13. lokakuuta 2010

Entä jos epäonnistuminen onnistuu?


Tänään, kolmantenatoista päivänä lokakuuta, vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Sitä varten perustetulla internetsivustolla muutamat yritysjohtajat ja liikkeenjohdon konsultit selittävät, että heidän tarkoituksenaan on rohkaista suomalaisia epäonnistumaan, ”jotta he uskaltaisivat ottaa riskejä”.

Epäonnistumisen teema olisi muutoin hieno, mutta sen perustelut ja tarkoitushakuisuus kerrotaan peittelemättä. Kyseessä on siis tyylillinen floppi. Se antaa tahattoman lapsellisen malliesimerkin epäonnistumisesta omien tarkoitusperien salaamisessa. Tendenssimäinen propaganda harvoin onnistuu.

Psykologisesti on ehkä viisasta ajatella, että ihmisellä on oikeus epäonnistua. Onnistumisen vaatimukset ovat usein pakottavia. Epäonnistumisen päivän perustaneet eivät kuitenkaan ajattele asiaa terapeuttiselta kannalta. Heidän ajattelunsa takaa pilkottaa infantiili konstruktiivisuus. Sen mukaan aina pitää edistää, kehittää ja tavoitella hyötynäkökohtia. Aitoa epäonnistumisen oikeutta ei ole.

Onnistumisen käsite sinänsä on metafyysinen, aivan kuten epäonnistumisenkin. Onnistuminen edellyttää absoluutin, ihannoidun ja tavoitellun tilan, johon nähden onnistutaan tai epäonnistutaan. Epäonnistumisen käsite puolestaan on mahdollinen vain johonkin välteltyyn asiantilaan nähden. Se implikoi näkemyksen, että on jotakin, mitä ei toivota ja on syytä karttaa. Sekä onnistumisen että epäonnistumisen käsitteen kautta asioita ja ilmiöitä leimataan suotaviksi tai epäsuotaviksi. Tämä arvottaminen puolestaan on syvästi ideologista.

Asioiden leimaaminen hyviksi tai pahoiksi, tavoiteltaviksi tai ei-toivotuiksi, voi olla jopa eettisesti vaarallista. Ajatelkaa, kuinka suopeaa ja imartelevaa olisi sanoa esimerkiksi vammaisen lapsen saaneille vanhemmille, että olen pahoillani epäonnistumisestanne, mutta kyllä varmaan joskus vielä onnistutte, kun vain kovasti yritätte. Onnistumisen ideologia voi olla julma.

Nähdäkseni kyseisenlaiset markkinointi- ja bisnesideologiat ovat etääntyneet kauaksi psykologisen tiedonmuodostuksen eettisistä ihanteista. Eräs tieteenala on siinä valjastettu kaupalliseen käyttöön.

Onnistumisen ja epäonnistumisen käsitteet ovat myös kompleksisia. Jos epäonnistumiseen rohkaistaan tavoitteena vahingosta viisastuminen ja entistä parempi onnistuminen, ihmisen ajatellaan silloin onnistuvan epäonnistuessaan. Se taas olisi onnistuminen eikä epäonnistuminen, ja siten epäonnistumisen takaa pilkottaa onnistumisen raskas taakka.

Onnistuminen sitoo: se määrittelee ihmisen niiden päämäärien kautta, joiden saavuttamisessa hän on onnistunut. Esimerkiksi olympiavoittaja myöntää onnistumalla alistaneensa koko elämänsä voiton tavoitteluun ja olleensa riippuvainen tuon voiton saavuttamisesta muiden kilpailijoiden ja lajin asettamilla ehdoilla. Hän on siis kunnianhimonsa vanki onnistumista tavoitellessaan. Voitto leimaa hänet voittajaksi, aivan niin kuin tappio leimaisi häviäjäksi. Voittaja myöntää voittoa tavoittelemalla pelänneensä häviötä, ja siksi hän tunnustaa heikkoutta: riippuvaisuutta muiden hyväksynnästä. Ei ole ihme, miksi monet huippu-urheilijat ajautuvat myöhemmin elämässään rappiolle, kun heidän elämänsä on noin pientä, surkastunutta ja ehdollistettua toisten ihmisten mielipiteille. Kun päämäärien tavoittelu katoaa, elämältä häviää merkitys, ja ihminen putoaa mustaan aukkoon.

Joskus väitetään, että on parempi tavoitella itse itselle asettamiaan päämääriä kuin ympäristön asettamia päämääriä. Käytännössä myös itselle asetettujen päämäärien valitsemiseen liittyy paljon ympäristön vaikutusta, ja molemmissa tapauksissa ihminen joka tapauksessa antautuu pyrkimään ja tavoittelemaan tiettyjä ihanteita, mikä puolestaan merkitsee alistumista eksistentiaalisen olemishuolen ja sen taustalla asuvan kuolemanpelon valtaan. Epätoivoinen rimpuilu tavoitteiden saavuttamiseksi on usein vain halua kirjoittaa nimensä historiaan ja välttää kaiken katoamisesta seuraava ahdistus.

Onnistumisen käsitteen kantasana on ”onni”. Tämä vihjaa, että onnistumiseen tai epäonnistumiseen vaikuttavat niin sanotut onnenkantamoiset ja siten siis muutkin tekijät kuin ihmisen omat kyvyt ja tahto. Usein näin juuri on, ja siksi ketään ei voida syyttää eikä kiittää onnistumisistaan tai epäonnistumisistaan. Suksi voi katketa kohtalokkaalla hetkellä, tai ihmiset voivat kerta kaikkiaan lopettaa esimerkiksi matkapuhelimeen puhumisen pelkän satunnaisen muoti-ilmiön vuoksi, mikä puolestaan vie operaattorit konkurssiin. Tämä ei merkitse, että olisi olemassa väistämätön kohtalo, mutta toistuvat epäonnistumiset voidaan selittää tuloksiksi omien virheiden toistamisesta ja seurauksiksi ihmisten perusasenteista.

Liikkeenjohdon konsultit näyttävät luottavan liikaa ihmisten kykyyn oppia virheistään. Esimerkiksi ihmisten poliittinen muisti on tutkimusten mukaan noin kolmen kuukauden mittainen. Luonto on säätänyt muistin suhteellisen lyhyeksi, sillä muuten ihmiset eivät pääsisi yli myöskään epäonnistumisistaan. Mutta samalla katoavat usein myös opetukset. Kun niin sanottuja virheitä ei pysähdytä analysoimaan, ei ole ihme, miksi ihmiskunta ei opi virheistään vaan jatkaa niiden toistamista entistä suuremmassa mittakaavassa.

Entä kumpi loppujen lopuksi perii voiton, onnistuminen vai epäonnistuminen? Saneleeko jompi kumpi totuuden elämän olemuksesta? Filosofi Emmanuel Lévinasin mielestä kaikki filosofia epäonnistuu; niin myös useimmat ihmiset pyrkimyksissään. Täydellisyyden tavoittelu on tuhoon tuomittua ja turhaa. Johtopäätös on helppo uskoa metafyysisenä päätelmänä maailman tilasta. Saatu näyttö puoltaa ajatusta, että maailma on epätäydellinen ja monessa suhteessa pilalle turmeltunut paikka, joten myöskään ihmisten ei tarvitse hävetä epäonnistuneisuuttaan. Pikemminkin epätäydellisyydessä, epäonnistumisissa, virheissä ja vajavaisuudessa voisi nähdä sellaista kauneutta, joka paljastaa ihmisten inhimillisyyden. Sen sijaan liikkeenjohdon pakonomaiset päämäärät eivät tätä salli; ei myöskään yliopistolliseen tiedonmuodostukseen liitetty idealismi, täydellisen totuuden ja tiedon tavoittelu, joka on perimmältään uskonnollista alkuperää. Sen mukaan tieteen haluttaisiin olevan jumalallisen epäilyksetöntä, kuin kirkasta ja puhdasta lasia.

Vitsikästä on, että liikkeenjohdon konsultit ohjaavat nyt ihmisiä epäonnistumaan ja sitä kautta onnistumaan. Tällöin kyseessä ei ole aito epäonnistuminen. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä nämä pomot ja päällysmiehet ajattelisivat sellaisesta karpaasista, joka sanoisi ja todistaisi epäonnistuneensa työtehtävissään lopullisesti, korjaamattomasti ja peruuttamattomasti, ja vieläpä tahallaan: täsmälleen epäonnistumiseen ohjaavan läksyn mukaisesti! Eipä taidettaisi asiasta ilman potkuja selvitä.

Tässä nähdään, kuinka ristiriitaista yritysvalmentajien ja liikkeenjohdon konsulttien asennoituminen on. Epäonnistumisessa onnistunut puolestaan voi iloita onnistuneensa edes jossain.

Itseeni onnistumiset tai epäonnistumiset eivät tee yleensä mitään vaikutusta. Epäonnistuneille voin nauraa ja onnistuneiden puolesta olla iloinen!