13. joulukuuta 2008

Yksilöä vastaan kiihottamista


Ilta-Sanomien toimittaja Sanna Ukkola iloitsee lehdessään, että Jussi Halla-ahon kirjoituksista aloitetaan rikostutkinta. Kuten Halla-aho puolestaan toteaa blogissaan, tutkinnalla ei ole enää mitään tekemistä sen enempää vihreiden aloittaman kampanjan kuin Ilta-Sanomien lietsoman homonampumiskohinankaan kanssa, vaan rikostutkinta on alkanut elää omaa elämäänsä.

Kunnianloukkaukset ovat asianomistajarikoksia ja aseluvat poliisiasioita, ja kumpaakaan koskevat ilmoitukset eivät ole antaneet aihetta toimenpiteisiin. Sen sijaan nyt rikosepäilyn kohteeksi on nostettu Halla-ahon blogikirjoitukset kokonaisuudessaan, ja epäily koskee ”kiihottamista kansanryhmää vastaan”, joka on virallisen syytteen alainen rikos. Uhreja tai rikoksesta kärsineitä asianomistajia ei tässä sodassa siis enää ole – ei myöskään ilmoitettua rikosta, vaan nyt poliisi koettaa itse löytää Halla-ahon rivien välistä tarvittavan rikoksen.

Koska tutkinnan kohteena ei pidetä mitään yksittäistä lauselmaa vaan se kohdistuu nyt bloginpitäjän kirjoitusten kokonaisuuteen, asialla tuskin voi olla kukaan muu kuin valtionsyyttäjä Mika Illman, joka kurkistaa apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen takaa ja tällä tavoin painostaa poliisia tekemään kaikkensa kunniallisen suomalaisen ihmisen syyllistämiseksi. Tähän viittaa muun muassa maininta, että poliisi ja syyttäjä ovat toimineet ”hyvässä yhteistyössä”.

Rikollinen on valittu, vain rikos puuttuu. Prosessi on täysin politisoitunut. Harmi, ettei Suomen laki tunne yksilöä vastaan kiihottamista, vaikka kansanryhmää vastaan kiihottaminen onkin kriminalisoitu laissa. Kun rikostutkintapyynnönkin on täytynyt Halla-ahon todistelun mukaan tulla poliisille Ilta-Sanomien taholta, lehden on turha pestä kasvojaan graafisilla uudistuksilla. Lieneekö syynä myös Helsingin Sanomien verkkosivujen pikaiseen uusimiseen äkillinen tilaajakato? Ainakin minä jätän molemmat Sanoma-lehdet ostamatta tästä eteenpäin pysyvästi.

EU-lait estävät Euroopan eurooppalaisuuden

Halla-ahon tapaisia ajattelijoita on kenties helpompi arvostella kuin tavanomaisia poliitikkoja, sillä hän on kirjoittanut ajatuksensa näkyviin aivan kuten minä, mutta suurin osa ammattipoliitikoista ei ole julkaisut mitään, eikä heitä näin ollen saada satimeen yksittäisistä sanoista. Jos taas minä olisin Halla-aho, toteaisin pelkkään esimerkkiaineistoon takertujille saman kuin pilkkuvirheistä länkyttäjille yliopistolla: ”Koska kritisoitte pelkkiä yksityiskohtia, päättelen teidän olevan samaa mieltä tutkimusteni päälinjasta, kun ette vaivaudu puhumaan varsinaisesta aiheesta mitään.”

Entä mitä tuo ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen” oikeastaan on? Sanaa ”kiihottaminen” voidaan pitää tässä yhteydessä epäonnistuneena, sillä kiihottuneisuus liittyy pikemminkin seksuaalisen käyttäytymisen kuin poliittisen toiminnan alaan. ”Kiihottamisella” viitattaneenkin tässä yhteydessä poliittisen kannatuksen hankkimiseen. Se taas on kaiken demokraattisen poliittisen toiminnan elintärkeä ominaisuus.

Jos poliittisen agendan sisältönä on maahanmuuttopolitiikan kritiikki, maahanmuuton vastustaminen tai vaikka maahanmuuttajienkin vastustaminen, niin ne pitää hyväksyä poliittisen toiminnan osaksi. Näin voimme päätellä, että mikäli kyseinen poliittinen toiminta, kannatuksen tavoittelu ja vaihtoehtojen tarjoaminen äänestäjille johtaa rikosepäilyyn tai syytteeseen, koetetaan ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” koskevalla lainsäädännöllä kumota kansanvaltainen poliittinen järjestelmä sekä mielipiteen- ja ilmaisunvapaus.

On myös syytä muistaa, ettei maahanmuutto ole sellainen pyhä arvo, jota ei saisi kovinkin sanoin arvostella, eivätkä ulkomaalaiset kansanryhmät ole mitään lammaslaumoja, jotka muodostaisivat jonkinlaisen yksiaineksisen katraan ja joita ei sopisi arvostella tai moittia, osuupa tuo moite sitten koko ryhmään tai sen johonkin osaan. Keskeistähän on se, onko arvosteluun syytä vai ei. Ja vaikka syytä ei olisi kaikkien mielestä, niin toisten mielestä voi olla, ja niinpä purevakin arvostelu pitää sallia poliittisena perusoikeutena ja sananvapauden nimissä.

Kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevat lait ovat Euroopan unionin yhtenäislainsäädäntöön tähtäävän politiikan hedelmiä. Ne muotoiltiin EU-virkamiesten toimesta niin väljiksi ja tulkinnanvaraisiksi, että niiden nojalla on mahdollista syyttää ja tuomita melkein minkä tahansa poliittisesti epämiellyttävänä koetun aineiston esittämisestä. Käytännössä näiden lakien kautta estetään julkaisemasta maahanmuuton varjopuolia koskevaa tosiasiatietoa ja johtopäätöksiä.

Kun Euroopan unioni velvoitti jäsenmaitaan sisällyttämään kyseiset lait omaan kansalliseen lainsäädäntöönsä, asiasta piirtyi paradoksi: Euroopan unionin lait estävätkin nyt Euroopan pitämisen eurooppalaisena ja asettavat ei-eurooppalaisen väestön edut kantaväestöjen etujen edelle. ”Rikokseksi” muodostuu tällöin se, että eurooppalaiset haluaisivat pitää maansa eurooppalaisina ja eurooppalaisista koostuvina. Näin ollen on kysyttävä, kenen etua EU oikeastaan ajaa, kun se ei enää tunnu edustavan edes eurooppalaisten omaa etua.

Koska ajatusrikosten tekemisessä ei ole kyse materiaalisista seikoista eikä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tuomitsemiseen ole tarvittu edes näyttöjä seurausten olemassaolosta, on tuomitseminen muodostunut pelkästään poliittiseksi. Tällaisiin ”rikoksiin” tulevat syyllistyneiksi periaatteessa kaikki ne, jotka eivät ajattele asioista niin kuin virkakoneisto haluaa. Kuitenkaan ihmisiä ei voida pakottaa pitämään mistään ihmisten oman tahdon vastaisesti.

Vaarassa ovat myös ne tieteenharjoittajat ja filosofit, jotka erilaisin – joko tilastollisin, ideologiakriittisin tai aatehistoriallisin – perustein päätyvät käsitykseen, että monikulttuuristuminen ja maahanmuutto eivät ole hyväksi. Puolustusvoimien diskurssissa luvatonta maahanmuuttoa ja rajanylitystä sanotaan ”vihollisen maahantunkeutumiseksi”, ja filosofisesti kiinnostavaa on, mikä oikeastaan muuttuu siirryttäessä kontekstista toiseen: puolustushallinnon piiristä sisäasiainministeriön retoriikkaan. Se, mikä yhdessä merkitysyhteydessä on maahantunkeutuja, on toisessa yhteydessä laiton maahanmuuttaja, pakolainen tai turvapaikanhakija.

Oikeus omaan aatteeseen ja vakaumukseen

Kun rikostutkinnan kohteina ovat loogisesti argumentoivan tohtorin hyvin perustellut kirjoitukset, tällaisessa esitutkinnassa ei puolustukseksi näköjään hyväksytä sen enempää objektiivisia totuuksia kuin ihmisen uskoa omaan aatteeseensa. Kaiken sisällöllisen ja asiakohtaisen vastakritiikinkin jälkeen ihmisellä pitäisi olla viime kädessä oikeus ajatella mitä haluaa ja sanoa mitä haluaa siinäkin tapauksessa, että hänen näkemyksensä eivät olisi joltakin toiselta kannalta tai toisten ihmisten mielestä perusteltuja. Oikeus omaan poliittiseen vakaumukseen ja sananvapauteen ovat perusoikeuksia, jotka ”kansanryhmää vastaan kiihottamista” koskeva lainsäädäntö yrittää kieltää.

Tuomioistuimet ja syyttäjälaitos eivät näytä pitävän toimintansa kriteerinä niinkään sitä, onko oikein tuomita joku näkemystensä perusteella, vaan ainoastaan sitä, onko tuomitseminen hyödyllistä tai haitallista kritiikin hiljentämiseksi. Todellisuudessa tällainen pragmaattinen arviointi on vastoin oikeudenmukaisuuden pyrkimystä, ja myös käytännössä tuomioistuinten ei kannattaisi tuomita oman maamme kansalaisia heidän mielipiteistään, sillä sen myötä lainkäytöltä murenee moraalinen oikeutus.

Paljon tärkeämpää olisi luoda lainsäädäntö, jolla kiellettäisiin yksittäistä ihmistä vastaan kohdistuva kampanjointi, kiihottaminen ja mudanheitto, sillä yksilöt kokevat nuo viranomaisten nostamat ajojahdit nahoissaan paljon verisemmin kuin kokonaiset ryhmät. Tuomitsemalla Jussi Halla-aho hänen blogikirjoituksistaan tuomittaisiin koko hänen kanssaan samalla tavalla ajatteleva kansanryhmä, ja ennakkotapauksena se muodostaisi vakavasti otettavan uhan kaikelle järkiperäiselle ajattelulle.