29. tammikuuta 2010

Takaisin inhimilliseen yhteiskuntaan


Tänä vuonna Suomessa on ehtinyt tapahtua jo paljon: yksi kansainvälistäkin huomiota herättänyt sarjamurha ja entisen kansanedustajan itsemurha. Äskettäin lehdet kertoivat, että 14-vuotias vantaalaistyttö laati koulukiusaajistaan tappolistan. Poliisi puolestaan vahvisti naama peruslukemilla, että ei huolta: tämä on rutiininomaista, sillä vastaavaa tulee esiin lähes joka kuukausi.

Kulttuurin väkivaltaisuus ei ole tietenkään mikään suomalainen ominaispiirre. Olisi typerää arvostella omaa maata asioista, joita löytyy kaikkialta, vieläpä paljon kärjistyneemmissä muodoissa. Siksi herää kysymys, mikä ihmisiä riivaa.

Onko kyse ihmisten turhautumisesta omaan hyvinvointiinsa tai pahoinvointiinsa? Kertovatko väkivalta ja kiusaamiskulttuuri ihmisten taistelusta toinen toisiaan vastaan tai luontoa vastaan eloonjäämiskamppailussa? Vai onko kyse jostakin metafyysisestä pahuudesta, heikkoudesta tai pahasta tahdosta, kun ihmisistä tulee niin ilkeitä, epäonnisia ja traagisia kuin he todellakin ovat?

Minulla ei ole tähän kysymykseen yksiselitteistä vastausta. Luultavasti myös pahalla tahdolla on merkitystä. Etiikalle puolestaan ei voi olla mitään muuta lähtökohtaa kuin hyvä tahto. Olisi mahdotonta ajatella, että etiikan päämäärä olisi paha, ja siksi jo Tuomas Akvinolainen lausui: Bonum est faciendum et prosequendum, malum est vitandum - Hyvä on suositeltavaa ja edistettävää, pahuus taas on vältettävää.

Hyvä ja paha ovat tietenkin vaikeita määritellä yleispätevästi, mutta ajatus valottaa sen, että inhimillisessä tahdonmuodostuksessa on aina parempi pyrkiä hyvään kuin pahaan. Nyt näin ei ole. Ovatpa hyvyys ja pahuus mitä tahansa, ihmiset eivät näytä pyrkivän hyvään vaan pahaan. Heidän tahtonsa on vääristynyt, ja he riippuvat toistensa tukassa kiinni kuin pienet vihamieliset satiaiset. Poliitikot piinaavat toisiaan. Köyhät kamppailevat keskenään, ja rikkaat polttavat rahansa käräjöidessään kunniastaan oikeuksissa, vaikka tuskinpa heidänkään saavuttamansa oikeudet pysyviä ovat. Sananlasku sanoo, että vain huorat ja varkaat huutavat kunniansa perään ja kunnialliset pitävät itse huolen maineestaan.

Nyky-yhteiskunnassa ihmiset ovat kuin pienikokoisia piruja. Kyse on aivan ilmeisesti pahasta tahdosta, ei hyvästä. Myös Suomessa ihmiset kiusaavat toisiaan liikaa. Siksi jokaisen olisi hyvä katsoa peiliin ja tutkia, minkälainen ihminen sieltä löytyy. On kaameaa, että jo koululaisetkin laativat toisistaan tappolistoja. Heidän ahdistuksensa on tietysti vanhempien ihmisten välinpitämättömyyden syytä.

Nais–mies-dialogin vääristyminen

Feministien harjoittama piikittely onkin sitten kokonaan omaa luokkaansa, aivan kuten naisten ja miesten välisen keskustelun kieroutuminen laajemminkin. Esimerkiksi raiskauskriisikeskus Tukinainen tilitti äskettäin, että tappouhkauksien lateleminen parisuhteissa on valitettavan yleistä ja että asiasta ottaa yhteyttä yleisimmin nainen.

Feministinen Helsingin Sanomat laittoi tämän sivuilleen mielellään, mutta niin Hesarin kuin naisten kriisikeskuksenkin näyttää olevan vaikea tunnustaa, että lapsiin kohdistetun perheväkivallan harjoittaja on suurimmassa osassa tapauksista nainen ja että naiset todella pahoinpitelevät miehiään yleisemmin kuin miehet naisia. Esimerkiksi Aamulehden raportoiman tuoreen kyselytutkimuksen mukaan ”tytöt turvautuvat väkivaltaan seurustelusuhteissa poikia useammin”.

Miehet eivät vain avaudu asioista yhtä usein kuin naiset. Lisäksi tilastot eivät kerro siitä henkisestä väkivallasta, eli nalkuttamisesta ja solvaamisesta, joilla naiset usein piinaavat miehiä, ihan institutionalisoidun feminisminkin muodossa.

Feministien miesviha puolestaan kasvaa (hetero)naisten yksinäisyydestä ja peloista, joiden takaa kaikuu seksuaalinen tyydyttymättömyys. Naisille tyypitellyssä roolijaossa naisten ei pidetä suotavana olla seksuaalisesti aktiivisia, ja niinpä he kostavat ja sääntelevät miesten seksuaalista tyydytystä seksistä pidättäytymällä. Näin (hetero)miehet syyllistetään lopulta seksin ostamisesta ja päällekäyvyydestä. Heteromiesten ja -naisten idealisaatioista ja yhteiselon unelmista puuttuu oivallus, että toiselle voi tehdä hyvää vain nöyrtymällä ja suostumalla toteuttamaan toisen toiveita. Sen sijaan nykymeno sisältää paljon salattua henkistä kärsimystä, joka johtuu osapuolten ylpeydestä.

Feminismi sinänsä on täysin ideologinen luomus. Sen edustajat pitävät mahdollisena arvostella feminismiä vain, jos itse on feministi. Todellisuudessa feminismi ei ole tasa-arvon kannalta sen parempi aate kuin sovinismikaan.

Feministien ja sovinistien välinen kissanhännänveto on osa sitä jatkuvaa kähinää, jonka kautta media koettaa luoda arkitodellisuuteen merkityksiä ja jota käsittelin kolumnissani Paskapuheesta. Olennaista on todellakin ajatusmaailma: vääristynyt dialogi ja kieroutuneet nais–mies-suhteet. Kunpa niiden takana ei olisi jokin tarkoitushakuinen paha tahto. Ainakaan reiluilta vastavuoroiseen vaihtoon perustuvilta ihmissuhteilta nuo eivät näytä.

Voisiko politiikkaa tehdä reilusti?

Yhteiskunnassamme on lisäksi suunnitelmallista ja institutionalisoitua pahuutta. On kokonaisia organisaatioita, kuten kaikkien rakastamat pankit, vakuutuslaitokset ja kiinteistöjen välitysfirmat, joissa oikein ammatikseen pohditaan, miten ihmisiä voitaisiin vielä piinata, kiusata ja kiristää, jotta elämä olisi mahdollisimman vaikeaa ja epämukavaa. Ilkeimmille sopisi ohje: vihatkaa toki itseänne kuten lähimmäisiänne.

Itse uskon, että tästä ahneuden, kapitalismin, vääjäämättömänä pidetyn globalisaation ja toivottomuuden kirouksesta voidaan tehdä poliittisilla keinoilla loppu. Hyvä voittaa pahan - oikeus lannistaa vääryyden.

Loppu voidaan tehdä myös korruptoituneiden poliitikkojen välinpitämättömyydestä, ja oikeudenmukaisuus voidaan saattaa takaisin voimaan niin, että ihmiset kokevat taas elävänsä huolta pitävässä yhteiskunnassa.

Lopun ajat ovat lähellä, ja vääryyden pitää väistyä. Itse uskon, että tämän maan politiikassa, henkisessä tilassa ja tahdonmuodostuksessa alkaa aivan pian uusi aika.