30. huhtikuuta 2012

Connecting people

Tietoviisaat sekä menneisyyden ja tulevaisuuden ennustajat ovat antaneet kaikkensa selittääkseen Nokian markkina-aseman menetyksiä ja pörssiarvon tämänkertaista romahdusta. Parhaimmillaan he ovat toimineet kuin Platonin luolan vangit, jotka pyrkivät ennustamaan varjojen liikkeet.

Koska jälkiviisaus on varminta esittää etukäteen, kysymys kuuluu, missä nämä analyytikot olivat silloin, kun ratkaisuja Nokiassa tehtiin ja miksi juuri he eivät olleet yrityksen johdossa.

Selityksiä on kuultu. Naimisiin meno väärän morsiamien kanssa! Oma ylpistyminen! Ei havaittu vastaantulijoita eikä perässäajajia ennen kuin rysähti! Kaikki on Elopin syytä! Kaikki on Ollilan syytä!

Tietysti on, aivan niin kuin kiitostenkin hetkellä on ollut.

No, hyvä on: kyllähän ihmiset Microsoftia vihaavat. Lähes monopoliasemassa toimiva firma kun kiskoo sosiaaliseksi välttämättömyydeksi muodostuneesta Windowsista ja Office-paketista kymmenyksiä kuin kirkko aneita. Niinpä kuluttajat valitsevat Android-luurin tai kaksi kertaa kalliimman Applen jo ihan kiusasta.

Kenties myös yrityskulttuuria leimasi henkinen stagnaatio. Ja patenttirahastukseen perustuvassa sekä tekijänoikeusvihamielisessä kulttuurissa tulevaisuus on joka tapauksessa avoimen lähdekoodin ohjelmien ja laitteiden. Paitsi ehkä kaikkein kalleimmassa hintaluokassa, jossa yksi kokonaispaketti on riittänyt valtaamaan markkinat, kunhan se on toiminut täydellisesti. Vai mitä sanotte Applen malliston runsaudesta?

No niin. Tiedättekö, mikä oikeasti on syynä Nokian romahdukseen? Se on ihmisten turhamaisuus, hemmotellut kuluttajat, se, ettei markkinoille kelpaa mikä tahansa. Tätä Nokiassa ei tajuttu. Ylenkatsottiin myös markkinoita.

You can't beat the market, sanotaan. Markkinat eivät voisi olla tämän mukaan väärässä.

Todellisuudessa on tietenkin aivan samantekevää, millaisilla kapuloilla ihmiset asioitaan hoitavat ja mitä he kommunikaattoriehinsa kähisevät. Suurimmalla osalla ihmisistä kun ei ole juoponjorinaa tärkeämpää asiaa. Tavallaan Nokiassa oltiin siis oikeassa lopettamalla palveleminen ennen valomerkkiä.

Mutta paradoksaalisesti juuri nyt Nokiassa pitäisi ylenkatsoa asiakkaita entistäkin viiltävämmin. Pitäisi nähdä, miksi ihmiset ylipäänsä haluavat noita taskussa kannettavia tietokoneita, joilla saa yhteyden yhtä hyvin äitiin, jalkavaimoon kuin avaruusalukseenkin ja joiden käyttämiseen tarvitaan kosmonautin peruskoulutus.

Tärkeältä näyttävien multimediapuhelimien suosio perustuu siihen, että ihmisten ihmissuhteet ovat vaikeita ja solmussa. Siksi he yrittävät avata niitä välineellisellä vaikuttavuudella.

Se ei kuitenkaan onnistu, jos todellinen kontakti puuttuu. Ja sitä näillä sofistikoituneilla lörpöttimillä yritetään luoda.

Esimerkiksi minulle on täysin samantekevää, saanko tai lähetänkö rakkausviestin 35 euron halpispuhelimella vai jollain kallimmalla laitteella. Mutta pakit on noloa saada 800 euron puhelimeen, varsinkin kun se on hankittu lähinnä pelkkää itsetehostusta varten.

Kalliinpuoleisen matkapuhelimen näpelöiminen on kuin susikoiraa ulkoiluttaisi. Sen sijaan halpaluuriin puhuminen on söpöä. Myöskään sen hukkaaminen tai risaksi meno ei harmita.

Vain ihmissuhteistaan vieraantunut yksilö tarvitsee proteesin: hän tarvitsee teknologisen kainalosauvan, sähköpostin, videoviestit, liikkuvan internetin, deittipalstat ja chatin lohduttamaan ikäväänsä ja mourutakseen kaipaustaan toisen luo. Muilta ihmisiltä asioiden hoito sujuu ihan tavallisella puhelimella ja lähettämällä muutaman tekstiviestin <3.

Mikäli Nokia haluaa menestyä tulevaisuudessa, sen kannattaa huomata, että kuluttajat voivat lopettaa matkapuhelimien käytön kokonaan havahtuessaan todellisuuteen. Nokian ainoa tulevaisuudenmahdollisuus onkin ratkaista perusongelma: miten ihmiset pääsevät mahdollisimman nopeasti yhdyntään? Sillä siitä älypuhelimien suosiossa on kysymys.

Autonrenkaita ja puunjalostusteollisuustuotteita valmistanut Nokia ei kuollut aikoinaan kumisaappaat jalassa vaan otti harppauksen viestintätekniikan suuntaan. Nyt tarvitaan uusi harppaus. Firman kannattaa hakeutua rauta- ja ohjelmistokauppiaan roolistaan todellisten viestintäongelmien ratkaisijaksi.

Nokian laitteissahan ei ole mitään vikaa. Edullisella 250 euron hinnalla houkutteleva Lumia 710 on ihan tarpeeksi hyvä telefoni. Ja Lumia 800:kin pesee hinnallaan iPhonen. Olen pitänyt molempia kädessäni kuin vieraan miehen munaa tutustuessani niihin kauppaliikkeessä.

Itselläni muuten värisee taskun pohjalla Nokia 7230 -peruspuhelin, jolla asioita voi hoitaa aivan niin kuin itse niitä parhaiten hoidan: toisin sanoen puhumalla. Miten me lainkaan tulimme toimeen ilman monimutkaista verkkoviestintää onnellisella 1980-luvulla?

28. huhtikuuta 2012

Epäonnistunut valtio

Epäonnistumisen käsite on metafyysinen, sillä se edellyttää ihannoidun asiaintilan, jota pidetään onnistuneena. Lisäksi onnistumisen ja epäonnistumisen kantasana on ”onni”, joten takana on pelurin logiikkaa, jonka mukaisesti toiminnan tuloksellisuus voidaan jättää onnenkantamoisten varaan. Kirjoitin aiheesta aiemmin tässä.

Palaan aiheeseen, koska törmäsin sattumalta Wikipediassa hakusanaan ”epäonnistunut valtio”. Ellei olisi koomista, olisi traagista, että valtioita joudutaan listaamaan niiden onnistumisen ja epäonnistumisen mukaan aivan kuin pörssiyhtiöitä neljännesosavuosikatsauksissa. Silti se on täysin ymmärrettävää.

Wikipedia-artikkelin taustalla on The Fund for Peace -järjestön arviointi valtioiden vakaudesta. Katsokaa karttaa. ”Kestävä” tilanne on ainoastaan pohjoismaissa, Sveitsissä, Itävallassa, Benelux-maissa, Irlannissa, Kanadassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Näissä maissa on jokseenkin vakaat ja kansanvaltaiset poliittiset olot. Esimerkiksi Saksa, Ranska, Yhdysvallat, Japani, Britannia ja monet muut G-kerhoon kuuluvat maat ovat vain ”kohtuullisesti” onnistuneita. Näiden maiden kaduilla ja kujilla maleksii viemäreissä asuvia katulapsia. Venäjällä tilanne on ”huolestuttava” ja Keski-Afrikan maissa ”hälyttävä”.

Voimme siis olla kiitollisia. Mutta kenelle? Luultavasti vain itsellemme, sillä muillekaan ei oikein voi olla nyt kiitollinen, kun hyvinvointi ei tule sieltä. Parhaita maita luonnehtii se, että ne ovat syrjäisiä, kuten pohjoismaat, tai eristäytyneitä, kuten meren ympäröimä Australia tai vuorten keskellä sijaitseva Sveitsi. Kanadakin on melko pohjoinen ja rajojaan hyvin vartioiva valtio, jossa ei ole suuria etnisiä ongelmia tiettyjä kielikiistoja ja separatismipyrkimyksiä lukuun ottamatta.

On tietysti vaikea määritellä onnistumisen ja epäonnistumisen kriteerejä. Mutta lopputuloksesta ollaan silti usein yksimielisiä, kun kansa äänestää kurjuudestaan tai hyvinvoinnistaan. Onnistuneita maita ja niiden poliittisia järjestelmiä leimaa väestön yksiaineksisuus ja poliittinen konsensus. Niissä on vältytty kansanryhmien väliseltä eripuralta. Väestö on melko homogeenistä, eikä esiinny moniaineksisuudesta johtuvia konflikteja. Myös Suomen ulkopolitiikan eräs virallisesti tunnustettu tulos on, että maassamme ei vallitse syviä etnisiä ristiriitoja, joilta onnistuttiin välttymään talvi- ja jatkosodan vaikeiden ratkaisujen kautta Suomi-konepistoolin argumentoidessa omaa maahanmuuttokritiikkiään.

On muistettava, että kehitys ei aina kulje vain myönteiseen suuntaan. Pikemminkin näyttää siltä, että kansallisvaltiot, jotka ainakin omasta mielestäni ovat hyvinvoinnin ja turvallisuuden ylläpitäjiä ja takaajia, on kyseenalaistettu myös Euroopassa. Ja siksi niiden asema ja toimintakyky ovat vaarassa heikentyä. Mutta onpa ainakin jotakin, mistä pitää kiinni.

22. huhtikuuta 2012

Vauhdilla kohti rikkaiden tyranniaa


Minkä päällä ylimystö kävelisi, jos ei olisi yhteiskunnallista pohjasakkaa? Kun Björn Wahlroos julkaisi kirjansa Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön tyrannialle (Otava 2012), teoksesta nousi sen merkitykseen ja arvoon nähden kohtuuton kohu. Minusta ei ole mitään uutta eikä erikoista siinä, että kapitalisti puolustaa kapitalismia ja tekee sen haluamalla rajoittaa kansanvaltaa sekä vaatimalla entistä enemmän vaikutusvaltaa taloudelle.

Samansisältöisiä kirjoja ilmestyy silloin tällöin. Yksi esimerkki oli Johan Norbergin Globaalin kapitalismin puolustus (2001), joka oli vastaus Naomi Kleinin tunnettuun teokseen No logo (2000). Myös Wahlroosin kirja on lähinnä argumentti keskusteluun eikä sellainen ohjelmanjulistus, jossa tarjottaisiin ratkaisuja talouselämän pulmallisiin tilanteisiin. Tämäkin oli ennalta-arvattavaa, sillä niin kapitalismia kuin demokratiaakin voidaan sekä vastustaa että puolustaa. Molemmissa kun on luonnollisesti sekä hyvää että pahaa.

Kiintoisinta ja paljastavinta Wahlroosin kirjassa onkin sen sävy ja toisaalta kirjan vastaanotto. Julkisuudessa paljon käytetty ”Nalle” on joka tapauksessa aivan liian pehmeä nimitys Wahlroosille, sillä sisältö on aika kovaa kuitenkin. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että tässä kapitalismin kautta ”hyvää” tekevässä kaksoisroolissaan ankkalinnamme Roope-Setä on hieman epäuskottava ja jopa koominen.

Tahattoman koomista on myös se, että Anders Breivik sattui lausumaan oikeudenkäynnissään lähes täsmälleen samat sanat kuin Wahlroos kirjassaan, eli ”demokratia on enemmistön diktaruuria” – tietenkin täysin riippumatta mistään esikuvista.

Björn Wahlroos ehdottaa rajuja heikennyksiä demokratiaan, jotta pohjoismaat pärjäisivät kansainvälisessä kilpailussa. Perusteeksi hän esittää, että rikkaat veronmaksajat kaikkoavat veroparatiiseihin, ellei heidän vaatimuksiinsa suostuta. On ymmärrettävää, että hän on arvostellut julkisessa sanassa myös kokoomusjohtoisen hallituksen toimintaa, sillä hallitus on suostunut hyvätuloisten verotuksen kiristämiseen sekä veroasteen nostoon. Niinpä kapitalisti karsastaa kansanvaltaa ja näkee sen ”enemmistöjen tyranniana”. Lähteikseen Wahlroos mainitsee muiden muassa 1950-luvun populaarifilosofin, Ayn Randin.

Mutta pitäisikö poliittinen valta luovuttaa rikkaille oligarkeille, kuten anarkokapitalismissa Venäjällä? Jo nyt on surtu laajalti sitä, että Euroopan maat ovat menettäneet itsenäisen veropolitiikkansa, kun rajoja on avattu globalisaation myötä pääomien siirroille. Valtiot eivät voi verottaa yrityksiä tarpeeksi, sillä niiden pelätään siirtyvän alhaisen verotuksen maihin. Valtiot ovat ajautuneet verokilpailuun pitääkseen suuryritykset maassa. Samalla palkansaajien verotus on pidetty korkeana. Omistaja-johtajat puolestaan voivat nostaa pienistä listaamattomista osakeyhtiöistään 60 000 euroa vuodessa maksamatta lainkaan veroa.

Se, että kovaa tulosta tekeviä yhtiöitä ei voida verottaa, on yksi syy myös Euroopan maiden talouskriisiin. Ja sitä puolestaan legitimoi Euroopan unioni, joka toimii kapitalismin sekä siihen liittyvien pääoman- ja työvoimansiirtojen takuumiehenä.

Yksi asia, josta olen samaa mieltä Wahlroosin kanssa on näkemys, että työvoiman halpatuonti kolmannesta maailmasta on ongelma. Se on ihmisoikeusongelma, johon liittyy taloudellista riistoa, ja se on poliittinen ongelma, joka heikentää länsimaiden kantaväestöjen asemaa. Toinen yhtymäkohta on käsityksessä historian kokonaiskulusta. Myös omasta mielestäni marxismin opit menivät harhaan siinä, että luokkataistelun oletettiin määräävän historiankulun. Tämä näkemys ei ottanut huomioon, että lähes kaikki hyvinvointi on luotu teknisen kehityksen ja yhteistyön tuloksena eikä suinkaan repimisen ja konfliktiin saattamisen kautta.

Wahlroosin vahva puoli on, että hän yhdistelee professorimaiseen tapaan aatehistoriaa, talousteorioita ja politiikantutkimusta – näkökulmia, joista jokin on jäänyt usein peittoon vähemmän oppineilta. Mutta olen koko lailla eri linjoilla verrattuna siihen, kuinka hän asioita tulkitsee siellä Åminnen kartanossaan, Gustaf Mauritz Armfeltin työpöydän ääressä, vastapäätä Platonin rintakuvaa.

Wahlroos esimerkiksi palvoo Kiinaa ja pitää maata esimerkkinä yksituumaisesti johdetusta kansantaloudesta, jossa pääoma kukoistaa. Vaikka Kiinan talouskasvu huiteleekin kymmentä prosenttia, onko tämä maailman ainoa kommunistisesti hallittu markkinatalous nyt jokin ihmisoikeuksien ja hyvinvoinnin paratiisi?

Vaikka Venäjän sijoitusrahastot tuottavatkin useita kymmeniä prosentteja, onko oikein, että Putinin johtamassa diktatuurissa esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä viedään kuin sikaa korvasta kiven sisään? Pikemminkin kyseessä on vain Neuvostoliitto uudella nimellä.

Jotakin omituista on myös Wahlroosin lähtökohdassa: hänen tavassaan vastakohtaistaa markkinat ja demokratia. Kirjoittajan katsannossa vapaa kilpailu nähdään kansanvaltaisen politiikan vastakohtana. Todellisuudessahan myös markkinat ovat politisoituneet, ja jokainen kulutusvalinta on äänestyspäätös, jolla ratkaistaan esimerkiksi ekologisia asioita. Vastaavasti demokratia perustuu aatteiden ja ehdokkaiden vapaaseen kilpailuun. Siksi on tärkeää, että emme ajautuisi niin sanottuun ostodemokratiaan, jossa ihmisillä on poliittista valtaa ja oikeuksia vain sikäli kuin heillä on varaa maksaa niistä. Sen sijaan pitäisi säilyttää aatteiden ja ideologioiden vapaaseen kilpailuun ja äänestämiseen perustuva kansanvalta.

Poliittisen vallan ostamista sanotaan nimittäin korruptioksi. Ja kansan olot ovat yleensä kurjimmat siellä, missä lahjonta kukoistaa. En väitä, että Nova-jengin viime viikolla saamat tuomiot olisivat olleet kohtuullisia esimerkiksi henki- ja väkivaltarikoksista annettuihin verrattuina, mutta tuntuva rangaistus demokratian halveksunnasta on joka tapauksessa paikallaan. Miksi demokratian hienostuneet ja teoreettisesti sofistikoituneet kiertoyritykset olisivat moraalisesti parempia kuin kansanvallan julkea mitätöiminen korruptioskandaaleissa?

Parhaan esimerkin Wahlroosin tavoittelemista organisaatioista, joissa demokratiaa ei tunneta ja joita johdetaan sotilaallisen teknokraattisesti, tarjoavat nykyiset yliopistot. Toimiihan Helsingin yliopiston hallituksen jäsenenä kapitalisti Jorma Ollila, ja onhan kapitalisti Björn Wahlroos itsekin Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun hallituksen puheenjohtaja! Opintotuen takaisinperinnän kohteeksi joutuneilla hyvätuloisilla opiskelijoilla ei ole varmaan mitään sitä vastaan, että tosiköyhä nimeltä Björn Wahlroos kuittaa vuodessa 300 000 euron maataloustuet. Siitä riittää rahaa useampaankin peltoautoon.

Omasta mielestäni kärryt on valjastettu hevosen eteen, kun talouden annetaan ohjata politiikkaa. Asiat ovat inhimillisesti ja oikein silloin, kun poliittisilla valinnoilla voidaan ohjata taloutta. Melkeinpä kaikki talouden ja demokratian ongelmat johtuvat nyky-EU:ssa siitä, että poliittinen päätöksenteko tapahtuu suuryritysten ehdoilla. Tätä tendenssiä ei pitäisi vahvistaa vaan heikentää. Vain siten voidaan luoda inhimillistä ja luottamukseen perustuvaa yhteiskuntaa. Sillä tärkeintä on ihmisyys. Mutta siitä Wahlroosin kirjassa ei puhuta mitään.

21. huhtikuuta 2012

Onko Anders Breivik hullu?


Hulluutta on monenlaista. Tämän mukaisesti on olemassa hauskoja hulluja ja vaarallisia hulluja.

Mediassa on pohdittu viime aikoina, onko Norjan ampumatragediaan syyllistynyt Anders Breivik hullu. Hulluuden suhteellisuudesta todistaa se, että asiasta on kaksi päinvastaista psykiatrinlausuntoa.

Hulluuden medikalisointia kritisoivan antipsykiatrisen liikkeen arvostettu perustajahahmo Thomas Szasz arvioi jokin aika sitten Yhdysvaltain massamurhaajien psyykkistä tilaa kirjoituksessaan ”Senseless – Did the perpetrator of the Tuscon massacre have a reason?”.

Szaszin mukaan ihmiset uskovat mieluummin, että massamurhaaja on mielisairas kuin että hän toimisi vapaan tahdon ja järkiperäisen harkinnan pohjalta. Ajatus hulluudessa piilevästä järkevyydestä kyseenalaistaisi suuren yleisön oman järkevyyden ja olisi siksi liian vaikea hyväksyä. Sen sijaan skitsofreenikoksi leimaaminen on turvallista ja helppoa. Se ulkoistaa vaaralliselta tuntuvan järjettömyyden arvostelijoiden itsensä ulkopuolelle.

Anders Breivikin tekoja ei pidä hyväksyä, mutta niitä voidaan ymmärtää. Sen sijaan julkinen sana ja normatiivinen juridinen eetos leimaavat poikkeusyksilöt helposti hulluiksi, tekevätpä he hyvää tai pahaa.

Mielisairauden myytti -teoksestaan (alkut. The Myth of Mental Illness, 1960) tunnettu Szasz katsoo, että useassa tapauksessa sarjamurhaaja on vain epätoivoinen. Epätoivoiset päätelmät tulevaisuudesta johtavat suisidaalisuuteen ja itsen näkemiseen marttyyrina. Tässä mielessä sarjasurmaaja on elävä kuollut, joka vie loppuun kohtalokkaat tekonsa tai ideologiansa. Erään esimerkin tarjoavat muslimiterroristit, jotka ovat suorittaneet kuolinrituaalinsa.

Szasz siteeraa artikkelissaan Carl von Clausewitzin lausetta ”sota on politiikan jatkamista toisin keinoin”. Tämä saattaa tuoda mieleen Breivikin pitämän puolustuspuheen, jonka mukaan syytetty todellakin käy omaa sotaansa ja tekee sen sangen epäpoliittisin asein.

Kaivoin Thomas Szaszin esiin tieteen lähihistoriasta siksi, että vertailu hänen aikakauteensa paljastaa tietyn ilmastonmuutoksen. Vielä 1960- ja 1970-luvulla yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta osattiin lähestyä älyllisesti. Nykyisin asioita koetetaan ratkoa väkivallalla. Yhteiskuntasuhteet ovat väkivaltaistuneet, ja äly on köyhtynyt. Siitä kertovat myös perhe- ja parisuhdeväkivalta.

Joku Georg Lukácsin tapainen yhteiskuntateoreetikko voisi sanoa, että näennäisesti hyvinvoivissakin perheissä yleistyneet perhesurmat kertovat korutonta kieltään siitä, miten porvareilta menee järki. Rahakas on tässä suhteessa yhtä köyhä kuin kokonaan varaton. He vain kuolevat eri syistä: toinen tulottomuuteensa ja varattomuuteensa – toinen yli varojensa elämiseen, asuntovelkoihin, luottokorttilaskuihin ja turpeaan merkityksettömyyteen. Rikas voi olla köyhäkin, kun taas rahakas ei kestä vähenevän voiton lakia. Tuloksena on pelkkää pettymystä sen johdosta, että kaikki on saavutettu tässä turhuuden tavoittelun taivaassa.

Myös pankkiryöstäjien motiivit voivat olla järkiperäisiä. Kun pankit ryöstävät jatkuvasti meitä, voi tuntua järkevältä, jopa eettiseltä, käydä hakemassa aseen kanssa omansa pois. Tai kun työmarkkinat kiristyvät, saattaa tuntua oikealta mennä ampumaan kerroksellinen liian hyvinvoivia kollegoita jollakin yhteiskunnan laitoksella. Pullamössösukupolveahan he kuitenkin ovat, eikä omakaan asema siitä kenties huonone, vaikka veisivät sellin perukoille lopuksi iäksi.

Yhteiskunnallisten ristiriitojen purkautuminen väkivallaksi kertoo järkyttäviä asioita yhteiskuntamme jakautumisesta ja älymystön kyvyttömyydestä luoda sellaista uutta yhteiskuntateoriaa, joka tukisi oikeudenmukaisuutta.

Siksi ymmärrän myös elokuvaohjaaja Aki Kaurismäkeä, joka The Guardian-lehdessä ehdotti maailman rikkaimman omistavan luokan surmaamista: ”En näe ihmiskunnalle muuta vaihtoehtoa kuin terrorismin. Tapamme sen yhden prosentin, joka omistaa kaiken. Tämä yksi prosentti on saattanut meidän tilanteeseen, jossa ihmisyydellä ei ole enää arvoa”, Kaurismäki sanoi The Guardianin toimittajan mukaan.

Elokuvaohjaajan kannanotto kertoo taiteilijan neuvottomuudesta mutta myös siitä, että politiikasta vastuussa oleva älymystö on lannistunut ja luovuttanut. Aivan samalla tavalla Björn Wahlroosin (kapitalistin perikuvan) huolestuminen kertoo tavasta, jolla ”se nalle vinkaisee, johon piikki ampaisee”.

Väkivaltaisten johtopäätösten takana ei ole välttämättä kuitenkaan hulluutta. Aseisiin tarttuminen perustuu usein vakaaseen järkiperäiseen harkintaan niin valtioiden kuin yksilöidenkin välillä. Anders Breivik käy omaa kamppailuaan, jonka hän on määritellyt ”itsepuolustukseksi”. Hän siis varjonyrkkeilee ja taistelee tuulimyllyjä vastaan.

Vihollista hänen määrittelemässään muodossa tuskin on olemassa. Mutta se voi olla olemassa jossakin toisessa muodossa. Anders Breivik murhasi syyttömiä. Sen sijaan hänen olisi kannattanut kohdistaa vihansa oikein ja käydä yhteiskunnan kurjistumisesta vastuussa olevan politiikan kimppuun.

Sikäli Breivikin kohde oli oikea, että hänen epätoivonsa kertoo poliittisen vasemmiston epäonnistumisesta. Vasemmisto on epäonnistunut toimiessaan tavalla, joka on johtanut työväenluokan kurjistumiseen. Maahanmuutto ja globalisaatio ovat ensimmäiseksi vieneet leivän nimenomaan työväenluokan pöydästä, kun tuotantoa on siirretty kolmanteen maailmaan ja ulkomainen halpatyövoima on vallannut alaa läntisessä Euroopassa. Silti vasemmistolainen ay-liike on hoilannut Kansainvälistä ja tehnyt sen omaksi vahingokseen.

Ne lähinnä vihervasemmistolaiset tahot, jotka äänekkäimmin ovat vastustaneet globalisaatiota, eivät ole myöntäneet, että myös maahanmuutto on globalisaation osa. Maahanmuuton varjopuolista on vaiettu rasismisyytösten pelossa, vaikka maahanmuuttoa voitaisiin arvostella yleispoliittisin ja moraalisin perustein. Laaja maahanmuutto ei ole kantaväestöjä kohtaan oikeudenmukaista eikä yhteiskunnallemme hyväksi.

On mielenkiintoista nähdä, miten Anders Breivik tuomitaan. Tuleeko hänestä Norjan ensimmäinen kuolemaantuomittu Vidgun Quislingin jälkeen, vai tuomitseeko oikeus hänet elinkautiseen, joka voi rangaistuksena olla kuolemantuomiotakin ankarampi?

Me kaikkihan olemme joka tapauksessa kuolemaantuomittuja; täytäntöönpanon ajankohta vain vaihtelee. Siksi marttyyriksi itsensä tunteva voi jopa nauttia kuolemantuomiosta. Esimerkiksi muslimiterroristi ei saa tehdä itsemurhaa terroritekonsa jälkeen, mikäli hän on jäänyt henkiin, sillä itsemurha on syntiä. Sen sijaan kuolemantuomio palauttaa hänet marttyyriksi. Samaan tapaan myös vastaterroriin syyllistynyt Breivik voi iloita jo etukäteen päänsä pudottamisesta (jota Jaakko Ilkan aikoihin sanottiin teilaukseksi). Niin terroristin kuin sotasankarinkin mielestä on siis hyvä kuolla jonkin tärkeäksi kokemansa asian puolesta, sillä siten ei ainakaan kuole turhan tähden, kuten suurin osa muista ihmisistä. Parhaassa tapauksessa jää vuosisadoiksi ihmisten mieleen.

Merkille pantavaa on, että julkisuudessa Breivik on tuomittu paljon ankarammin kuin monet niistä muslimiterroristeista, jotka ovat räjäyttäneet lentokoneellisen viattomia ihmisiä. Myös Mohammed Atta sai kunniallisen kuolinilmoituksen Helsingin Sanomiin pian valitettavan poismenonsa jälkeen, eli myös ymmärrystä medialta on löytynyt.

Ilmeisesti Breivik ei ole juuri sen hullumpi kuin Bulevardin perhesurmaaja, keskiverto pankkiryöstäjä, käynnissä olevien Hullujen Päivien kuka tahansa asiakas tai joku taiteilija, joka ehdottaa taloudellisen ja poliittisen eliitin pysyvää viraltapanoa. Uskottavan poliittisen ohjelman puuttuessa ja epätoivon vallitessa jokaisesta tavallisesta pulliaisesta voi löytyä murhaaja, ja ”hulluus” on vain pilkkanimi valtasuhteisiin liittyvässä taistelussa oikeudenmukaisuudesta.

15. huhtikuuta 2012

Säästämmekö itsemme hengiltä?


Hallitus ilmoitti alkuvuodesta aikovansa säästää muun muassa lopettamalla varuskuntia ja yhdistelemällä kuntia. Kaikessa säästämisessä on kynnys, jonka jälkeen säästäminen muuttuu tuhlaamiseksi.

Esimerkiksi jos armeijan yksiköitä lopetetaan, se voi käydä kalliiksi, mikäli valtio menettää koko tonttinsa sodassa. Ja suurkuntien perustaminen lisää matkakuluja ja muita menoja.

Terveyspalvelujen ulkoistaminen taas on johtanut toiminnan siirtymiseen ulkomaisessa omistuksessa olevien yksityislääkäriasemien haltuun, jolloin verovarat päätyvät liikevoittoina ulkomaille eivätkä jää rikastuttamaan kotimaisia toimijoita. Ja hoitokin on tehottomampaa, samoin koko toiminnan koordinointi. Esimerkiksi Yhdysvalloissa sairaaloiden toiminnot on yksityistetty, ja sairaanhoitajat sekä lääkärit myyvät palvelujaan sairaaloissa aivan niin kuin tuolipaikkaa pitävät parturit omaa osaamistaan parturiliikkeissä. Tuloksena potilas saattaa saada yhdestä käynnistä useita kymmeniä laskuja eri tahoilta: lääkäreiltä, hoitajilta, vahtimestareilta, kanslisteilta ja niin edelleen.

On varottava säästämästä itseään hengiltä. Säästämiseen liittyy myös sosiaalirakenteen ongelmia. Helsingin, Espoon ja Vantaan liitosongelmana on se, että mikäli miljoonakaupunki syntyy, minne jatkossa laitetaan köyhät, sillä Helsinki ei voi enää lähettää vähävaraisia ja pienituloisia asukkaitaan ympäröiviin kuntiin, kuten nykyisin.

Yksi mahdollisuus olisi hieman laajempi kunta- ja lääniuudistus: liitetään Ruotsi takaisin Suomeen ja muodostetaan Fennoskandian valtio. Tilastojen mukaan siitä tulisi yksi maailman vahvimmista talouksista. Tämä auttaisi myös Ruotsia luopumaan turhakkeesta nimeltä kuningashuone, jos samalla päästäisiin siirtymään tasavaltaan.

Säästötoimien lisäksi Suomen taloutta tasapainotetaan verotusta lisäämällä. Luulen, että ihmiset maksavat mielellään myös veroja, jos saavat vastineeksi laadukkaita palveluja. Verojen nostaminen onkin parempi vaihtoehto kuin yletön säästäminen, vaikka myös verottajalle tulee helposti narun pää käteen. Maassamme on jo optimaalinen verotus, eikä veroasteen nosto lisää kokonaisverokertymää. Esimerkiksi arvonlisäveron nosto vähentää kysyntää ja näivettää talouselämää.

Hallitus päätti jonkin aika sitten nostaa sekä tuloveroa että arvonlisäveroa. Tämä merkitsee, että keski- ja pienituloiset maksavat korotuksista suhteellisesti enemmän kuin hyvätuloiset. Sen sijaan olisi pitänyt kumota säädös, joka sallii omistaja-johtajien nostaa pörssin ulkopuolisista osakeyhtiöistään osinkotuloja verovapaasti aina 60 000 euroon asti.

Yhtiöiden verotusta pitäisi muutoinkin lisätä. Valtiot eivät vain uskalla tehdä niin, sillä ne pelkäävät yritysten, pääomien ja työpaikkojen lähtöä maasta. EU:n mahdollistama varojen helppo siirtely on johtanut siihen, ettei valtioilla ole enää itsenäistä veropolitiikkaa, vaan valtiot ovat ajautuneet verokilpailuun siitä, missä maassa on kevyin ja yrityksiä suopeimmin kohteleva verotus. Myös finanssipoliittisessa mielessä valtioiden talousahdingon syyksi paljastuu siis Euroopan unioni, joka ajaa kapitalismin ja kansainvälisten suuryritysten etua.

On tietenkin selvää, ettei Suomen talouden ongelmia voida pitkällä tähtäimellä korjata sen enempää säästämällä kuin verottamallakaan. Ainoa ratkaisu on tuotannon tehostaminen ja sen luoma talouskasvu. Tuotannon tehostamisen ei pidä kuitenkaan tarkoittaa potkujen jakelua tai hiostamista.

Eräs tärkeä tuotannon tekijä on nimittäin työ. Tehokkaasti toimivassa yhteiskunnassa myös työ on tehokkaassa käytössä. Tämä merkitsee, että työvoima pitäisi saada hyvään hyötykäyttöön ja työttömyyttä alennettua. Näin käykin, mikäli niin tekniset, tieteelliset, taiteelliset kuin humanistisetkin innovaatiot ja osaaminen saadaan suotuisasti markkinoille, tuotantoon ja tuotteistettua. Hyvä yhteishenki ja kansallisen edun tavoittelu ovat tällöin avainasemassa.