12. huhtikuuta 2013

Tiedepolitiikka-lehdessä analyysini tapaus Himasesta


Pekka Himanen lopetti mykkäkoulun ja ilmestyi suomalaisille Säätytalolla. Se, miksi hän vaikeni tähän asti, johtui yhdestä syystä. Hän tietää, että kaikki, mitä hän voisi sanoa puolustuksekseen, ainoastaan pahentaisi hänen tilannettaan. Tätä sanottakoon jatkossa Pikku-Pekan paradoksiksi.

Esittelemällä kansalaisten vihaamaa ja naurunalaiseksi joutunutta hankettaan asiantuntijoille Himasen tarkoituksena oli uskotella, että sillä on tieteen tuki.

Oikeuskansleri puolestaan on ilmoittanut, että hän antaa päätöksensä ennen kesälomia. Juuri näinhän OKA teki myös Eva Biaudet’n nimitysasiassa. Hän siis olettaa, että kesän kynnyksellä mikään asia ei enää kiinnosta ketään herättääkseen arvostelua. Tämä kertoo, että päätös on syntynyt, ja se on Himasen ja Kataisen kannalta vapauttava.

Ydinongelma kuitenkin jää: Onko pääministerillä oikeus lahjoa jotakin suosikkiaan 600 000 euron myötäjäisillä tiedeorganisaatioiden aarrearkusta? Varmaan monikin laittaisi omaa rahaa sata tonnia määrittelemällä työnsä arvoksi tuon summan, jos saisi kuusinkertaisen määrän muualta.

Ja kuka typerys luulee, että  filosofiaa voidaan tehdä komiteamietinnöillä tai toimikuntaratkaisuilla?

Nyt, kun eri puolilta hälytetyt erityistieteiden asiantuntijat taluttavat Himasta huomauttamalla, että filosofin piirustuksissa voisi olla enemmän filosofiaa, muistuu mieleen vanha sananlasku: Paras ase porvariston mitäänsanomattomuutta vastaan on ironia.

Lopputulos on tietysti kaamea, ihan samanlainen kuin se oli Kafkan Oikeusjutussa. Kaikki vain toteavat, että näinhän siinä kävi. On se niin väärin. Himanen sai rahat ja sille tielle ne jäivät. Todellista älymystöä vedettiin turpaan ja valta voitti. Tulokseksi saatiin kuolemattomat sanat, jonka mukaan kritiikki ”ei ansaitse kommentointia”.

Myös tiedotusvälineitä vedetään kuin pässiä narusta. Kukaan ei ajattele sitä Althusserin, Gramscin ja Marcusen viisautta, jonka mukaan yhteiskunnallisia valtiokoneistoja pyöritetään hegemonian voimalla: saamalla kansa uskomaan, että periaatteista eivät päätä ihmiset itse vaan että niistä päätetään Säätytalossa järjestetyssä kokouksessa, jossa filosofista on tehty poliittisen ideologian kirjuri, pelkkä soveltaja, jonka filosofisissa soperteluissa erityistieteilijätkin havaitsevat kohteliaasti ilmaistuna aukkoja.

Niistä yksi tiivistyy kysymykseen: Miksi ylipäänsä pitäisi olla huolissaan Suomen talouden kasvusta aikana, jolloin talous floppaa jo pelkkään resurssipulaan ja ylikansoitukseen globaalisti?

Minun vastaukseni: Olisi syytä siirtyä materialistisista arvoista kokonaan uudenlaiseen asenneilmapiiriin, jossa hyvinvointia voitaisiin tuottaa asettamalla tärkeimmäksi tavoitteeksi ihmisten vapaa-ajan lisääminen ja sosiaalisista suhteista huolehtiminen.

Muun filosofikunnan vaietessa laadin asiasta tieteellisen analyysin, jonka Tiedepolitiikka-lehti julkaisi tänään numerossa 1/2013 (s. 5462). Sitä voi lukea jokainen, jonka ylenkatse ei ole vielä yltänyt, kehittynyt ja edistynyt Himaselle ominaisiin mittoihin.

***Päivitys 13.4.2013: Kammottavaa on, että poliitikot reagoivat tähän juuri pelkäämälläni ja artikkelissa ennustamallani tavalla, eli ”selkeyttämällä pelisääntöjä” ja kiristelemällä normiruuveja. Jatkossa valtioneuvosto alkaa varata itselleen peräti 30 miljoonaa euroa vuodessa ”hallitusohjelmaa tukevaan tutkimukseen” eli tiedepoliittisiin ostoksiin! ”Käyttöön ollaan ottamassa siis politiikkaperustainen rahanjakomalli”, sanoo sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Inkeri Kerola. Eikö tämä ole härskiä filosofian ja tieteen pilkkaa?