiantuntijat, kuten elektroniikkainsinöörit ja EU-virkamiehet. He valloittavat luksusasunnot julkisen vallan hätäillessä, kuinka tulijoille riittää tarpeeksi laadukkaita lukaaleja kansainvälisesti kilpailukykyiseen hintaan. Toisen muodostavat pakolaiset ja turvapaikanhakijat, jotka majoitetaan verovaroin eri puolille kaupunkia taistelemaan asunnoista suomalaisten ihmisten kanssa. Kolmannen aallon muodostavat Itä-Euroopan ja Aasian maista rahdatut työläiset, jotka asuvat konteissa tai vuokraavat käyttöönsä yksiöitä, joissa heitä asuu joskus puolenkin tusinan verran.

Syypäitä pääkaupunkiseudulla vallitsevaan asuntokurjuuteen ja hintahelvettiin ovat suurimmaksi osaksi maahanmuuttajat. Heidän takiaan asuntojen hinnat ja vuokrat ovat nousset pilviin, ja on syntynyt kulttuurieroista johtuvia konflikteja. He luovat sitä hillitöntä ylikysyntää, johon maamme voimavarat eivät riitä vastaamaan, ja lopulta suomalaiset itse pakotetaan asumaan keskitysleirejä muistuttavassa tilanahtaudessa. Häikäilemätöntä onkin se sosiaaliporno, jonka mukaisesti Helsingin kaupunki oikein toivoo köyhien ja huonosti verotuloja tuottavien suomalaisten kaikkoavan ympäristökuntiin. Jostakin ideologisesta syystä kaupunki haluaa vaihtaa kantaväestöön kuuluvat köyhänsä ulkomaalaisiin köyhiin.

Etua maahanmuutosta on ollut vain kiinteistösijoittamista harjoittaville kapitalisteille ja porvareille, joiden asuntojen hinnat ovat nousseet. Ulkomailta saadut esimerkit osoittavat kuitenkin, että monikulttuuristuneimmat suurkaupungit ovat myös kurjistuneimpia ja velkaantuneimpia.

Esimerkiksi Berliiniin on virrannut vuoden 1991 jälkeen väkeä eri ilmansuunnilta, ja kaupunki on slummiutunut pahasti. Asunnot maksavat keskustassakin enää vain noin kolmasosan Helsingin hinnoista. Berliini on Saksan velkaantuneimpia kaupunkeja, ja velkaa sillä on yli 60 miljardia euroa, eli lähes yhtä paljon kuin Suomen valtiolla.

Toisen huonon esimerkin tarjoaa Tukholma, jossa opiskelijat joutuvat asumaan vuokrakonteissa ja opiskelija-asuntojono on kahden vuoden mittainen. Suomessa opiskelijoita majoitettiin kontteihin ensimmäistä kertaa viime syksynä.

Tätäkö pääkaupunkiseudulla asuvat suomalaiset haluavat? Helsinkiin, Espooseen ja Vantaalle saapuu myös suomalaisia maaltamuuttajia, mutta julkinen valta priorisoi ulkomaalaisia. Tuoreen tapauksen tarjoaa valtiovallan esitys pyhittää Espoosta lopetetun poliisikoulun tilat maahanmuuttajille, vaikka alun perin tiloihin suunniteltiin opiskelija-asuntoja.

Huvudstadbladetin taustajoukkojenkaan ei kannattaisi iloita paisuvasta maahanmuutosta vain siksi, että sitä kautta ”vierasta kieltä puhuvien” osuus väestöstä kasvaa. Ruotsinkieliset identifioituvat väärään ryhmään hakiessaan asemalleen tukea toisista kielivähemmistöistä. Vieraskielisten määrän kasvaessa ruotsinkielisten oma asema Suomessa huononee. Monikielisyydestä tulee rasite, kun joudutaan palkkaamaan tulkkeja, ja yhteiskunnallinen tehokkuus heikkenee jatkuvien viestintä- ja ymmärtämisongelmien vuoksi.

Joten miksi tavoitella maahanmuuttoa ja kiittää takaperoisesta politiikasta, joka johtaa asumisolojen kurjistumiseen sekä sosiaalisten olojen rakenteelliseen ja pysyvään vääristymiseen? Itseisarvo maahanmuutto ei ole, eikä myöskään maahanmuuttajien työpanos ole korvaamaton. Sen sijaan suomalainen ihminen näyttää olevan aina korvattavissa ulkomaalaisella: diskriminaation kohde, väistymään pakotettu ja orja omassa maassaan.

Tämä brutaali kansallisen edun polkeminen johtuu valtiollisen itsemääräämisoikeutemme kiistämisestä ja politiikan painopisteen siirtämisestä suomalaisten ihmisten edun valvonnasta kansainvälisiin ympyröihin. Se on vetänyt matot ja lattiat suomalaisten alta, eivätkä valtio ja kunnat pysty enää turvaamaan omille kansalaisillemme sellaista hyvinvointia kuin ennen. 

Onko Helsinki Suomen pääkaupunki enää lainkaan? Vai onko tämä jonkinlainen ulkomaalaishyökkäyksen kohteena oleva viimeinen pelastusvene, jossa ulkomailta tulijat näkevät rauhallisen ja oloiltaan mukavan saarekkeen, kunnes tämäkin on ääriään myöten täynnä kansainvälisille metropoleille tyypillistä ahdistusta, hysteriaa ja repaleisuutta?

Vasemmistopuolueet hakoteillä

Vasemmisto on mestari tiedostamaan ongelmia. Yhteiskuntakritiikki ei varsinaisesti elätä, mutta se on kyllä tärkeää, sillä ilman sitä ei saada tietää, missä vika piilee. Ja ilman arvostelua vikoja ei voida korjata.

Esko Seppänen esitti kolumnissaan mestarillisesti, kuinka Suomen hallitus ja erityisesti Jyrki Katainen epäonnistuivat EU:n rahoitusneuvotteluissa ja miksi Suomi on jatkossakin nettomaksaja, mutta entistä tappiollisemmalla tavalla. Samanaikaisesti hallitus pyrkii valehtelemaan kansalaisille, että neuvotteluissa on muka onnistuttu. Seppäsen kritiikki kiteytyy lauseessa ”Meille oli tärkeä vain sopu, mutta ei oman maan etu”.

Kaikki muistavat, että Suomi ei olisi päätynyt vaatimaan vakuuksia Espanjan lainojen takausasiassa ilman Sdp:n ehdottomuutta. Se puolestaan oli seuraus Perussuomalaisten kanssa käydystä sisäpoliittisesta kilpailusta. Ilman Perussuomalaisia ei olisi saatu aikaan edes niitä raihnaisia vakuussopimuksia, jotka sittemmin tulivat voimaan, joten sitä kautta Perussuomalaiset ovat pystyneet vaikuttamaan myös hallituksen politiikkaan.

Vasemmistossa on ymmärretty, että kansallista etua pitäisi edustaa ja suojella. Mutta kumpikaan vasemmistopuolue ei ole pystynyt organisoimaan tätä ihannettaan käytännön politiikaksi. Kansallinen Kokoomus taas on osoittautunut kapitalismin, globalisaation ja internatsismin (eli pakkokansainvälistämisen) asianajajaksi, joka ei välitä mitään kansallisesta edusta ja kansalaisten hyvinvoinnista.

On surullista, että molemmat suuret vasemmistopuolueet ovat ideologisesti niin hukkateillä kuin ovat. Ongelmia on lähinnä kaksi. Puolueet ovat hoilanneet ”Internationaalia” ja vannoneet kansainvälisyyden varaan niin talouspolitiikassa kuin sosiaalipolitiikassakin. Toiseksi ne ovat tuominneet laajojen väestönsiirtojen vastustamisen ”rasismiksi”. Ei ole ihme, että poliittinen kenttä kuohuaa ja esiintyy radikalismia, kun parlamentaariset puolueet eivät ole tarjonneet mahdollisuutta kanavoida kansallista etua politiikaksi.

Todellisuudessa vasemmistopuolueiden olisi kannattanut pitää etusijalla tuota Seppäsenkin mainitsemaa ”oman maan etua”. Vasemmistoa voisi auttaa palaamaan aatteellisille juurilleen eli Suomen kansan etujen ja arvojen edistäjäksi kansallisen edun puolustaminen.

Nyt vasemmisto on hakoteillä. Tämä näkyy myös yksittäisissä asiakysymyksissä. Ihmisten olot kurjistuvat, asuntopolitiikka on helvetillistä ja vuokrien hintasääntely puuttuu. Työehtoja heikennetään ja yritykset siirtävät pääomat ja työpaikat ulkomaille. EU ahmaisee enemmän kuin puolustusbudjetti ja niin edelleen. Kansallisen edun laiminlyömisestä ja itsemääräämisoikeuden menetyksestä johtuvien ongelmien lista on loputon.

Mitä politiikassa saataisiinkaan aikaan, jos vasemmistopuolueet palauttaisivat ykkösasiaksi oman kansakuntamme edun edistämisen ja muodostaisivat kansanrintamahallituksen yhdessä Perussuomalaisten kanssa?

Siinä voisi auttaa se, mikäli Vasemmistoliitosta tehtäisiin työväenpuolue ilman sosialismia ja Perussuomalaisista kansanpuolue ilman rasismia.