11. syyskuuta 2006

Bloggaus: humaani täsmäase


Tänään tulee kuluneeksi viisivuotta syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskusta. Nyt on luonteva hetki aloittaa internetpohjaisen blogin pitäminen. Aion kommentoida tällä palstallani keskeisiä ja tärkeitä poliittisia ilmiöitä, joten päivä sopii aloittamiseen hyvin.

Historiallisten tapahtumien vuosipäivinä kysytään usein, missä sinä olit silloin, kun jotain sattui. Minä olin netissä. Tieto New Yorkin terrori-iskuista tavoitti minut lähes reaaliaikaisesti tietoverkon välityksellä, josta saatoin seurata tapahtumien kulkua niiden ollessa dramaattisesti kesken.

Median puheenaiheet ovat mittakaavaltaan usein varsin mahtavia, mutta tällä palstallani koetan löytää niihin inhimillisen, yksittäisten ihmisten kokemusmaailmasta avautuvan näkökulman. Sanonkin suoraan, että tarkasteluni pyrkivät olemaan aina pienen ihmisen puolella. Arki-ilmiöiden filosofinen havainnoiminen on minulle tärkeässä asemassa, ja tämä on myös osa järjestelmäkriittistä ja ihmisläheiseen politiikkakäsitykseen perustuvaa filosofianäkemystäni.

Keskeisimmät tieteelliset analyysini ja filosofiset näkemykseni esitän jatkossakin kirjoissani. Painettuun sanaan perustuva viipyminen pohjustaa tilaa laajakantoiselle merkitysten arvioimiselle paremmin kuin sähköinen viestintä. Mutta on myös asioita, joita pitää kommentoida silloin, kun ne tapahtuvat ja ovat tuoreita. Siihen kirjojen kirjoittaminen on hidasta. Toivon, että ne lukijani, jotka ovat kiinnostuneita ajankohtaisia asioita koskevista näkemyksistäni, saisivat kuvaa mielipiteistäni tältä foorumilta, sillä ajattelen työkseni joka päivä.

Turvalliset käräjät

Samalla kun Yhdysvalloissa surraan mahtivaltion sydämeen lyötyä haavaa, eräiden Aasian maiden edustajat kokoontuvat Helsinkiin pohtimaan, mitkä valtiot voidaan seuraavaksi kelpuuttaa itäisen maanosan talousvetureista koostuvaan kerhoon: Pakistan, Mongolia, Intia? Samalla, kun avataan rajoja, pystytetään toisia rajoja. Rajat kulkevat elintasokuiluja pitkin. Eräiltä osin ne ovat välttämättömiä. Mutta myös terrorismi on ilmaus siitä, että rajojen eri puolilla vallitsevat erilaiset olot, ja ne puolestaan pohjustavat eriarvoisuutta. Se taas lietsoo väkivaltaa ja terroria.

Ihmisoikeuksia Kiinaan ja Myanmariin vaativat Smash Asem -liikkeen kansalaisaktivistit yrittivät pienehköä mielenilmausta postitalon edessä Helsingissä viime viikonloppuna. Virkavalta piiritti heidät heti sankalla mellakkapoliisien parvella. Suomi on tylsä maa juuri siksi, että täällä ei saa tapahtua mitään. Mielenilmaukset tukahdutetaan ennen kuin on kuultu, mitä asiaa protestoijilla on. Pääministeri Matti Vanhanen kiirehti jälleen tuomitsemaan kansalaisaktivistien toimet, aivan niin kuin Marskin kasarmien roihutessa taivaan tuuliin viime kesänä. Onneksi Tarja Haloselta löytyi luonnetta ja persoonaa todeta, että mielenilmaukset kuuluvat demokratiaan ja ovat olennainen osa keskustelevaa kansalaiskulttuuria. Moralisoiminen ja kansalaisten toiminnan tuomitseminen yleensä vain murentavat luottamusta poliittiselta vallalta itseltään. Kun kansa kapinoi, poliitikkojen kannattaisi myöntää, että he itse ovat tehneet virheitä.

Korostettu turvallisuusajattelu saattaa johtua siitä, että Suomi ei ole koskaan ollut turvallinen maa, kuten väitetään. Sen sijaan maamme on ollut erittäin epäturvallinen. Meitä ovat uhanneet halki vuosisatojen hurrit, halla ja ryssä. Suomalaiset saattavat rimpuilla ennen pitkää toistensa tukassa ja kurkussa kiinni myös sen vuoksi, että valtakunnan sisäinen eriarvoistuminen kasvaa tuloerojen, sukupolvien kuilun ja työllisyysongelmien myötä. Asem-kokouksesta koituvat 16 miljoonan euron kustannukset ovat suuri summa pelkistä ryhmävalokuvista ja lausunnoista, joissa ”asiat vain korostuvat voimakkaasti”.

Tiedeloton kehitysapu

Suomen pyrkimys kansainvälistyä ja vetää roolia myös EU-puheenjohtajamaana on yhtä kosiskelevaa kuin halu kilpailla Millennium-palkinnolla ruotsalaisen Nobel-palkinnon kanssa. Nyt se myönnettiin japanilaiselle professori Shuji Nakamuralle led-lamppujen kehittämisestä. (Minulla muuten on hänen nimisensä maantiepyörä, jolla ajoin viime kesänä 3000 kilometriä, ja suomeksi nimi tarkoittaa ”kotikylää”.) Nakamuran kotikylä tosin on vielä tuotakin välimatkaa kauempana, tällä hetkellä Kaliforniassa.

Valaistukseen käytettyinä led-lamput säästävät sähköä, ja Nakamuran kehittämät siniset laserit viihdyttävät meitä blue-ray-soittimissa. Maailman avokätisin teknologia-palkinto meni oikeaan osoitteeseen, kuten myös ensimmäistä kertaa jaossa ollessaan kaksi vuotta sitten. Tuolloin palkinnon sai world wide webin kehittäjänä tunnettu Tim Berners-Lee.

Mutta kannattaako tekniikkaa erityisesti palkita ja tukea? Se kun näyttää itse palkitsevan itsensä taloudellisesti? Suomen Akatemia, Tekes ja yliopistot ovat investoineet pelkästään uusien valonlähteiden tutkimukseen 100 miljoonaa euroa 2000-luvulla. Suomen asemaa kulttuurielämän takapajulana kuvaa se, että ruhtinaallisella rahapalkinnolla kruunataan vilkkuvien valojen ja piipittimien kehittäjiä, mutta mikään taho ei tue kirjallisuutta eikä poliittis-intellektuaalista toimintaa yhtä voimakkaalla satsauksella. Yhteiskuntakriittisen kirjallisuuden ja toiminnan tukeminen saattaisi tuoda Suomelle paljon enemmän kansainvälistä huomiota kuin teknologiapalkinto, joka hautautuu alan erikoislehtien tapahtumaluetteloihin.

Myönteistä Millennium-palkintosäätiön jakamassa kunnianosoituksessa on se, että kyseessä on innovaatiopalkinto, joka annetaan ihmisten elämänlaatua edistävästä ja kehittelyn kohteena olevasta keksinnöstä – toisin kuin Nobel-palkinto, jolla laakeroidaan valmiita tuloksia. Tietysti Millennium-palkintoon liittyy riski, että tulokset jäävätkin tuottamatta.

Joka tapauksessa palkitseminen sinänsä on epäterve ilmiö tieteessä. Tiedettä pitäisi tehdä tietämisen itseisarvoon liittyvistä sisäisistä motiiveista, eikä sen rahoitusta pitäisi järjestää sen enempää kaupallisiksi hyötymis- tai riippuvuussuhteiksi kuin pelkäksi satunnaiseksi palkitsemiseksikaan. Palkitseminen saattaa kylvää katkeruutta, eivätkä tieteen tulosten arvomerkitykset ole useinkaan mitattavissa saati keskenään vertailtavissa. Myös markkinoinnillisesti Millennium-palkinto on kyseenalainen. Se ei henkilöidy keneenkään ihmiseen, kuten Nobel-palkinto dynamiitin keksijään. Lisäksi palkinnon nimi saapui myöhässä kuin joulupukki vappujuhliin. Millennium oli ja meni jo kauan sitten, ja seuraavaan on vielä aikaa. Mutta ymmärrän: kyse on rahamiljoonasta, ei tuhatluvun vaihtumisesta, mihin latinan kielen ”tuhatta” tarkoittava sana mille myös viittaa.

Maranellonpunaista

Lopuksi urheilua: viime viikonlopun keskeinen ”urheiluun” liittyvä uutinen oli se, että Kimi Räikkönen sai uuden työpaikan. Hän ajaa sitten Ferrarilla, josta Mika Salo antautui kehumaan, että kun Ferrari-kuski menee Milanossa kauppaan, hänen ei tarvitse maksaa. Kun hän menee baariin, hänen ei tarvitse maksaa, ja kun hän menee torille, hänen ei tarvitse sielläkään maksaa. Ferrarilaiset ovat kuulemma kuin yhtä perhettä ja muodostavat uskonnon tapaisen yhteisön. Herää kysymys, mitä ihmeen toteemiheimoa nämä hevoshahmon ympärille kokoontuneet henkilöt oikein edustavat.

Fani-ilmiöiden kautta ilmaistaan ritualisoitunutta aggressiota. Kun yhteiskunta ei luo turhautuneelle työväenluokalle muita järjestymisen mahdollisuuksia, ihmiset koettavat asettaa arvojärjestyksiä itse, kuten myös brittiläisessä jalkapallohuliganismissa. Urheilu ei siis ole formuloidenkaan yhteydessä vain ”kuntoa ja terveyttä edistävää” vaan syvästi ideologista toimintaa, jonka kautta kansaa höynäytetään. Kilpa-ajot tarjoavat mahdollisuuden purkaa aggressioita ja luoda symbolisia arvojärjestyksiä, tosin samalla käy vierailija myös kuluttajan kukkarolla. Autoilu on teollista bisnestä ja suunnattomien taloudellisten uhrausten kohde, mutta tuotetaanko sen kautta muita kuin epäarvoja, kuten lihan silpomista, luonnonvarojen tuhlausta, saastumista ja onnettomuuksia? Haitat ovat suuremmat kuin autoiluun perustuvan elämäntavan edut. Luulisi ainakin, että 42 miljoonan vuosituloista nauttivilla kuskeilla olisi varaa omiin drinkkeihin.