6. helmikuuta 2013

Irtisanoutua voi kaikesta paitsi maineesta


Kun äärivasemmistolaiset Li Andersson, Dan Koivulaakso ja Mikael Brunila aikoivat julkaista Jyväskylän kaupunginkirjastossa teoksensa Äärioikeisto Suomessa, tulos oli odotettu. Paikalle pyyhälsi kutsumattomana vieraana myös kirjan aiheena oleva äärioikeisto itse julkisesta sanasta tunnetuin ja poliisiakin työllistänein seurauksin. Tilaisuudessa sattunutta puukotusta ja muuta nujakointia paheksuttiin sittemmin laajalti.

Huomiota herättävää on, että niin kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki kuin presidentti Sauli Niinistökin vaivautuivat ottamaan asiaan kantaa. Vasemmistoliittolainen ministeri vaati Perussuomalaisia irtisanoutumaan Suomen Vastarintaliike (SVL) -nimistä järjestöä edustavien hyökkääjien toimista, ja kokoomuslainen presidentti taas katsoi tarpeelliseksi tuomita väkivallan käytön, ikään kuin se ei olisi selvää muutenkin. Ainakin he itse tuntuivat irtisanoutuneen väkevästi jostakin. Miksiköhän?

Vitsikästä on, mistä kaikesta pitää tai voi irtisanoutua. Sellaisesta, missä ei ole osapuolena, ei voi irtisanoutua, ja median olisikin syytä olla kytkemättä ihmisiä keinotekoisesti mihinkään, jossa he eivät ole mukana.

Pyydän lukijoitani huomaamaan, että en kirjoita nyt tuomiota (tai mitään kannanottoa) itse väkivallanteosta, niin kuin te arvoisat lukijat aloitte ehkä luulla, vaan tarkoitukseni on kirjoittaa siitä, mitä tällaisessa tuomitsemisessa tai käsien pesussa itse asiassa tapahtuu.

Perussuomalaisten käsien pesu

Perussuomalaisia on vaadittu jatkuvasti irtisanoutumaan oman puolueensa sisältä esitetystä rasismista, väkivallasta ja herjojen heitosta. Välillä irtisanoutuminen on ollut oma-aloitteista, kun sitä ovat ehdottaneet puolueen toiset jäsenet. Irtisanoutumista on vaadittu muun muassa rotuopista, homofobiasta, muukalaisvihasta ja natsismista. Ytimekkäämmin olisi voinut vaatia irtisanoutumista paskasta. Se olisi käynyt kertaheitolla.

Irtisanoutumisvaatimusten kohteina ovat olleet muiden muasssa Teuvo Hakkaraisen, Pentti Oinosen, Juho Eerolan, James Hirvisaaren ja hänen avustajansa Helena Erosen lausunnot ja sitoumukset. Puolue on selitellyt poliittisesti epäkorrekteja kannanottoja ”erehdyksiksi”, ”vitseiksi”, ”tietämättömyydeksi”, ”harkitsemattomuudeksi”, ”kokemattomuudeksi” ja tietenkin myös juovuksissa esitetyksi toilailuksi. Valkopesu on ollut jatkuvaa, eikä ole epäilystäkään, etteikö yksittäistapauksista muodostuisi yhtenäinen kuva tai piirros, joka osoittaa aatteen tai ideologian luonteen.

Minusta on väärin, että esimerkiksi Helena Erosen hihamerkkikohua ja Juho Eerolan avustajana toimineen Ulla Pyysalon hakeutumista edellä mainittuun SVL-järjestöön seliteltiin pois. Hakemus olisi kannattanut jättää sisään ja ehkä hyväksyäkin, sillä siinä on ryhmä, johon moni samalla tavoin ajattelevista todellakin kuuluu.

Mutta en nyt vaivaudu ottamaan kantaa noihin aiempiin tapahtumiin. Yksinkertaisimmalla selitystasolla eli normatiivisella tasolla voidaan todeta vain, että Perussuomalaisen puolueen olisi syytä tehdä selvä tili siitä, mitä se edustaa ja sallii, eikä tyytyä selittelemään ikävyyksiä jälkikäteen.

Tässä kirjoituksessa ei ole nimittäin kyse perussuomalaisista eikä heidän arvostelemisestaan, vaan nimenomaan noista jo alussa mainitsemistani irtisanoutumisista, välimatkan repimisistä ja hajuraon tekemisistä. Siksi otan esimerkin myös toiselta ilmansuunnalta.

Kommunistien käsien pesu

Ei ole pitkäkään aika kun Helsingin yliopisto päätti sanoutua irti ”kohudosenttina” tunnetuksi tulleen Johan Bäckmanin esittämistä Viron historian vääristelyistä, joilla ei ole selvästikään mitään tieteellistä pohjaa ja jotka osoittavat lausujansa menettäneen arvostelukykynsä joko suhteessa todellisuuteen (mikäli hän oli tosissaan) tai suhteessa yleisöönsä (jos hän sanoi kaiken vain provosoidakseen). Merkille pantavaa on, että tällöinkin irtisanouduttiin vain mielipiteistä. Ei irtisanottu ihmisiä, sentään. Sillä täytyyhän omat virheensä näyttää varsinkin yliopistossa, jotta ne voidaan kumota. Siksi kiinnitys yliopistoon on parempi kontrollin muoto kuin pois potkaiseminen.

Itään päin kallistuminen on ollut Suomessa useiden poliittisten irtisanoutumisten aiheena. Virallinen poliittinen johto muisti irtisanoutua niin sanottuina suomettumisen vuosina kaikista ”neuvostovastaisina” pidetyistä mielipiteistä mutta ei YYA-sopimuksesta, kunnes sekin virallisesti irtisanottiin vuonna 1992. Jos ihminen ei ollut tottelevainen Kekkos-diktatuurille, hänet irtisanottiin viroista ja tehtävistä, tai niihin ei saanut nimitystä. Pelkkä mielipiteistä irtisanoutuminen ei tuolloin riittänyt. Nykyään virkaa ei saa tai siitä irtisanotaan, jos arvostelee EU:ta ja sen tarkoitusperiä.

Mielipiteistä irtisanoutumista harrasti aiempina suomettumisen vuosina myös laitavasemmisto. SKDL irtisanoutui usein äärikommunisteista, joille Neuvostoliiton Tehtaankadun suurlähetystö oli samaa kuin Yhdyspankki kapitalisteille, niin kuin Jörn Donner kuvailee vastailmestyneessä elämäkerrassaan Mammutti (Otava 2013). Muistan itsekin ajan, jolloin Neuvostoliitto oli liitto, joka neuvoi. Suomen ulkopoliittinen johto sanoutui tuolloin järjestelmällisesti irti mielipiteistä, joita voitiin pitää neuvostovastaisilta vivahtavina. Sosiaalidemokraatit ja eurokommunismin eri muotoja edustaneet enemmistöläiset pitivät tiukan etäisyyden niihin taistolaisiin, jotka vaativat vallankumousta ja halusivat johdattaa maamme sosialistiseen Suomeen. Ilmeisesti tulos olisi ollut liian drastinen ja pelottava myös heille.

Jos mielipiteistä irtisanotuminen ei riittänyt, irtisanottiin ihmisiä. Se on ollut lähellä myös Perussuomalaisessa puolueessa, ja vähäisissä muodoissa toteutunutkin. Tämä on kuitenkin vielä valovuoden päässä siitä, miten asiat olivat natsi-Saksassa ja itäisessä naapurissamme, jossa Stalinin diktatuurin aikana murhattiin enemmän omia kansalaisia kuin heitä kuoli toisessa maailmansodassa. Nykyilmapiiriä osoittaa, että vieläkään uhreille ei ole pystytetty yhtään muistomerkkiä Moskovassa, toisin kuin Berliinissä ja muualla lännessä.

Jos irtisanomiset eivät ole riittäneet, on irtisanottu pää. Sen vastakohdasta tulee kai nimitys ”pitää päänsä”, tai kuten J. V. Snellman sanoi: ”olla omapäinen”.

Osapuolten neuvottomuus

Aloin analysoida irtisanoutumisten historiaa, kun perehdyin siihen poruun ja kähinään, joka alkoi Jyväskylän puukotuksesta. Muuan Perussuomalaisten jäsen antautui puolustelemaan tapahtumaa katsoen, että hänen mielestään perussuomalaisen puolueen ei tarvitse irtisanoutua puukotuksesta, sillä tekijöillä ei hänen tietojensa ja toiveidensa mukaan ole mitään tekemistä Suomen Vastarintaliike -nimiseen järjestöön kuuluneiden kanssa.

Helsingin yliopiston (minulle tuntematon) filosofian lehtori ja Vasemmistoliiton ehdokkaana ollut Panu Raatikainen taas pitäytyi omassa blogikirjoituksessaan pelkästään immanentteja tapahtumia kuvailevalle ja sikäli banaalille tasolle ilman mitään pyrkimystä selittää tai ymmärtää ilmiötä. Rivipersulle voin antaa anteeksi hänen pinnallisuutensa ja selitysvoimattomuutensa, mutta en voi katsoa läpi sormien Panu Raatikaisen kyvyttömyyttä minkäänlaiseen analyysiin, sillä hän on sentään dosentti ja nauttii kuukausipalkkaa yliopistosta.

Eräänlaista väkivaltaa onkin myös se, että filosofian yliopistovirat on täytetty poliitikoilla sosiaalidemokraatteihin lukeutuvan Thomas Wallgrenin istuessa ruotsinkielisellä oppituolilla ja Raatikaisen pitäessä hallussa teoreettisen filosofian yliopistonlehtorin virkaa. Vihervasemmiston hallussa näyttää olevan koko yliopisto, mistä tuoretta näyttöä antaa kommunisti Jeja-Pekka Roosilta vapautuneen sosiaalipolitiikan professorinviran täyttäminen Vihreää liittoa edustavalla Heikki Hiilamolla, ikään kuin tämä tieteen politisoituiminen olisi tieteelle itselleen jotenkin hyväksi.

Mistä tuossa eri muodoissa esiintyvässä puolustelussa, pakkoneuroosia muistuttavassa käsien pesussa ja selittelyssä sitten on kysymys? Koska minä olen filosofi ja tiedemies, haluan selittää ilmiötä puhtaan tieteellisesti.

Tieteellinen selitys

Alun perin kanadalainen mutta Chicagossa tohtoriksi väitellyt ja Yhdysvaltojen eri yliopistoissa elämäntyönsä tehnyt Erving Goffman esitteli teoksessaan The Presentation of Self in Everyday Life (1956) dramaturgisen lähestymistapansa, jonka mukaan sosiaalinen maailma on kuin teatteri, jossa minuutta ja identiteettejä esitetään.

Tämän mukaan myös politiikka on läsnäoloa näyttämöllä toisten ihmisten havaintojen kohteena. Yleisö seuraa esitystä tai roolia, jonka pitäisi antaa haluttu vaikutelma. Esimerkiksi kauppiaan odotetaan esittävän palvelunhaluista, opettajan tietävää, lääkärin empaattista ja niin edelleen. Oletuksena on, että ihmiset tietävät joka tapauksessa toimintansa olevan aina myös esitystä, ja siksi he pitävät asiaan kuuluvana soveltaa vaikutelmanhallinnassaan (impression management) samoja menetelmiä kuin näyttelijät näyttämöllä. He siis osaavat suunnitella näytöstään, ottaa välimatkaa rooliinsa ja arvioida esityksen onnistumista. Yleisö puolestaan soveltaa esityksen tulkinnassa samoja menetelmiä kuin katsoessaan näytelmää ja suhtautuu onnistuneeseen esitykseen vilpittömänä ja aitona.

Mikäli myös politiikkaa arvioidaan teatterin näyttämönä tai esityslavana, tulee helpommaksi ymmärtää äärioikeiston ja äärivasemmiston toimintaa ja muiden poliitikkojen sekä yleisön suhtautumista heihin, eli juuri noita irtisanoutumisia.

Kaikki tietävät, että esimerkiksi äärivasemmistolaiselta odotetaan valtavaa suvaitsevuutta, aina siihen asti kunnes suvaitsevuus alkaa rajoittaa suvaitsevuutta itseään. Lopulta se tuleekin mahdottomaksi, kun suvaitsevuuden vaatimukset alkavat kohdistua suvaitsemattomuuteenkin. Äärivasemmistolaiselle jokainen, joka ei suvaitse (eli valheellisesti siedä, vaikka ei hyväksyisikään) kaikkea, on ”suvakkivajakki”.

Mutta mikäli osoittautuu, että suvaitsevaistoon kuuluva äärivasemmistolainen ajatteleekin tosiasiassa rasistisesti ja kielteisesti esimerkiksi homoista tai maahanmuuttajista, näytelmä epäonnistuu ja pääsee syntymään kohu siitä, miten kukaan voi poiketa äärivasemmiston pyhänä pitämästä opinkappaleesta, jonka mukaan kaikki ovat tasa-arvoisia. Tosiasiassa kukaan ihminen voi tietenkään suvaita saati hyväksyä kaikkia, ja siksi alkuperäinen vaatimus on ollut ylimitoitettu. Se siis johtaa automaattisesti valheellisuuteen tai sitten tuohon teatteriin, joka aika ajoin ”epäonnistuu”.

Vastaavalla tavoin Goffmanin ajatuksia voidaan soveltaa äärioikeistoon. Myös äärioikeistolta on totuttu odottamaan roolinsa mukaista käytöstä kaikkialla. Siihen kuuluu, että äärioikeistolaisen pitää olla paha, anaalisesta nekrofiliasta kärsivä natsi, jolla ei saa olla mitään myönteisiksi luonnehdittavia tunteita ketään kohtaan. Jos sellaisia inhimillisiä puolia löytyy, yleisön pitää kiireesti selittää ne pois.

Roolien ja mielipiteiden klusteroituminen epäonnistuu aina silloin kun ihmiset eivät toimi stereotyyppisellä ja odotetulla tavalla, vaan heillä osoittautuu olevan omia näkemyksiä. Vähemmistöön kuuluva ei puolustakaan toista vähemmistöön kuuluvaa, vaan musta herjaa homoa ja homo puolestaan arvostelee maahanmuuttoa, esimerkiksi. Goffman pitää näyttämöllä esitettävää tapahtumaa ”rituaalina” ja ”seremoniana”, jonka onnistunut läpivienti on suorastaan pyhä asia. Ajatuksen pyhyydestä hän lienee omaksunut Émile Durkheimilta.

Suomen eduskunta sovinnaisuuden näyttämönä

Perussuomalaiset näyttäytyvät tällä skenellä kysymysmerkkeinä. Sijainniltaan he istuvat keskustan ja demarien välissä, ja yllättää he ovat osanneet pullauttamalla aika ajoin epäsovinnaisia mielipiteitä. Ne ovat tosin olleet odotettuja, sillä lehdistö on jahdannut niitä kuin kettu variksen suusta tipahtavaa marjaa.

Pahinta teatteriin liittyvän valheellisuuden kannalta onkin se, jos valheet lakkaavat paljastumasta. Siksi tiedotusvälineet jahtaavat noita rooleista putoamisen hetkiä. Pahinta on, jos koko teatteri muuttuukin täysin sovinnaiseksi eikä tapahdu enää totuuden osoittavia virheitä.

Siihen johtaa Goffmanin mukaan liiallinen läheisyys ja toisiinsa tutustuminen. Goffman ajattelee, että toisen ihmisen kanssa kasvokkain joutuminen synnyttää heti huolen rituaalin onnistumisesta. Asiat sujuvat, kun kukaan läsnäolijoista ei tee kömmähdyksiä ja kun jokainen noudattaa ritualistista etikettiä sekä vie oman esityksensä onnistuneesti läpi.

Tämä käy niiltä, jotka ovat olleet eduskunnassa kauan. Heille tuttu edustaja kilpailevasta puolueesta on usein parempi kaveri kuin oma äänestäjä kentällä. He ovat näyttelijäkumppaneita. Kokoomuslaisten, demarien ja kepulaisten katsotaan hallitsevan rooleihinsa eläytymisen, samoin kristillisten, vihreiden ja ruotsalaisten. Sen sijaan protestiryhmille, kuten kommunisteille ja persuille voi sattua aina jotakin sellaista, minkä kautta totuus lipsahtaa.

Periaatteessa juuri heille ei pitäisi voida sattua mitään, eikä sattuisikaan, jos he sen lisäksi, että puhuvat totta, myös myöntäisivät tarkoittaneensa totta. Perussuomalaisten ongelma on, että he puhuvat totta mutta eivät myönnä tarkoittaneensa totta. Muiden ongelma on, että he eivät puhu totta mutta väittävät tarkoittaneensa totta.

Molemmissa tapauksissa sattuu mokauksia, ja on vaikea sanoa, kummassa tapauksessa ne ovat nolompia, silloinko, kun totena väitetty paljastuu valeeksi, vai silloin, kun valheellinen julkisivu pettää ja totuus tulee esiin.

Erityisen kiusallista on, kun ihmisen esittämä henkilökohtainen identiteetti (ei siis vain asia) paljastuu epäaidoksi tai valheelliseksi. Muiden saama vaikutelma (expression given off) on tällöin osoittautunut eri asiaksi kuin lähetetty ilmaisu (expression given).

Näin käy esimerkiksi silloin kun itsensä ”suvaitsevana” esittävältä henkilöltä paljastuukin jyrkkiä ennakkoluuloja jotain ihmisryhmää kohtaan. Voisin esimerkiksi kuvitella, että jokin Setan vapautuspäivien suojelijaksi valittu hetero, kuten Alexander Stubb tai Mikael Jungner, samantekevää kuka, esittäisikin jossain saunaillassa tai yksityistilaisuudessa oman homovastaisuutensa tai välinpitämättömyytensä puheissaan, aivan niin kuin toimittaja Harald Birger Olausen väittää uudessa kirjassaan Egyptin prinssi (Kulttuuriklubi 2012) viimeksi mainitun tehneen (viitaten iltapäivälehtitoimittaja Juha-Pekka Tikan asiantuntemukseen).

Tällaisten kömmähdysten välttämiseksi poliitikot ovat keksineet vaikenemisen ja vaikeaksi koettuja asioita koskevan ”hiljaisen hyväksymisen”. Kun siis vaikenee aikanaan strategisesti, voi välttää tietoisen huijaamisen ja sitä kautta julkisuuskuvan pettämisen.

Kasvojen menettäminen ja pelastaminen

Erving Goffman esitti edellä mainitun kirjansa esityönä artikkelin On Face-Work. Siinä hän piti kaiken sosiaalisen elämän perusperiaatteena kasvojen säilyttämistä ja niiden pelastamista. Goffman pohdiskeli muun muassa niitä roolin hallinnan menetyksiä, jotka uhkaavat näytöksen onnistumista, ja analysoi toimenpiteitä, joilla hämmentävät tapahtumat voidaan korjata.

Tämä sopii mainiosti myös Perussuomalaisen puolueen tarkasteluun ja näyttämötyön sekä roolienhallinnan ongelmiin. Kun näyttelijä on valinnut roolinsa, hänen pitää pysyä roolissaan ja näytellä puolueen ainakin näennäisesti hyväksymän linjan mukaisesti. Jos näytös menee pieleen, esittävän henkilökunnan ja näyttelijän itsensä täytyy antaa selitys tapahtuneesta joko määrittelemällä virheensä esimerkiksi ”vitsiksi” tai väittämällä ”epäonnistuneensa” tai ”erehtyneensä” (mitä harvemmin tapahtuu) sekä pitämällä sitä ”epätyypillisenä” itselleen.

Muiden puolueiden ja poliittisen yleisön tehtävä on tällöin osoittaa ”tahdikkuutta” ja hyväksyä eksyneen lampaan paluu sekä hänen esittämänsä korjaus ja mahdollinen katumus, jotta harhautuminen ei järkyttäisi vallitsevaa konsensusta ja muiden rooleja. Poliittisella näyttämöllä hämmennys on siis yhteinen uhka, joten sen välttämiseksi myös toimitaan yhdessä, aivan niin kuin eduskunta on toiminut ja hätäillyt esimerkiksi ”Rasisminvastaisen julkilausuman” kanssa.

Esimerkkejä voidaan löytää myös muusta elämästä, jossa kohteliasta on auttaa ventovieraita ihmisiä hämmentävien tilanteiden yli. Yleistä on suhtautua toisten mokailuihin kohteliaan tarkkaamattomasti ”ikään kuin ei huomaisi mitään”. Esimerkiksi jonkun tuntemattoman pieraistessa kuuluvasti tai vähemmän kuuluvasti mutta lemuavasti vaikkapa bussipysäkillä, muut läsnäolijat voivat osoittaa ymmärtämystä ja hyvää tahtoa olemalla piittaamatta nololta vaikuttavasta ruumiintoimintojen ryöstäytymisestä.

Toisenlaiseksi tilanne muodostuu, mikäli piereskely on tahallista tai jatkuvaa. Maineen säilyttäminen vaatii jatkuvaa työtä ja valppautta omien ja toisten kasvojen säilyttämiseksi. Niinpä herää kysymys, mitä tapahtuu, jos joku ihminen tai ryhmä päättää tahallaan rikkoa moraalisesti hyväksyttävinä pidettäviä normeja, rooleja ja esitystä. Tällöin koko teatteri on vaarassa.

Mieleltään normaaleina pidetään ihmisiä, jotka toisten läsnäollessa säilyttävät sosiaalisen valppautensa ja noudattavat vaadittua rituaalista järjestystä. Poliittisten toimijoiden on siis varottava ”näyttelemästä yli” ja vältettävä koko näytännön varastamista sekä ylenpalttisia sooloiluja. Mikäli tämä raja ylitetään, seuraa juuri noita puheena olleita irtisanoutumisia; ensin mielipiteistä ja sitten toinen toisistaan.

Tämä johtuu siitä, että poliittinen yleisö on myös osa näytöstä. Teatteri pyörii yleisön suopeuden turvin, sillä monissa tilanteissa yleisö on yhtä kuin kanssanäyttelijät. Poliittiset puolueet vaativatkin edustajiltaan ja jäseniltään korrektiutta nimenomaan suojellakseen itseään ja kannatustaan, sillä yleisön tuomio kohdistuu yleensä koko esitykseen (eli puolueeseen) eikä sen yksittäiseen jäseneen. Tällainen reaktio voi sisältää myös oikean johtopäätöksen, mikäli valheellinen esitys kömmahdyksineen on puolueen todellisen linjan mukainen.

Yhteenveto

Juuri edellä mainitun goffmanilaisen kaavan mukaan Perussuomalainen puolue on tiedostamattaan toiminut, mikä osoittaa Erving Goffmanin teorian selitysvoimaisuutta. Goffman ei tietenkään puhunut perussuomalaisista, vasemmistoliittolaisista eikä suomalaisesta politiikasta mitään, mutta hänen teoriansa avulla voidaan ymmärtää myös sitä, mistä on ollut kyse noissa surkuhupaisissa irtisanoutumisissa ja Pontius Pilatusmaisessa käsien pesussa.

Politiikan ääripäät, kuten Paavo Arhinmäki ja Sauli Niinistö löysivät helposti toisensa, sillä he ovat tähtinäyttelijöitä pahuudesta irtisanoutumisen ja oman maineen puhdistamisen show’ssa, ja samaa vaaditaan luonnollisesti myös kokemattomilta peruspersuilta, jotka toimittavat näyttämöllä jonkinlaista statistin tehtävää.

Selitysmallin viisaus on siinä, että se osoittaa ihmisten torjuvan ja työntävän loitommaksi sitä pahaa, jota he itse eivät haluaisi edustaa tai jonka mukaisia he eivät haluaisi olla mutta jota väistämättä sisältyy kaikkiin ihmisiin, myös heihin itseensä, esimerkiksi tuon kammotun rasismin muodossa.

Laitavasemmisto ei ole ollut historiallisesti katsoen yhtään parempaa kuin niin sanottu äärioikeisto, ja puhdistautumisriitin tekopyhyyttä osoittaa tässä tapauksessa sekin, että myös Jyväskylän kirjanjulkaisutilaisuuden järjestäjät olivat varustautuneet jonkinlaisilla aseilla mahdollista vihollista vastaan. Apinoita kaikki.