9. tammikuuta 2011

Vallankäytön ja järjenkäytön ero


Suljettuani blogini kommenttipalstan on sähköpostiini virrannut pari sivullista kysymyksiä siitä, lähtisinkö jonkin promilleryhmän ehdokkaaksi, kun Perussuomalaiset ovat antaneet ennalta arvattavissa olleen ratkaisunsa.

Taisivat persut pelätä, että menen läpi, jolloin vaikutusvaltani olisi ollut ”liian suuri”. Tai sitten he katsoivat, että ulkopuolella minusta on vähemmän haittaa, ehkä jopa hyötyä, mikäli rupeaisin riitelemään ja sitä kautta nostattamaan puolueen kannatusta. Älkää kuitenkaan olko huolissanne tai toiveissanne: sitä en tee.

Sen sijaan kiitän kaikkia kysyjiä ja kannattajiani niin osanottoseppeleistä kuin kukkalähetystöistäkin.

On ollut mukavaa kuulla, että minun kannattaisi istua odottamaan vuoden 2015 ehdokasasetteluita. Toisaalta on ollut virkistävää tietää, ettei jonossa kököttäminenkään kannata. Hauskaa on ollut saada myös sellaista palautetta, jonka mukaan persupuolueessa olisin ollut kokonaan väärässä seurassa ja että kurjassa joukkueessa toimintani menisi hukkaan. Muistutan kuitenkin, että tuosta seurueesta valitaan Suomen tulevat kansanedustajat, ja harmissani olen vain niiden muiden ihmisten puolesta, jotka sivuutettiin ehdokkuudesta esimerkiksi sukupuolikiintiön vuoksi.

Asioita mitä suurimmalla myötämielellä pohdittuani ilmoitan kohteliaimmin kaikille asiaa tiedustelleille, että en ole lähdössä ehdokkaaksi myöskään Perussuomalaisen puolueen B-listoilta. B-listoilla tarkoitan tällöin puolueen ympärillä toimivia bändäripuolueita.

Jätän isommatkin puolueet kilpailemaan keskenään kaikessa siinä hyvyydessä, laupeudessa ja onnessa, jonka ne haluavat epäitsekkäästi tarjota. Tietyistä syistä on parempi, että en ole minkään puolueiden riesana – sen enempää lampaana susien joukossa kuin sutena lampaiden tarhassa. Sillä sanoohan Platonkin Valtio-kirjassaan (489c):

”[…] totuus on, että sairaan on mentävä lääkärin ovelle, olipa hän rikas tai köyhä, ja että jokaisen, joka tarvitsee hallitsijaa, on mentävä sen ovelle, joka pystyy hallitsemaan – ei että hallitsijan, joka ylipäänsä johonkin pysyy, pitäisi anella alamaisia hallittavikseen.

Suurin osa tulevista kansanedustajista toimii tämän ajatuksen vastaisesti kannatusta kerjätessään, jopa ostaessaan, eikä heistä sen vuoksi hallitsijoiksi olekaan. Ja samasta syystä minä puolestani en ehdokkuutta anele.

Kannatukseni voisi ehkä tuoda muutaman äänen pienpuolueille, mutta pienpuolueiden heikko yleiskannatus saattaisi puolestaan alentaa henkilökohtaista kannatustani. Niinpä en lähde häviämään vaaleja minkään pienryhmän riveistä. Esimerkiksi Muutos 2011 -puolueella on toki hyviä ideoita, joista suora demokratia on yksi. Poliittisen järjestelmämme ongelma on kuitenkin nyt se, että edustuksellinen demokratia ei toimi, ja juuri se pitäisi saada toimimaan.

Filosofia vs. politiikka

Oikeassa ovat olleet tietenkin ne, jotka katsoivat, että eihän kaltaiseni henkilö ”voi olla kansallismielinen”! Aivan niin. He arvioivat ihmisiä omien stereotypioidensa eivätkä esittämiemme näkemysten mukaan: olettaen, että kuvanmukaisen tyypin täytyisi olla esimerkiksi vihreä, feministi tai sosialisti. Todennäköisesti myös näissä ryhmissä minua tähdättäisiin karbiiniaseella päähän heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Puolueissa seinät ovat yleensäkin niin lähellä toisiaan ja katto matalalla, että jo pelkkä kannatuksen nousu synnyttää puheita hajoamisesta. Yksilöt pakotetaan puolueohjelmien taakse, ja aatteellisesti uudistavaa linjanvetoa sallitaan yhtä vähän kuin 43 numeron jalka menee 39 numeron kenkään.

Juuri tähän perustuu politiikan ja filosofian ero: politiikka on vallankäyttöä – filosofia järjenkäyttöä. Filosofisessa etiikassa poliittisia asioita ei edistetä siltä pohjalta, mikä on intressiryhmien etujen mukaista (kuten puolueissa), vaan siltä, mikä on oikeudenmukaista ja hyväksi mahdollisimman monille.

On puolueita, joissa kukaan ei saa edes röyhtäistä ilman puheenjohtajan lupaa. Niissä itsensä kieltäminen asetetaan hinnaksi poliittisesta osallistumisesta. Vahinko vain, että politiikassa kaikki keskittyvät nyt ajamaan perheenäitien ja -isien asioita, ja muut ihmiset ovat puolueille pelkkää ilmaa, vaikka meitä on helsinkiläisistäkin yli puolet.

Eräät filosofikollegani ovat sanoneet, että minua arvostetaan enemmän (omasta mielestäni aliarvostetaan vähemmän), kun en ole puolueiden listoilla. Uskon heitä. Mikään ei ole varmasti niin naiivi kuin juuri poliitikko, sillä poliitikot ovat yleensä optimisteja ja pragmatisteja, eivätkä he ole ymmärtäneet elämän traagisuutta. Se taas ei koostu pelkästä kurjuudesta ja ahdistuksesta vaan ikävästä ja kaipauksesta johonkin parempaan, sellaiseen, joka lopulta kuitenkin floppaa poliitikkojen oman ahneuden ja vallanhimon vuoksi.

Kulttuurimme iltakahvit

Politiikka on tietysti puolueellista. Puolueiden tehtävänä on tinkiä asioista kukin omaan suuntaansa. Juuri siksi politiikan tila on niin kurja: yhdet vetävät yhteen suuntaan ja toiset toiseen, eikä kukaan kanna kokonaisvastuuta siitä, mikä olisi yhteiskunnalle parasta. Koska politiikka on intressiryhmien käsissä, politiikan tulokset ovat aina kompromisseja. Ne ovat valtapoliittisia ja sattumanvaraisia, eivät analysoituja ja suunniteltuja, kuten filosofiassa ja muussa tieteellisessä ajattelussa.

On selvää, ettei kenenkään filosofin anneta sekoittaa poliittisella play groundilla upeasti kehittymään lähtenyttä valheellisuutta. Jään siis sivusta seuraamaan, miten Suomi jakautuu kahtia: yhtäältä niihin, jotka edistävät maahanmuuttoa ja globalisaatioon perustuvaa tuhotaloutta, ja toisaalta niihin, jotka tämän vastareaktiona kiristävät pelkkiä asenteita.

Juuri tästä olen koko ajan varoittanut: EU-vetoinen maahanmuutto- ja talouspolitiikka johtavat siihen, että eri kansanryhmien edut ajautuvat vihdoin aitoihin konflikteihin, ja rasismi nousee kuin kirves maasta kaikissa Euroopan maissa.

En voi muuta kuin keitellä kahvit vapaan Euroopan savuavilla raunioilla.

Onneksi tässä matoisessa maailmassa on kaikesta porusta, vaikerruksesta ja kaikenlaisista ”Puheenvuoro”-palstoista huolimatta vielä myös jotain hyvin kaunista. Toivon sitä myös teille.