24. helmikuuta 2007

Uusi vaalikone


”Valta kuuluu kansalle, mutta kansa väin äänestää”, lausui Pelle Miljoona aikoinaan. Edustuksellinen demokratia on vallan luovuttamista vieraisiin käsiin. Ja kas, taas ovat vaalit!

Kenelle siis antaisin oikeuden käyttää valtaa puolestani? Mieluiten en luovuttaisi sitä kenellekään. Helsingin vaalipiirissä on nyt vain huonoja tai erittäin huonoja ehdokkaita. Harmi, että en ole itse minkään puolueen ehdokkaana.

Miksi en äänestä?

Katsotaanpa, miltä puolueet näyttävät, ja aloitetaan oikealta. Kokoomus pyrkii mainostoimisto Bob Helsingin ideoimana näyttäytymään keski- ja työväenluokan etuja edistävänä liikkeenä. Tosiasiassa puolue pyrkii ajamaan superrikkaiden etuja. Esimerkin tarjoaa Leena Harkimo, joka viime eduskuntakaudella tinki alhaisempia ylinopeussakkoja rytsölöille. Saman sarjaan kuuluvat vaatimukset ”yksityisistä eläkevakuutuksista” ja ”omaishoidon tuen” lisäämisestä. Kokoomus on aina hävinnyt kannatusluvuissa demareille, sillä kokoomus on pyrkinyt tekemään rikkaista ihmisistä entistäkin rikkaampia ja samalla harvinaisempia, kun taas demarit ovat halunneet Suomeen entistä enemmän keskirikkaita ihmisiä ja entistä vähemmän rutiköyhiä.

Kansallinen Sekoomus on alkanut edustaa myös täysin kritiikitöntä maahanmuuttopolitiikkaa. Tukemalla ”työperäistä maahanmuuttoa” puolue on työnantajien asialla. Halvaksi koettu tuontityövoima on kuitenkin kansantaloudelle kallista, sillä samanaikaisesti maassamme on 200 000 suomalaista työtöntä, joiden työllistymistä pitäisi ensisijaisesti tukea. Kokoomus polkee pahoin suomalaisten etuja, joita kansanedustuslaitoksen pitäisi edistää eikä heikentää.

Keskusta taas ei saa Helsingissä kannatusta, sillä täällä ei ole yhtään maanviljelijää, ja ehdokkaana on vakoilusta epäilty Alpo Rusi. Keskusta koettaa kokoomuksen tavoin saalistaa ääniä urheilijoilla. Sekä Markku Uusipaavalniemi (Uusimaa) että Juha Väätäinen (Helsinki) menevät varmaan läpi – mutta vain siksi, että kilpailevat ehdokkaat ovat niin tuntemattomia.

Vihreitä voisi äänestää, sillä minulla ei ole heitä kohtaan ”kielteistä heterokantaa”, ja puolueella puolestaan on eduskunnan myönteisin homokanta. Mutta vihreät jarruttavat jokaista hyvää yleispoliittista hanketta panemalla valitusprosessit päälle heti, kun joku keksii jotain järkevää. Onko muka ympäristöystävällistä, että Helsingin keskustassa toimii vanhanaikainen satama kaupungin parhailla tonteilla? Vuosaaren satama olisi jo valmis, jos vihreät eivät olisi aloittaneet jarrutusprosessia, kun satamaa alettiin rakentaa. Koko Jätkäsaaren alue (joka on noin neljä kertaa Ruoholahtea suurempi), olisi voitu rakentaa jo valmiiksi ja asuntopula poistaa Helsingistä.

Entä sitten ydinvoima? Ydinenergian käyttöönotto oli kenties ihmiskunnan suurin virhe, mutta periaatteellinen ratkaisu on tehty myös Suomessa. Kaksinkertainen määrä ydinjätteitä ei aiheuta sen suurempaa vaaraa kuin nykyinenkään määrä. Siksi ydinenergia ja uraanivarat kannattaisi käyttää loppuun. Vihreiden irrationaalinen ydinvoimakanta on erityisen ajattelematon, koska samanaikaisesti vihreät vaativat hiilidioksidipäästöjen vähentämistä. Tämä osoittaa, ettei puolue tee vastuullista politiikkaa vaan jää edelleen pelkäksi protestiliikkeeksi.

Sosiaalidemokraattinen puolue puolestaan asettui vastustamaan perustulojärjestelmää, koska perustulo turvaisi työntekijän aseman liian hyvin ja veisi perusteen ammattiyhdistyksiin liittymiseltä. Niiden jäsenyys taas on ehto nykyisten työttömyysetuuksien saamiselle. En voi äänestää demareita siksikään, että siellä on ehdokkaana Thomas Wallgren, joka mainostaa itseään SDP:n vaalijulisteessa ”filosofianlaitoksen johtajaksi” (huomaa yhdyssanavirhe) ja jonka ruotsinkielinen kollega Kristian Klockars suositti taannoisen dosentuurihakemukseni hylkäämistä ”ottaen huomioon Hankamäen filosofian poliittisen luonteen” (aivan kuten hän kehtasi lausuntoonsa kirjoittaa).

Eikö muka dosentti Wallgren ole poliittinen taho? Myös Klockarsin kannattaisi mennä takaisin koulunpenkille lukemaan läksynsä loppuun ja julkaista itsekin jotain. Niin demareita kuin Vasemmistoliittoakin rasittaa lisäksi sosialismin painolasti. Sen mukaisesti yksityisomaisuus yritetään imuroida vähin äänin pois verotuksellisin keinoin, ja ihmisyksilöä kohdellaan kollektiivisesti. Puolueista viimeksi mainittu on liukumassa takaisin kommunismin suuntaan, kun sitä hallitsevat änkyräsiivestä tunnetut kämäiset äijät.

Edellä mainituista syistä en voi äänestää yhtäkään suurta enkä keskisuurta puoluetta, ja pieniä taas on turha kannattaa, koska ne eivät saa näkemyksiään toteutettua. Perussuomalaiset pyrkivät irti EU:sta ja eurosta, vaikka molemmat ovat poliittisia realiteetteja, RKP on puudelirouville, kristilliset moralisteille ja muita eduskunnassa ei ole.

Politiikan latteus

Vaalirumban filosofisia perusongelmia on kolme. (1) Kaikki ehdokkaat ja puolueet näyttäytyvät pelkkinä eturyhmien käsikassaroina: yhdet vaativat ja tinkivät köyhien eduksi ja toiset tekevät samaa rikkaiden eduksi. Tavoitteena on, että kaikki olisi mahdollisimman halpaa. Minä puolestani kannattaisin sellaista puoluetta, joka lupaisi minulle jotain ihanan kallista. (2) Toinen ongelma on edelliseen liittyvä keskiluokkaistuminen sekä asenteiden tylsistyminen tavallisuuden ihanteen tasolle. Poliittinen keskustelu asetetaan aina alimman ymmärtämiskynnyksen mukaan mahdollisimman suuren kannatuksen varmistamiseksi. Niinpä kukaan ehdokas ei tunnusta olevansa ainakaan nietzscheläinen yli-ihminen. Häntä pidettäisiin vain ylimielisenä, ja siksi myös intellektuaalinen keskustelu puuttuu. Suuripiirteisyyden hyvettä ei tämän tinkimisen keskellä tunneta. Tosiasiassa politiikassa tarvittaisiin tyyppejä, jotka puhuisivat asiat halki, mutta Jörn Donner ja Veltto-Virtanen ovat siihen liian vanhoja.

Itse haluaisin perustettavaksi erityisen homovaltion, jossa meidän arvomme ratkaisisivat, eikä tarvitsisi keskittyä heteroseksuaalisesta symboli- ja arvouniversumista juurensa juontavaan etukäräjöintiin. Päämääränä ei olisi naturalistinen selviytyminen vaan kansalaisten aito onnellisuus: se, että esimerkiksi työtä olisi mahdollisimman vähän ja nautintoa paljon. Tämä olisi mahdollista, kun poliittisia arvoja ei uhrattaisi lajinsäilytykselle. (3) Kolmas ongelma on, ettei (hetero)politiikassa keskustella periaatteellisista kysymyksistä. Myöskään sellaisista eduskunnan toimivallan piirissä olevista asioista, kuten ydinvoimasta tai Natosta, ei puhuta, vaikka juuri niihin eduskunta joutuu ottamaan kantaa. Sen sijaan poliitikot spekuloivat sillä, miten jakaa kakku, jota ei ole vielä edes leivottu.

J. Hankamäen vaalikone

Sinulle, joka aiot vielä äänestää, avaan oman vaalikoneeni. Se toimii näin: Pohdi ensin, löydätkö ehdokkaiden lepikosta sellaisen seipään, joka voisi äänestää Sinua itseäsi, mikäli olisit ehdokkaana. Se voi olla vaikeaa. Jos sellaisen löydät, mene tapaamaan häntä: käske, opasta ja neuvo. Kansanedustajan tehtävä on välittää kansan mielipiteet poliittisiksi päätöksiksi eikä suinkaan se, että poliitikot yrittävät perustella kansalaisille, miksi ihmisten muka pitäisi totella heitä itseään. Totuus on, että näidenkin vaalien ainoa merkitys on sama kuin työnhakutilanteen: parisataa pulliaista saa työpaikan ja pääsee landelta Helsinkiin edistämään omia etujaan.