19. huhtikuuta 2013

Errare Himanum est – Eli miten kaikki sai alkunsa?


Pekka Himanen ei ole syyllinen kurjaan kohtaloonsa, vaan hän on tragedian uhri. Jo eräs 1980-luvulla professorina toiminut ammatikseen viisas jakoi filosofit kahteen ryhmään: niihin, joita ei saa alas norsunluutornista, ja niihin, joita ei kepilläkään saa sinne. Minulle sanottiin, että sinä puolestasi olet väliinputoaja. Esitin silloin toiveen, ettei minua pudotettaisi mihinkään väliin.

Koska Himanen oli aikoinaan samalla rehellisten ja vilpittömien puolella, jolla itsekin olen, häneltäkin kiistettiin toimintaresurssit filosofian laitoksilla. Olettehan huomanneet, että Himanen kukkuu nykyään kaikkialla muualla, paitsi juuri noissa vallan ja viisauden pesäpuissa. Filosofian laitosten virat täytettiin vihervasemmistolaisilla feministeillä ja pragmatismia, naturalismia sekä realismin eri lajeja edustavilla systeemifilosofeilla, joista esimerkin tarjoavat panuraatikaiset, thomaswallgrenit, samipihlströmit ja saraheinämaat.

Syy Himasen kerjäläisenasemaan johtuu siis filosofian laitosten tiedepoliittisista linjauksista, joiden vuoksi myös suurin osa heideggerilaisista, hermeneutikoista, eksistenssifilosofeista ja muista elävän filosofian edustajista joutuu kiertämään maan ympäri ja maan alla. Toiset päätyivät rikkaiden ovensuihin, toiset ajettiin itsemurhiin tai juoppouteen sekä taksikuskeiksi, partureiksi ja muiden vapaiden ammattien harjoittajiksi, joiden pienensurkeaan elämään työelämän mielipidevankeus ei ulotu pelkona saada potkut vääristä sanoista. Sitä kautta Himasestakin tuli konsultti.

Pekka Himasen ulkopuolisuus sai siis alkunsa karkotuksesta. Hänen ulkopuolisuutensa ja erilaisuutensa on tosin erilaista kuin omani; se on enemmänkin siirtolaisuutta kuin pakolaisuutta, ja juuri siksi hän ehkä identifioituukin kansainvälisyyteen, kun taas itse koetan välttyä päätymästä maasta muuttavan maanpakolaisen tielle. Yhtä kaikki, Himasen hyväntekeväisyys muistuttaa Batmanista sikäli, että se on kaksinaamaista ja yhteiskunnalle erittäin kallista. Tasapeli tuli sikäli, että minä tein työn, mutta Himanen sai rahat.

Himasta on haukuttu paljon julkisuudessa. Olen myös itse arvostellut hänen hankettaan ja laatinut hänestä tulkintoja, sillä hän on ne ansainnut. Olen myös tuonut pidäkkeettömästi esille omaa kirjaani, jotta vihdoinkin olisi sitä kilpailua. (Älkää vain kertoko julkiselle sanalle mitään.)

Himas-kirjoitusteni ”Kootut teokset” tässä:

Vaihtoehto Himasen juppihypetykselle
Tiedepolitiikka-lehdessä analyysini Himasesta
Filosofi pääministerin pesukoneessa
Tiede ja ”Paha veli”-Pekan esikoisoikeudet
Huonosti käyttäytyvät filosofit
Himasen ahneus ja röyhkeys ennenkuulumatonta
Filosofit vallan verkoissa
Kallista huiputusta
Himmeää maailmanparantamista
Hallitus vetää himaan päin

Kiintoisaa ehkä on, että ainoat filosofit, jotka ovat loppujenkin lopuksi saaneet aikaan filosofis-poliittisen ohjelmakirjan, ovat juuri Himanen ja minä. (Tämä ei tarkoita, että olisin hänen kanssaan samaa mieltä.) Ja me molemmat satumme olemaan Esa Saarisen oppilaiksi mainittuja Himanen todellisuudessa, ja minä vain nimellisesti, sillä jo edellinen ohjaajani Juha Varto kysyi luonteeseeni tutustuttuaan, ”miten sinua voi ohjata”.

Haluan vain sanoa, että Himanen ei ole pahin kaikista. Surkein, ja samalla kaikkien ongelmien alku ja juuri, on se naturalistis-pragmatistisella rehulla ruokittu ja yliopistoviroissa selkä kaarella makaava viranomaisfilosofien jengi, jonka tulokset (eivät siis saavutukset, koska saavutuksia voi olla vain jos on intohimoja) ovat vaarallisia siksi, etteivät ne ole miltään kannalta kyseenalaisia vaan ainoastaan tieteellisiä.

Toiseksi pahin on tämän porukan selän takana piileskelevä, kaikesta pihalla oleva ja kampaviinereitä sekä kokouspullaa oravien lailla jyrsivä hallintovirkamiesten ja poliitikkojen kaaderi, joka muodostaa Suomen henkisen kehityksen uhan numero yksi. Nyt se uhkaa tehdä puolueettomuuttaan tähän asti varjelleesta tieteestä poliitikkojen käsikassaran kaatamalla ”hallitusta tukevaan tutkimukseen” jatkossa peräti sata miljoonaa euroa vuodessa plus 30 miljoonaa pikashoppailua varten päälle!

Sieluni silmin näen, miten Minervan pöllö tällaisen pimeyden laskeuduttua lähtee lentoon ja oksennuspallo ruokatorvessa puklaten sekä ensimmäiseen lähestyvään puunrunkoon päänsä tömäyttäen kysyy: kuinka naiivi tiedeyhteisö saa olla hyväksyessään mukisematta moisen raharuletin? Poliitikot ja tiedehallinto ovat aloittaneet yksissä tuumin hyökkäyksen vapaata tiedettä ja tieteen vapautta vastaan, ja totuuden rakkautta palvovan filosofian ohimennen raiskaten he koettavat salametsästää hengiltä viimeisenkin viisauden symbolin! Enää ei riitä, että ”tieto on valtaa”, kuten Bacon väitti, vaan ”valta on tietoa”, kuten Foucault kuvaili, kun ne, joilla on valtaa, päättävät myös siitä, mikä on tietoa.

En tosin väitä, että poliittinen rahanjako olisi paljon kehnompi vaihtoehto kuin niin sanottu asiantuntijamenettely, sillä sekin on perimmältään tällaista: mielipidevallan häikäilemätöntä käyttöä, joka kansainvälisesti toimeenpantuna riistää suomenkielistä filosofiaa kuolettaen myös kotimaista politiikkakritiikkiä. Internatsismin eli pakkokansainvälistämisen vuoksi Himasen tapaiset filosofit sitten kuolaavat ulkomaisten tutkijoiden perään haalien projekteihinsa pjongjangilaisia prognoosiprofessoreita ja Itä-Kaliforniassa asuvia esi- tai jälkimarxilaisia anarkososialisteja, ikään kuin emme itse osaisi päättää tulevaisuudestamme täällä Suomessa.

Ja kuinka tyrmistyttävän turhaa onkaan tulevaisuuden tutkiminen! Sellaista, mitä ei ole, ei voida luonnollisestikaan tutkia vaan ainoastaan raihnaisesti ennustaa, ja tulevaisuuden suunnan on useimmiten ratkaissut jokin ennalta-arvaamaton supertapahtuma, yllätys, joka on kenties muhinut muutamien ihmisten takaraivossa eräänlaisena alitajuisena aavistuksena mutta jolta tulevaisuuden ”kehittämiseen ja edistämiseen” pakkomielteenomaisesti sitoutuneet ovat sulkeneet silmänsä.

Ja unohtunut on kokonaan se, mitä on aika. En kuitenkaan viittaa nyt Augustinukseen vaan siteeraan lopuksi Ludwig Wittgensteinin Sinistä ja ruskeaa kirjaa, joka sisältää hänen tulevien tutkimustensa esitutkimuksia:

Niiden lauseiden luonne, jotka sanovat jotakin siitä, mitä tulee tapahtumaan tulevaisuudessa, aiheuttaa meille vieläkin helpommin pulmia kuin menneisyyttä koskevat lauseet. Verratessaan näet tulevia tapahtumia menneisiin joku voi olla melkein valmis sanomaan, että vaikka menneet tapahtumat eivät todella ole olemassa täydessä päivänvalossa, ne ovat olemassa eräänlaisessa alamaailmassa, johon ne ovat joutuneet todellisesta elämästä, kun taas tulevilla tapahtumilla ei ole edes tätä varjomaista olemassaoloa. Voisimme kuitenkin kuvitella syntymättömien tulevien tapahtumien alueen, josta ne tulevat todellisuuteen ja painuvat sitten menneisyyden alueelle; Ja jos ajattelemme tämän metaforan avulla, voimme yllättyä, että tulevaisuus ilmenee vähemmän olemassaolevana kuin menneisyys.

Jopa Wittgenstein (joka ei yleensä ollut älyllisesti kaikkein välkyimpiä liiallisen masturbaatioharrastuksensa ja aivovalkuaisaineen puutteen vuoksi) näytti siis ymmärtäneen, että aika ja ajallisuus kauhistuttavat empiristejä ja tuottavat ongelmia heille. Kuinka mitata mitään sellaista, mitä ei enää ole (menneisyys) tai sellaista, mitä ei ole vielä (tulevaisuus)? Nykyhetki taas on vailla ulottuvuuksia kokonaan, joten sekään ei antaudu mittarimatojen pyydystettäväksi. Sen sijaan Husserl ja hänen jalanjäljissään Heidegger ajattelivat, että nykyhetkeen sisältyvät eräänlaiset menneisyyteen ja tulevaisuuteen liittyvät askelmat, joiden puolesta ihminen elää aina ikään kuin ”itsensä edellä”.

Tulevaisuus näyttää ahdistavan pahiten juuri tulevaisuuden tutkijoita, jotka niin ikään kiitävät itsensä edellä pysähtymättä ajattelemaan ajan olemusta. Historia näyttää turvalliselta, koska se on jo hallinnassa, vaikka jokaiseen historian hetkeen, joka on kerran ollut tulevaisuutta, on sisältänyt yhtä paljon epävarmuutta kuin jokaiseen nykyhetkestä eteen päin avautuvaan tulevaan hetkeen nyt.

Tulevaisuudesta katsoen jokainen nykyhetkeen sisältyvä epävarmuus puolestaan kumoutuu aina, kun tulevaisuus muuttuu historiaksi, ja sen vuoksi menneitä aikoja pidetäänkin ”vanhoina hyvinä aikoina”, vaikka sellaisia ei ole koskaan ollut jokaiseen nykyhetkeen sisältyvän tulevaisuudenpelon ja huolen vuoksi. Tulevaisuudesta taas ajatellaan suurena mahdollisuuksien paratiisina, vaikka sen suunnittelijat itse istuvat läskiperseidensä päällä ja tulevaisuus kuluu heidän ohitseen niin kuin elämäkin heidän edes huomaamatta ja mistään mitään välittämättä. Kenties vasta kuoleman saapuessa he kokevat jonkinlaisen havahtumisen, kun he kuorsauksesta korahtamalla heräten kysyvät, minne kaikki katosivat: rahat, unelmat, toiveet, todellisuus ja jokainen kiimainen ja Jumalan lahjasta sekä ihmisten hetkellisestä yhteydestä muistuttava onnen hetki.

Mikäli jotakuta kiinnostaa suomalaisen filosofian tulevaisuutta menneisyydeksi jatkuvasti separoiva nykyisyys (mitä tosin epäilen), ilmoitan, että ”Suomalaisen nykyfilosofian historia”-nimistä totuudellisuuden armopalaa on edelleen saatavilla, ja suosittelen sitä etenkin niille, jotka eivät sitä halua!