8. helmikuuta 2013

Kun demarikin on oikeistolainen


Niin sanottu äärioikeistolaisuus kiehtoo äärivasemmistolaisia kuin karhua hunaja. Alitajuisesti hekin ehkä aavistavat, että äärioikeisto ajaa nyt niitä asioita, jotka vasemmistopuolueet ovat hylänneet hoilatessaan ”Kansainvälistä” Euroopan unionin ja kapitalismin hyväksi.

Sitä mukaa kuin maahanmuutto, EU:n letkuruokinta, työpaikkojen vaellus halpamaihin, valtioiden välinen verokilpailu, yhtiöverotuksen lieventäminen ja tulo- sekä kulutusverojen korotukset ovat syöneet leivän työväenluokan pöydästä, vasemmistopuolueiden perinteistä kannattajakuntaa on alkanut houkuttaa äärioikeistolaisiksi sanottujen ryhmien tarjoama vaihtoehto.

Tuo vaihtoehto perustuu kansallisen edun puolustamiseen ja internatsismin eli pakkokansainvälistämisen arvostelemiseen. Sana ”äärioikeisto” on vasemmiston käytössä enemmänkin herja, jolla on yritetty sotkea perusteltu kansallisen edun edistäminen väkivaltaiseen rabulismiin. Sen verran epätarkka se käsitteenä on.

Jokaisen äärioikeistolaisen toivekirja

Lukaisin äsken Li Anderssonin, Mikael Brunilan ja Dan Koivulaakson kirjoittaman teoksen Äärioikeisto Suomessa (Into Kustannus 2012). Kirjassa annetaan niin sanotusta äärioikeistosta varmalla kädellä piirretty ja erinomaisen hyvä kuva.

Vaikutelma johtuu siitä, että monien mielestä nimenomaan moittiva ja syyttävä kuva on loistava ja hieno, aivan niin kuin Spedellekin ”huono nainen” oli se ”hyvä nainen”. Useat kirjan kohteena olevat ja ”äärioikeistolaisiksi” väitetyt tahot tykkäävät varmasti kielteisestä muotokuvasta, jonka laitavasemmistolaiset ovat heistä maalanneet, ja ottavat sen kiitoksena vastaan.

Myös minusta tämä kirja lemahtaa. Se oli jälleen niin ennalta-arvattava. Teoksessa arvostellaan niin sanotun äärioikeiston piiriin luettuja poliitikkoja ja ryhmiä, ja tietysti perussuomalaista puoluetta. Mutta kaiken takaa paistaa myös uteliaisuus ja kiinnostus itse toimintaa kohtaan.

Kannatuskato ja -kateus

Perussuomalaisten kannatus on todennäköisesti kotoisin nimenomaan Sdp:stä ja Vasemmistoliitosta ja jonkin verran keskustasta. Kokoomuslaiset eivät tutkitusti äänestä mielellään Perussuomalaisia johtuen molempien puolueiden kansallismielisistä korostuksista, ja Perussuomalaiset onkin mielletty ”köyhän kokoomukseksi”. Timo Soini tosin määritteli puolueensa ”työväenpuolueeksi ilman sosialismia”, mutta työväenpuoluehan se on nykyään kokoomuskin.

Vasemmistossa ollaan huolissaan kannatuskadosta Perussuomalaisten riveihin. Se voi selittää osan ”äärioikeistolaisuutta” kohtaan tunnettavasta mielenkiinnosta ja halun käyttää äärioikeistolaisuuden leimaa maineen pilaamiseen. Mutta se ei selitä kaikkea.

”Äärioikeistolaisuus” onkin kirjan kirjoittajille kovin summittainen leimakirves. Jos ”äärioikeistoon” luetaan tietty osa Perussuomalaisista, yhtä hyvin osa Vasemmistoliiton sisällä toimivista voidaan suoraan nimetä ”äärivasemmistolaisiksi”.

Alexander Stubb sai aikaan jonkinlaisen kohun piipittämällä Twitterissä, mikä oikeastaan on äärioikeiston ja äärivasemmiston ero. Joidenkin mielestä kysymys sisälsi vastauksen: ulkomaankauppaministeri itse ymmärtää ne samoiksi tai toistensa leimaamiksi. Myös omasta mielestäni ääripäät kohtaavat, kun poliittista viuhkaa levitetään tarpeeksi. Ainakin menetelmät ovat samankaltaisia, ehkä myös edut. Liittykää siis yhteen.

Muslimien harjoittaman terrorin jälkeen eniten terroria maailmassa on viimeksi kuluneiden viidenkymmenen vuoden aikana aiheuttanut äärivasemmiston terrori. Äärioikeiston terroriteot jäävät toistaiseksi jälkeen. Vuosina 19622005 vasemmistolaisten ryhmien on laskettu tehneen 3 738 terrori-iskua, joissa kuoli 2 576 uhria. Samalla aikavälillä oikeistolaiset ryhmät tekivät 141 iskua, joissa kuoli 289 uhria (Cindy C. Comb ja Martin Slann, Encyclopedia of Terrorism, Revised Edtion. Facts On File, Inc., 2007, s. 380). Lukujen ulkopuolelle jää valtiojärjestelmien osaksi integroitunut terrori, ja sitä onkin riittänyt sekä Chilen tapaisissa oikeistodiktatuureissa että DDR:n tapaisissa vasemmistodiktatuureissa.

Äärioikeiston määrittelemättömyys

Äärioikeisto Suomessa -kirjan merkittävä heikkous on, ettei se määrittele eikä rajaa äärioikeistolaisuutta juuri mitenkään. Omasta mielestäni koko käsite on epäonnistunut. Ilmiötä ei saada haaviin eikä sitä voida hallita poliittiseen paikkaan liittyvän käsitekaton avulla, sillä ”äärioikeistolaisiksi” sanottujen sijainnit poliittisella kartalla vaihtelevat paljon.

Tulokset riippuvat siitä, kuka määrittelee ja mistä positiosta. Jako oikeistoon ja vasemmistoon syntyi Ranskan suuressa vallankumouksessa, kun kuningasvallan kannattajat asettuivat puhemiehestä oikealle ja liberaalit vasemmalle parlamentin edeltäjänä toimineessa kansalliskokouksessa. Poliittisen auditorion täyttyessä sosialistien ja kommunistien myötä vasemmalta liberaalit joutuivat siirtymään keskemmälle. Nyt kun vasemmisto ja löperöliberaali porvaristo politikoivat yksimielisesti Euroopan unionin sysimustaan syleilyyn heittäytymisen puolesta, kansallismielisille ei ole myönnetty paikkaa oikeastaan mistään.

Äärioikeistolaisiksi sanottujen henkilöiden omien itsemääritelmien mukaan koko oikeiston ja vasemmiston välinen asetelma on vanhentunut. Sitä se on myös omasta mielestäni. Monien ryhmien, kuten Suomen Sisun, Hommaforumin ja Muutos 2011 -puolueen kautta on onnistuttu kyseenalaistamaan vanhojen puolueiden ilmatilanhallinta ja laittamaan luutuneita asetelmia uusiksi.

Keskeinen kysymys on, miksi juuri vasemmistolaisten pitäisi päättää siitä, mitä oikeisto on. Niin sanottu äärioikeisto on paljon harvemmin asioinut kilpailijan tontilla ja pyrkinyt heittämään kuraa ruotimalla ”äärivasemmiston” olemusta. Sen sijaan lähes joka vuosi on ilmestynyt jokin kirjanen, jolla on läimäytetty ”äärioikeistolaisia” tai ”populisteja” jostakin. On Kallonmittajia ja skinejä, Ääriajattelu nyky-Suomessa, Hallan vaara ja niin edelleen loppumattomiin.

Miksi äärivasemmisto ei kirjoita moitekirjojen sijasta kirjaa omasta itsestään: siitä millainen hyvyyden lähde se itse on? Äärivasemmistolaisen voisi ehkä määritellä henkilöksi, jonka mielestä demarikin on oikeistolainen. Myös äärioikeistolla on ollut sitoumuksia vasemmistoon. Olihan NSDAP:kin nimenomaan Kansallissosialistinen Saksan Työväenpuolue.

Populismin määrittelemättömyys

Myöskään populismin käsitettä ei ole määritelty teoksessa Äärioikeistolaisuus Suomessa. Populismin tunnusmerkkeinä voitaisiin pitää esimerkiksi argumentaation perustelemattomuutta, poppareiden, urheilijoiden ja missien asettamista ehdokkaiksi ja kansansuosion kalastelua hinnalla millä hyvänsä. Perussuomalaisia on sanottu tällä perusteella populisteiksi.

Mutta niinhän useimmat muutkin puolueet tekevät, ainakin ne, jotka pyrkivät maksimoimaan kannatuksensa tähdäten 100 prosentin äänisaaliiseen. Populismia voitaisiin sanoa demokratiaksi, ellei sen sisällä asuisi totalitarismin itu. Ongelma ei ole nyt vain oppositiorooliin työnnettyjen Perussuomalaisten populistisuus vaan hallitusvastuussa olevien puolueiden oma löyhälatvaisuus Euro-uhreja annettaessa.

Populismin tärkeintä piirrettä ei ole havaittu: populismi on mielipidevaltaa. Sen takana ei siis ole merkittävää taloudellista tai järjestövaltaa. Kokoomuksella on takanaan kauppa ja teollisuus, keskustalla maatalous ja vasemmistopuolueilla ay-liike. Sen sijaan Perussuomalaisia ja Vihreää liittoa yhdistää se, että kummallakaan ei ole vaaleissa saadun kannatuksen lisäksi mitään. Ne ovat siis puhtaasti demokraattisia, kansalaisten mielipidevaltaa kanavoivia puolueita. Kristillisillä ja ruotsalaisillakin on enemmän: toisilla kirkko ja toisilla vierasta kieltä puhuva pääoma.

Tuosta syystä minäkin annoin joskus suostumukseni ehdolle Perussuomalaisen puolueen ehdokkaaksi, kun muutamat kauniisti pyysivät. Ajattelin, että siinä olisi puolue, jonka kautta voisi vaikuttaa puhumalla järkeä muun muassa EU-asioista, riippumatta korporaatioista. Paljoa en odottanut eikä mitään myönnetty. Homous kai painoi liikaa, ei tosin minussa, mutta se saattoi puristaa joidenkin toisten ihmisten päätä. En tiedä, kumpi poliittisissa suhteissa on ovelampi, konservatiivinen oikeisto, joka ahdistelee seksuaalivähemmistöjä avoimen brutaalisti, vai heteroseksuaalinen äärivasemmisto, joka pyrkii käyttämään vähemmistöjä välineenä oman kannatuksensa nostamiseen.

Kansallismielisyys on eri asia kuin äärioikeistolaisuus

Äärioikeistolaisuus Suomessa ei huomioi riittävästi sitä, että Euroopan kansallismieliset puolueet jakautuvat konservatiivisiin ja liberaaleihin. Esimerkiksi Geert Wildersin Partij voor de Vrijheid on ollut melko liberaaleilla linjoilla suhteessa kansallisiin vähemmistöihin, samoin Jörg Haiderin Bündnis Zukunft Österreich. 

Molemmat ovat maahanmuuttoa rajoittamalla halunneet ennalta ehkäistä yhteiskunnallisia konflikteja ja rasismin nousua. Käsittääkseni tähän ei ole sisältänyt rasismin kasvulla uhkaamista, sillä käytäntö on osoittanut, että rasismi nousee itsestään, kun ihmisten sukset menevät ristiin työttömyyden, asuntopulan ja muun kurjuuden vuoksi. Rasismin lentoon lähettämiseksi ei tarvita mitään kansankiihottajia, kun ihmisten intressit, edut ja arvot konflikoituvat todellisuudessa. Jos kansankiihottajia ilmaantuu, he ovat enemmänkin oire jo olemassa olevista ongelmista kuin syy niihin.

Esimerkiksi Muutos 2011 -puolueen eräs tehtävä oli suojella sananvapautta Suomessa poliittisen korrektiuden vaatimuksilta. Samoin puolue halusi turvata vapaan yhteiskunnan ennalta eliminoimalla liiallisesta maahanmuutosta johtuvia konflikteja ja niistä seuraavia kurituksen, normeilla pamputtamisen ja kulttuurin yksiaineksistamisen vaatimuksia. Edelleenkin rekisterissä olevan puolueen rippeistä voisi ehkä koota arvoliberaalin kansallismielisen puolueen ja laittaa vanhentuneen nimen uusiksi muotoon ”Kansallisliberaalit”. 

Ideologien ja toteuttajien ero on tyypillistä myös vasemmistolle 

Äärioikeisto Suomessa onnistuu kyllä viitatessaan siihen tosiasiaan, että Euroopassa on tällä hetkellä kaksi äärioikeistoa: sofistikoituneet kansallismieliset ja toisaalta väkivaltaa käyttävät ääriryhmät. Yhden kriteerin äärioikeiston ja kansallismielisten erottamiseen voisi muodostaa se, käyttääkö liike väkivaltaa vai ei, ja toisen suhtautuminen kansanvaltaan ja parlamentarismiin.

Mutta niinhän äärivasemmistossakin on perinteisesti ollut akateemisista marxilaisista muodostunut sivistyneistö ja toisaalta vaaralliset vallankumoukselliset, jotka juonivat salaliittoja. Samoin islamin piirissä on toisaalta hurskas uskonoppineista koostuva islam ja toisaalta radikaalit poliittiset islamistit. Islamissa väkivalta on tullut vastaan kuin nurkan takaa myös silloin, kun se on yritetty verhota sivistyksen kaapuun.

Äärioikeiston käsitettä käytetään luultavasti siksi, että toinen vaihtoehto olisi liian pitkä. Se menisi intiaaninimeksi: ”Ne, jotka kritisoivat maahanmuuttoa, puolustavat kansallista itsemäärämisoikeutta ja arvostelevat Euroopan unionia”. Sen pahemmasta ei ole kysymys.

Minusta on harmillista, että kansallista etua edistävät ihmiset on yritetty jatkuvasti leimata äärioikeistolaisiksi tai rinnastaa äärioikeistoon. Yhtä kurjaa on tietenkin myös se, mikäli kansalliseen etuun pyrkivät ihmiset tosiasiassa käyvät vispilänkauppaa väkivaltaisten ja demokratiaa kunnioittamattomien tahojen kanssa.

Suomen poliittinen ilmapiiri on omasta mielestäni kuitenkin varsin terve, ja ääriryhmien iskut ovat olleet erillisilmiöitä. Ne on tietenkin otettava vakavasti ja tuomittava siitäkin huolimatta, että ne ovat joissakin tapauksissa voineet kääntyä myös uhrien eduksi tarjoamalla laajalti julkisuutta, aivan kuten Äärioikeisto Suomessa -teoksen ympärillä pyörinyt kähinä osoittaa.

Vasemmiston vaihtoehdottomuus: mikä neuvoksi?

Kiintoisa on tämäntyyppisen kirjallisuuden yhteiskunnallinen funktio: sen tehtävä. Mitä tarkoitusta se palvelee ja kuka siitä hyötyy? Tämänkin kirjan kirjoittajat luultavasti väittävät palvelevansa demokratiaa. Mutta niinhän ”populistitkin” tekevät. Itse uskon, että taustalla vaikuttaa vasemmiston oma ideologinen kriisi, joka on krooninen. Ei ole omaa ohjelmaa eikä vaihtoehtoa. EU:ta pitäisi vastustaa, samoin kapitalismia ja kaikkea muuta pahaa. Siksi äärioikeistolaisuuden väläyttämä kansallisen edun puolustus himottaa ja kiihottaa vasemmistoa itseään.

Minua vasemmiston vaihtoehdottomuus ei yllätä, sillä marxismi ei voi päteä monikulttuurisessa maailmassa, jota pyörittävät kapitalismi ja vasemmiston itsensäkin hehkuttama globalisaatio. Esimerkiksi maahanmuuttoa ja maastamuuttoa ei lainkaan tarvittaisi, jos olot olisivat kaikkialla yhdenvertaiset. Marxin julistus kansojen maailmanlaajuisesta yhteenliittymisestä ei kuitenkaan kanna, sillä vapaissa maissa jokaisella kansakunnalla on itsemääräämisoikeuteensa perustuva mahdollisuus itse määritellä työvoimansa hintataso. Tätä kansallista vapautta huonompi vaihtoehto olisi demokratian takavarikoiminen ja sellainen puolitotalitarismi, jossa taloutta säädellään, kuten Kiinassa.

Oman analyysini ja vaihtoehtoni olen esittänyt kirjassani Kansallisfilosofinen manifesti – Suuntaviitat tulevaisuuden Suomeen, joka on poliittisen filosofiani kulmakiviä.