Vihreä vastajytky ja riemukuplavoitto

Aivan niin kuin eduskuntavaaleissa päätetään siitä, keistä tulee Rkp:n hallituskumppaneita, niin myös näissä presidentinvaaleissa päätettiin siitä, kenestä tulee Sauli Niinistön kilpakumppani toiselle kierrokselle. Pekka Haavisto on tehnyt itsestään aivan uskomattoman ilmiön, jonka johdosta lähtee hattu päästä myös tällaiselta toiselta keski-ikäiseltä setaveteraanilta.

Ne kollegani, jotka selittävät oikeisto–vasemmisto-asetelman väistymistä ”henkilövaalilla”, uskoakseni erehtyvät tai näkevät asian yksipuolisesti. Perinteisen oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelun tilalla on nyt kaksi tuoreempaa vastakkainasettelua. Ensinnäkin (1) vastakkain ovat ne, jotka pyrkivät edustamaan kansallista etua, ja toisaalta ne, jotka tuntuvat asettavan kansainvälisyysnäkökohdat Suomen kansalaisten edun edelle. Toinen (2) vastakkainasettelu vallitsee hyväosaisten ja huono-osaisten välillä. Tämä jakolinja ei kuitenkaan välity enää oikeisto–vasemmisto-asetelman kautta eikä vastaa sitä.

Sen sijaan hyväosaisten ja huono-osaisten vastakkainasettelu korreloi tuon joko kansainvälisyyttä tai kansallista etua painottavan asetelman kanssa. Koska vasemmistopuolueet ovat hoilanneet aktiivisesti kansainvälisyyden puolesta ja monet syrjäytyneet puolestaan haluaisivat pitää etusijalla kansallista etua, vähäosaisten ja syrjäytyneiden äänet eivät kanavoidu Vasemmistoliiton ja demareiden kautta. Viime eduskuntavaaleissa ne menivät Perussuomalaisille – näissä presidentinvaaleissa todennäköisesti vihreiden ehdokkaalle.


Millaisen kansainvälisyyden puolustajat voittivat?

Kyseenalaista on tietenkin se, miksi kansallinen etu pitäisi nähdä kansainvälisyyden vastakohtana. Monet ehdokkaat ovat painottaneet, että kansallista etua edustetaan parhaiten toimimalla aktiivisesti kansainvälisessä politiikassa. Tämä läksy ei mene läpi, sillä euroalueen nykytilanteessa liian voimakas kansainvälisyyden nimissä esiintyminen koetaan allekirjoitukseksi Suomen valtiontalouden konkurssihakemukseen.

Väyrynen ja Soini liputtivat kyllä kansallisen edun ja eurokritiikin puolesta, mutta heidän persoonansa koettiin ehkä liian konservatiiviseksi. Kolmas (3) edelleen vallitseva vastakkainasettelu onkin sitten edistyksellisyyden ja taantumuksellisuuden vastakkainasettelu.

On hyvä, että jatkoon selvisivät edistykselliset ehdokkaat, sillä nyt täytyy suunnistaa pitkillä valoilla eteenpäin. Kehnoa taas on, että kumpikaan heistä ei suhtaudu kovin kriittisesti EU-maiden letkuruokintaan. Tämän vaalin voittivat ne edistykselliset, jotka katsovat, että kansallista etua ajetaan maltillisen ja pidättyvän kansainvälisyyden (Niinistö) tai aktiivisen ja aloitteellisen kansainvälisen toiminnan (Haavisto) kautta.


Tekeekö Haavisto ihmeen?

Niinistöllä on presidentiksi enää lyhyt matka, sillä suurin osa Väyrystä, Soinia ja Essayahia äänestäneistä siirtynee hänen taakseen. Se jo takaakin runsaan 50 prosentin äänisaaliin. Voi olla, että myös Haaviston kannattajista osa siirtyy Niinistön taakse. On oletettavaa, että muutamat Niinistön kannattajat äänestivät ensimmäisellä kierroksella taktisesti Haavistoa pelkästään pudottaakseen Väyrysen, joka olisi ollut Niinistölle vaikea haastaja oman erimielisyytensä vuoksi.

Sen sijaan Arhinmäen, Lipposen ja Biaudet’n kannattajista valtaosa siirtyy varmasti äänestämään Haavistoa niin, että loppulukemat voivat olla 65 % Niinistölle, 35 % Haavistolle. Parhaimmillaan Haavisto voi puristaa lukemat 60 ja 40:een prosenttiyksikköön. Voittoon johtaa ihme, mutta niidenkään aika ei ole ohi.

Kivuttomasti presidentinvaihto joka tapauksessa käy, sillä pääehdokkaiden välillä ei ole suuria periaatteellisia kiistoja. Suurin tappio tämä oli ehkä Perussuomalaisille, jotka odottivat eduskuntavaalien pohjalta huomattavasti parempaa tulosta. En väitä, että tappio johtuisi siitä, ettei perussuomalaisilla ollut homoa ehdokkaana. Mutta aika kiusallista oli varmaan hävitä homolle, kun Soini oli määritellyt juuri Haaviston pääkilpailijakseen. Yksi syy Soinin odotuksia vähäisempään kannatukseen voi olla äänestäjien tahto nähdä hänet mieluummin nykyisessä roolissaan oppositiopuolueen johtajana.

Selvä vastajytky tämä oli, ja samalla tietynlainen riemukuplavoitto. Vastajytky sikäli, että kansa on kyllästynyt myös muutamille perussuomalaisille tyypilliseen purnaamiseen ja haluaa potkia räppänöitä jälleen auki. Kupla sikäli, että presidentin virka on Haavistolta vielä kaukana. Mutta mukavaa sinänsä, että joku ei-heterokin voi yltää suureen kansansuosioon, eikä ketään katsota karsaasti karvoihin. Myös arvoliberalismista voi olla silloin tällöin apua.


Vakauttava vaali

Poliittisen johtajien valinta on persoonallisuuspsykologisesti kiintoisa asia. Puolueideologiat personifioituvat henkilövaalissa vahvasti. Ehdokkaista tulee puoleensa näköisiä, ja he tekevät puolueista itsensä näköisiä. Kannatuslukemissa näkyvät ihmisten sympatiat, vihat ja rakkaus.

Niinistöä rakastettiin näissä vaaleissa 37,0-prosenttisesti, Haavistoa 18,8-prosenttisesti, Väyrystä 17,5-prosenttisesti, Soinia 9,4-prosenttisesti, Lipposta 6,7-prosenttisesti, Arhinmäkeä 5,5-prosenttisesti, Biaudet’a 2,7-prosenttisesti ja Essayahia 2,5-prosenttisesti.

Mua taas rakastettiin tänä viikonloppuna 100-prosenttisesti, vaikka äänestäjiä ei ollutkaan viittä miljoonaa. Turha vaali. Hävinneille koko rumba ei kannattanut, ja vain nuorimmat heistä saavat prestiisiä uralleen. Vallanvaihto jatkuu samaa rataa. Mikään ei muuttunut, ei myöskään hyvä huumorintajuni. Hävinneille voin nähkääs nauraa ja voittajien puolesta olla iloinen. Päättäkää ihte kumpia olette siellä kotikatsomoissanne. Kuvaruutukuulemiin.