17. helmikuuta 2007

Vaalikampanjoista


Puolueet ovat avanneet vaalikampanjansa. Järkevämmin ne tekisivät, jos ne tiedottaisivat, ettei mitään kampanjaa ole. Oman ohjelman nimeäminen ”kampanjaksi” kertoo, että puolue avoimesti tunnustaa pyrkimystensä olevan propagandaa. Kampanjan käsite sinänsä on tendenssimäinen. Siksi on kummallista, että ihmiset hyväksyvät ajatuksen ”kampanjoinnista”. Se on yhtä ihmeellistä kuin Idols-laulukilpailun suosio. Myös siinä yleisölle myönnetään, että ”tässä nyt valitaan teille idolia”.

Kun jonkin ilmiön, kuten kampanjoinnin tai idolien palvonnan, olemus on paljastettu, voisi olettaa, että itse ilmiön teho vähenisi. Mutta se vain näyttää kasvavan, mikä kertoo massakulttuurin älyttömyydestä. Minua kampanjointi ja idolien rakentaminen etovat.

Kukkarolla kampanjointi

Entä sitten politiikan sisällöt? Viime viikolla alkaneissa TV-väittelyissä päädyttiin jo alkumetreillä penninvenytykseen. Politiikka näyttää palautuvan rahasta kiistelemiseen. Yhdet tinkivät ylöspäin, toiset alaspäin. Oletus on, että kaikki ihmiset ovat kukkarollaan äänestäjiä ja että politiikan tehtävänä on vain rahan kerääminen ja jakaminen. Tosiasiassa se, miten paljon jaettavaa on, riippuu politiikan arvoista ja päämääristä, siitä, mihin politiikassa pyritään. Arvoista ja päämääristä ei olekaan juuri keskusteltu, sillä puolueet koettavat välttää ideologisten erojen esille tuomista. Kaikki puolueet yrittävät miellyttää kaikkia, mikä johtaa keskiluokan ja enemmistöjen kosiskeluun. Tätäkin kautta politiikka päätyy massakulttuurin suohon: enemmistöjen ja laumojen mielipiteet ratkaisevat.

Arvoista puhuminen tarkoittaisi sitä, että puolueet kertoisivat, kenen hyväksi ne tosiasiassa toimivat: rikkaiden vai köyhien, maalaisten vai kaupunkilaisten, suomalaisten vai ulkomaalaisten ja niin edelleen. Politiikassa on myös ideologisia eroja, joiden esiinnousu voisi piristää poliittista keskustelua ja tuoda esille myös pinnan alla kyteviä riitoja. Se olisi vain hyväksi, koska silloin päästäisiin puhumaan siitä, mitä niin sanottu hyvinvointi on: kenen onnellisuutta esimerkiksi, ja millä ehdoilla. Tämän vuoksi toivoisin vaaleissa keskityttävän yhteen asiaan: tosiasioissa pysymiseen.

”Jakovaraa ei ole”

Poliittisen väittelyn keskittyminen rahaan on tosin turhaa siksi, että taloudelliset ratkaisut tehdään muualla kuin politiikan piirissä. Ne riippuvat taloudellisesta tilasta ja tuotantoehdoista, joihin nykytilanteessa ei voida paljoakaan vaikuttaa. Globaalin mittakaavan ehdot ja kapitalismin toteutumismuodot ratkaisevat; sitä paitsi valtiovarainministeriön virkamies Jukka Pekkarinen totesi viime viikolla poliitikkojen lupauksista huolestuneena, ettei kansantaloudessamme ole ylimääräistä jaettavaa.

Mainio mies muuten tuo kokoomuksen Sauli Niinistö, joka presidentinvaalien aikaan totesi, että ”vatsakkain asettelun aika on ohi”. Nyt hän julisti, että ”jakovaraa ei ole”. Objektiivinen tosiasia onkin se, että valtio ei selviä tulevaisuuden eläkepommista, verokertymän vähenemisestä eikä valtionvelan takaisinmaksusta. Sitä olisi jo nyt kiireen kaupalla lyhennettävä. Jos velkaa ei lyhennetä noususuhdanteen aikana, niin milloin sitten? Laskusuhdanteen aikana korkomenojen kasvu entisestään pienentää kansantalouden liikkumavaraa. Valtionvelkaa ei syö myöskään inflaatio, sillä lama-aikana rahan arvo nousee ja hinnat laskevat deflatorisesti. Tässä mielessä Antti Kalliomäen tänään esittämä mielipide, että tulevaisuuden talouspolitiikkaa ei saisi tehdä laskusuhdanteella pelottelemalla, on moraalisesti vastuuton.

Nyt pitäisikin keskustella kansallisen poliittisen vaikutusvallan piirissä olevista asioista, kuten ydinvoiman lisärakentamisesta ja Natoon liittymisestä, sillä ne ovat keskeisiä ensi vaalikauden aiheita, joihin poliittinen valta voi vaikuttaa. Myöskään jatkuva verojen alentaminen ei ole perusteltua, sillä veroja tarvitaan valtion velan lyhentämiseen ja palvelujen turvaamiseen. Työtä on verotettava tuntuvammin kuin tähän asti, sillä kiinteistö- ja omaisuusverojen lisääminen merkitsee yksityisen omaisuuden imuroimista valtion pohjattomaan kirstuun, eikä myöskään perintöveroa voida poistaa, jos työn verottamista jatkuvasti alennetaan. Sille, joka haluaa lukea analyysejäni politiikanteon nykytilasta, rohkenen suositella teostani Filosofia räjähti, tulevaisuus palaa (Like 2005).

Veronalennukset johtavat väistämättä säästötoimiin, mutta yltiöpäisten kululeikkausten tuloksena ne voivat koitua pikavoittoja kalliimmiksi. Jos esimerkiksi koulujen kuluista koko ajan tingitään, luokkakoot joudutaan kasvattamaan niin suuriksi, etteivät oppilaat mahdu luokkiin sisään, ja ennen pitkää on rakennettava uudet koulurakennukset. Säästämisessä on siis piste, jonka jälkeen kulut alkavat nousta. Toisaalta en kannata myöskään ehdottomien kattojen säätämistä koululuokkien koolle, sillä se johtaisi kohtuuttoman kalliiden uusien opetusryhmien perustamiseen vain lievien ylitysten vuoksi. Sen sijaan suosittelen järjen käyttöä. Itse uskon, että ihmiset maksaisivat mielellään myös veroja, kunhan he voisivat luottaa saavansa sitä kautta laadukkaita palveluja.

Ongelmana nykyisessä veropolitiikassa on myös se, että tuloverojen alentaminen on kasvattanut eniten suurituloisten pottia. Tuloverojen alennukset nimittäin kerätään pois julkisten palvelujen hinnankorotuksilla ja välillisillä veroilla, joita pienituloiset joutuvat maksamaan suhteellisesti enemmän. Näin ollen pienituloisilla maksatetaan osa suurituloisten veroalesta, vaikka vähän ansaitsevien veroprosenttia alennettaisiinkin näennäisesti saman verran kuin paljon tienaavien. Sen vuoksi olisi parempi, että julkiset palvelut rahoitettaisiin mieluummin veroprogression sisältävällä finanssipolitiikalla kuin maksujen kautta.

Valinnat on tehty

Itse johtelen politiikan arvot yhdestä peruslähtökohdasta: Suomen valtion tehtävä on suomalaisten ihmisten kansallisen edun turvaaminen. Mitään muuta tehtävää kuin kansallisen edun edistäminen, valtiolla ei ole. Jos asiat olisivat toisin, maailmassa ei olisi yhtään valtiota. Myös keskeiset poliittiset kysymykset on tavallaan jo ratkaistu, eikä keskusteluvaraa juuri ole. Mikäli esimerkiksi sähkönkulutus pysyy nykytasolla, eduskunnan ainoa tehtävä on lyödä nuija pöytään uuden ydinvoimalan puolesta mahdollisimman pian. Asia on tekniset ja ympäristökysymykset huomioon ottaen juuri näin yksinkertainen.

Myös Natossa Suomi on jo sisällä, vaikka periaatteellinen päätös puuttuu. Ulkopuolelle sulkeutumalla altistumme Venäjän komenneltavaksi, mikä näkyy jo nyt energiariippuvuutena ja Venäjän taipumuksena vaikeuttaa asioiden käsittelyä sekä rajamuodollisuuksia aina, kun maiden suhteissa ilmenee erimielisyyksiä. Viimeksi niin kävi Suomen kieltäydyttyä merikaapelin rakentamisesta.