18. lokakuuta 2013

Rahakkaiden elämäkerrat taisteluna vallasta


Björn Wahlroos ja Ruotsin kuningas olivat metsällä ja näkivät pellonlaidassa tuntemattoman otuksen, jolloin Wahlroos kohotti aseensa ampuakseen.

”Älkää ampuko, minä en ole hirvi!”, huusi pellon laidassa oleva ihminen, jolloin Wahlroos ampui hänet kuoliaaksi.

Kuningas kysyi sitten Wahlroosilta: ”Miksi ammuit? Hänhän huusi ’Minä en ole hirvi!’”, jolloin Wahlroos vastasi:

”Ahaa, minä kuulin, että hän huusi: ’Minä olen hirvi!’”

Tätä tarinaa ei löytynyt Tuomo Pietiläisen ja työryhmän kirjoittamasta Wahlroos-elämäkerrasta, joten kyseessä täytyy olla kokonaan uusi aines. Rauhoitan kuitenkin lukijaa: en aio nyt arvioida kyseisen kirjan sisältöä. Totean teoksen ainoastaan paljastaneen, että mitään paljastettavaa ei ollut.

Kirja-arvioni tulisi joka tapauksessa liian myöhään ja vieläpä kahdella tavalla. Ensinnäkin siksi, että nykymaailmassa arvostelujen pitää ilmestyä jo ennen kuin teos ehtii myyntitiskeille. Sillä asia on niin, että sähköisen median nopeus on muuttanut myös ajattelemisen pelkäksi kirjallisuuden myynti- ja markkinointijärjestelmäksi, jossa kirjallisen teoksen tehtävänä on tukea henkilön omaa esillä oloa.

Toiseksi, varsinainen kirja-arvio olisi turha siksi, ettei arvioitava teos tosiaankaan sisältänyt mitään sellaista, mitä taloushistorian tuntijat eivät tietäisi vanhasta muististaan. Tässäkin ilmiössä kiintoisampaa on ilmiö itse kuin sen päähenkilö tai yksikään osapuoli. – Mihin siis elämäkertoja tarvitaan? Kuinka ne vaikuttavat ja mihin? Kuka niistä hyötyy ja kuka ei? Kenelle voi olla haittaa vai onko kenellekään? Kuka saa sanoa, mitä saa sanoa, minkä verran ja mitä se kaikki maksaa? Kuka sanoo viimeisen sanan?

Kiiltokuvamaista historiaa

Suomessa on julkaistu viime vuosina useita varakkaiden yritysjohtajien elämäkertoja. Antti Piiposta ilmestyi jokin aika sitten elämäkerta, samoin Pekka Herlinistä, ja Jorma Ollilan elämäkerta tuli painosta tällä viikolla. Minä näen Roope-sedän, Kroisos Pennosen ja Kulta-Into Piin käyvän taistelua Ankkalinnan hallinnasta.

Toisin kuin Wahlroosin, Jorma Ollilan elämäkerta on puettu minä-muotoon, eli se muistuttaa omaelämäkertaa, vaikka haamukirjoittajana onkin toiminut Suomen Kuvalehden taloustoimittajana ja julkisuudenhallinnan konsulttina mainetta niittänyt Harri Saukkomaa. Avasin teoksen odottaen, toisiko se valoa Ollilan veroparatiisijupakkaan. – Ei tuonut. Elämäkerta päättyy jo ennen näitä tapahtumia ja Nokian myyntiä, eli maineenhallinta on onnistunut varsin hyvin.

Myös tätä ammattitoimittajan kokoonpanemaa teosta leimaa tietty likilaskuisuus, joka johtuu käsittelyn esittelevyydestä ja itsereflektion vähyydestä. Kirjan puolivälin kohdalla puhutaan vasta Ollilan urasta Citibankissa, Nokian 1980-luvun lopun kriisistä, kulutuselektroniikan pois sahaamisesta ja Ollilan noususta yrityksen johtoon, mihin ajoittui myös keskittyminen matkapuhelintuotantoon. Vasta aivan lopussa päädytään noin vuoteen 2007, jolloin Nokian menestys katkesi ja Apple lanseerasi iPhonensa. Ollila irtautui yrityksestä ja etsi tilalleen Stephen Elopin, jota pidettiin Ollilan valintana mutta joka teoksen mukaan oli vasta hänen toissijainen kandidaattinsa seuraajakseen. Olli-Pekka Kallasvuo ja Anssi Vanjoki ajettiin katkerina sivuun.

Teoksen loppupuolella Ollila puolustautuu viittaamalla amerikkalaisten yrityskonsulttien huomioon, jonka mukaan 30 prosenttia rekrytointipäätöksistä osoittautuu joka tapauksissa huonoiksi. Ollila on tavallaan oikeassa luodessaan itsestään kuvaa johtajana, joka teki mahdottoman mahdolliseksi. Nokian nousuun maailman suurimmaksi matkapuhelinvalmistajaksi viittaa myös kirjan nimi Mahdoton menestys. Ollilan kypsyyttä johtajana ja ihmisenä kuvaa hänen asenteensa, jonka mukaisesti hän on tottunut siihen, että johtaja saa aina sekä kaikki kiitokset että kaikki haukut.

Se, että Wahlroosista kertova elämäkerta ei sisältänyt tunnustuksia eikä paljastuksia, on ymmärrettävää, sillä teos perustuu ulkoisten havaitsijoiden tutkimuksiin, ja kritiikin lausumista vältellään pelosta. Mutta Ollilan omaelämäkerralliselta teokselta olisin odottanut enemmän tunteiden osoittamista. Olisi nyt edes haukkunut jonkun, kun voi! Siihen, miksi näin ei ole tehty, on luonnolliset syynsä.

Elämäkerrat maineenhallinnan välineinä

Bisnesmiesten elämäkerrat eivät nimittäin koskaan ole viattomia eivätkä puolueettomia – eivät jossakin tiedottamis-, viihdyttämis- tai ”informaationsäilyttämistarkoituksessa” julkaistuja. Eivät! Vaan ne on kirjoitettu ja julkaistu juuri siinä maineenhallinnan pyrkimyksessä ja valtapoliittisessa tarkoituksessa sekä prosessissa, jossa käydään kamppailua elintilasta; näissä tapauksissa taloudellisesta vaikutusvallasta.

Juuri siksi monille talouden vallankäyttäjille on suorastaan välttämätöntä, että heistä on olemassa elämäkertoja, auktorisoituja tai auktorisoimattomia, yhtä kaikki, sillä molemmat voivat palvella tarkoitustaan hyvin. On nimittäin huomattu, että myös persoona on osa taloudellista vaikutusvaltaa.

Esimerkiksi Björn Wahlroosista on hehkutettu, kuinka nero hän on. Häntä on suorastaan syleilty ja suudeltu julkisessa sanassa, ja hänestä on tehty enkeli, jolla on lumivalkoiset siivet mutta hiilihanko kädessään. Ja kaikki tämä, vaikka jo Ismo Alanko lauloi kasinovuosien päätteeksi, että ”älä usko marsuihin, maireisiin omahyväisiin”!

Ei siis ole paljoa väliä, onko elämäkerta auktorisoitu (eli kohdehenkilön hyväksymä) vai auktorisoimaton, sillä molemmissa voi olla valheita, aivan niin kuin omaelämäkerroissakin, joita ei koskaan pidetä täysin luotettavina, paitsi tietyssä mielessä. Jo Raymond Chandler kirjoitti, että historiaa voi aina vääristellä mutta omaelämäkertansa kirjoittaja paljastaa itsensä aina.

Niinpä totuus on tässä sodassa vähämerkityksinen asia. Kuka onkaan, missään yhteydessä, kiinnostunut tosiasioista, sillä ne ovat jo kaikkien tiedossa? Mutta huhut, juorut sekä omaksi eduksi tai muiden haitaksi esitetyt tulkinnat tuovat usein esille sellaista uutta, josta aina löytyy jotain mielenkiintoista!

Tarina on rahaa

Ollilan ja Wahlroosin kaltaisilla paroneilla on jo niin paljon rahaa, että he eivät ole kiinnostuneita varallisuutensa lisäämisestä vaan vallasta ja poliittisesta vaikuttamisesta sinänsä. Monet superrikkaat ovatkin viime aikoina aktivoituneet poliittisesti ja asettuneet näytteille julkisesti, mistä kertovat esimerkiksi Ollilan presidenttiyshaave, Wahlroosin libertarismia ja anarkokapitalismia edustava teos Markkinat ja demokratia (2012), jossa kritisoidaan kansanvaltaa (arvioni tässä), sekä Hjallis Harkimon ryhtyminen televisiojuontajaksi.

Monet varakkaat pyrkivät nykyisin tekemisiin poliittisen eliitin kanssa, mistä kuvaa antavat Wahlroosin Ruotsin kuninkaalle ja Suomen taloudelliselle sekä poliittiselle kermalle kartanossaan järjestämät pidot. Niiden istumajärjestyksestä Pietiläinen on vaivautunut piirtämään oikein kartan tavoittamatta kuitenkaan sitä filosofista ja sosiologista tosiasiaa, että rahakkaiden johtajien ja poliittisen eliitin, niin pankkiirien, ministerien kuin ay-johtajienkin, vispilänkaupassa ja lasien kilistelyssä on kyse hegemonisesta vallasta: taloudellisen ja ideologisen vallan yhteen kytkemisestä.

Kiiltokuvakirjojen olemassaolo on osa tätä prosessia, joka liittyy lisäksi persoonan luomiseen. Elämäkerran olemassaolo alkaa olla jo jokaisen vaikuttajan elinehto, sillä henkilökohtaiset ominaisuudet ovat selvää valuuttaa liike-elämässä. Uskomuksen tai juorun lähdettyä liikkeelle sillä on taipumus vahvistaa itseään, jolloin ihmisestä aletaan uskoa, että hän todella on sellainen kuin sanotaan.

Kun Björn Wahlroosista tai Jorma Ollilasta kerrotaan hänen olevan älykäs, juonitteleva, peluri, voittamisesta nauttiva tai onnistuja, häntä aletaan pitää sellaisena. Näin on, vaikka hänellä olisi vain ollut hyvää tuuria toisin kuin monilla muilla yhtä älykkäillä ja nerokkailla. Yleisöt ja lukijat joutuvat joukkoharhan valtaan ja tulevat itse osallistuneiksi pyhimyskultin rakentamiseen.

Itse uskon, että esimerkiksi Björn Wahlroosin omaisuuden luomisessa on julkisuuskuvalla ollut ratkaisevan tärkeä merkitys. Juuri maineensa vuoksi häntä pelätään, ja pelko on samaa kuin kunnioitus ja alistuminen. Tämä näkyy siinä, että hänen kilpailijansa eivät uskalla Wahlroosin nähdessään poistaa varmistinta revolveristaan vaan tarkistavat, ettei se ole auki, ja mikäli se on, he laittavat sen nopeasti kiinni.

Voin siis kiteyttää edellä lausumani seuraavaan postmarxilaiseen kaavaan:

Maine = rahaa, raha = neroutta, nerous = lisää mainetta.

Tällä tavoin perustetaan itseään vahvistava myönteisen julkisuuden kierre. Pietiläisen ja hänen työryhmänsä Wahlroos-kirjassa heikointa on se, että vaikka he katsovatkin olevansa jonkinlaisia julkisuuden ammattitutkijoita, koko porukasta ei ole löytynyt ajatustakaan sen pohtimiseen, mitä he itse oikein tekevät. He ovat vain uppoutuneet aiheeseensa kaulaansa myöten ja puurtaneet työmuurahaisina isäntänsä iloksi samalla kun Nalle Wahlroos on istunut Armfeltin työpöytänsä ääressä laskien, paljonko lisäarvoa odotettavissa oleva julkisuus tuo hänelle euroina ja sentteinä.

Apinat pörssimeklareina

Tieteellisesti sanoen Tuomo Pietiläinen ja työryhmä ovat syyllistyneet ajatusvirheeseen, nimittäin lopputulosharhaan (engl. outcome bias), josta käytetään myös nimitystä historioitsijan erehdys. Sen mukaisesti ratkaisua arvioidaan lopputuloksen perusteella eikä päätöksentekoprosessin perusteella.

Sama pätee myös moniin muihin elämäkertoihin, melkein kaikkiin. Henkilöä arvioidaan sen perusteella, mitä hänestä on tullut. Samanaikaisesti peitetään näkyvistä, että (1) useimmista samanlaisissa oloissa toimineista, yhtä älykkäistä ja toimeliaista ihmisistä ei ole tullut rikkaita ja menestyviä vaan tavallisia köyhiä ja hävinneitä. Toiseksi (2) väitetään, että lopputulos on seurausta terävistä valinnoista, vaikka sekään ei pidä välttämättä paikkaansa.

Talous on niin monimutkainen syiden ja seurausten verkko, että älykkyydellä ei ole paljoakaan merkitystä huippumenestyksen saavuttamisessa, vaan suurempi osuus lankeaa lopultakin vain hyvälle tuurille ja sille, että on oikeaan aikaan oikeassa paikassa.

Lähestyn asiaa esimerkin kautta. Ajatellaanpa, että koko maailman omaisuus jaetaan maailman kaikille apinoille pörssiosakkeina tasan ja kaikista apinoista tehdään pankkiireita. Sitten nämä pankkiirit aloittavat kaupankäynnin pörssissä. Kuluu tunti, niin puolet maailman apinoista on hävinnyt kaiken, ja toinen puoli omistaa maailman kaiken varallisuuden. Toisen tunnin kuluttua puolet jäljelle jääneistä apinoista omistaa kaiken, ja toinen puoli putoaa taas rutiköyhänä pörssistä pois. Seuraavana päivänä noin tuhat pankkiiria omistaa kaiken, ja loput maailman apinoista on rutiköyhiä. Muutaman vuoden kuluttua jäljellä on enää kaksi pelaajaa, joista toisen pudottua pois yksi omistaa kaiken.

Sitten tulee hänen elämäkertansa kirjoittaja, joka sanoo, että tämä yksilö on nero, koska hän pesi kaikki muut. Todellisuudessa päättely voisi päteä tiettyyn rajaan asti, esimerkiksi siihen, jossa tuhat yksilöä omistaa vielä jotakin. Kaiken todennäköisyyden mukaan heidän täytyy olla muita älykkäämpiä, sillä he ovat muihin nähden ylivertaisia, ja otos on riittävän suuri kuvaamaan älykkäiden ryhmää.

Mutta siitä eteenpäin rikastuminen ja köyhtyminen ovat sattuman satoa. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että muiden kuin ennustettavien ja rationaalisesti hallittavien tekijöiden merkitys kasvaa paljon suuremmaksi kuin pörssidiilerien oman kyvykkyyden merkitys.

Kuka kaivoi kultaa Klondykessa?

Jos nyt esimerkiksi Björn Wahlroosia sanotaan talousneroksi sillä perusteella, että hän on tehnyt paljon hyviä kauppoja, voimme enintään todeta, että hän on käyttänyt eteensä avautuneet tilaisuudet johdonmukaisesti hyväkseen. Mikäli hän ei olisi niin tehnyt, sanottaisiin, että hän on 1990-luvun lamaluuseri.

Kehnoa ja harhoja synnyttävää menestyneiden elämäkerroissa on juuri se, että niissä ei myönnetä itsestä riippumattomia syytekijöitä, vaan menestys selitetään jälkikäteen päähenkilön ansioksi. Ne siis glorifioivat yksilöiden ponnistuksia, vaikka kaikki tietävät, että minkään yrityksen menestys ei ole koskaan kenenkään yksilön harteilla, vaan se koostuu nimenomaan yhteistoiminnan onnistumisesta. Niinpä jokainen elämäkerroissa ylistetty talousnero onkin paljon enemmän Hannu Hanhen arkkityyppinen esiintymä kuin se ahkera, tunnollinen ja säästeliäs Roope-setä, joka kaivoi kultaa Klondykessa.

Todettakoon, ettei tarkoitukseni ole ollut käsitellä Björn Wahlroosia henkilökohtaisesti, vaan pikemminkin arvioida sitä tapaa, jolla hänestä on kirjoitettu ja jonka mukaisesti häntä on arvioitu julkisuudessa. Yliopistot ovat aina olleet täynnä protestoivia opiskelijoita, jotka ovat täsmälleen yhtä lahjakkaita, ahkeria, tunnollisia ja työteliäitä ja joista jokuset selviävät paremmille päiville, toiset eivät. Syyt tai ansiot eivät ole välttämättä heidän itsensä.

Myös Pietiläisen kirja todistaa siitä, miten Wahlroos syntyi hyvävointiseen virkamiesperheeseen ja kouluttautui Hankenilla. Nuorena myönnetty professuuri (joka on aina onnenkantamoinen sattuessaan vapautumaan juuri oikealla hetkellä) auttoi hänet akateemiselle uralle ja lisäsi hänen todesta otettavuuttaan myös liike-elämässä. Myönteinen ja itseään vahvistava mainekierre oli valmis, ja sitä julkisuutta myös Pietiläisen elämäkerta vahvistaa. Kun Björn Wahlroos nyt menee kirjakauppaan, hän voi tuntea astuvansa Versailles’n peilisaliin, sillä häntä tervehtivät kahdelta seinältä hänen omat kuvansa, jotka löytyvät sekä elämäkerrasta että hänen oman kirjansa kannesta.

Journalismin epäkriittisyys

Olen edellä analysoinut, miten Wahlroosin, Ollilan ja monien muiden suurta taloudellista valtaa käyttävien henkilöiden elämäkerrat toimivat julkisuudessa, ja mikä voi olla niiden sosiodynaaminen funktio. Entä miksi ne on kirjoitettu ja julkaistu? Asiaa voidaan lähestyä ensinnäkin kirjoittajien näkökulmasta.

Sen ymmärrän, miksi Ollilan elämäkerran kirjoittaja on Tekir-nimisen viestintätoimiston pomo, mutta ei taida myöskään olla ihan sattumaa, että Wahlroos-elämäkerran päätekijä on Helsingin Sanomien palkittu toimittaja, joka vain esiintyi Tampereen yliopiston professorina (eikä siis ainakaan sikäli edusta Hemánuksen ja Nordenstrengin koulua, joka tunnettiin aikoinaan Hämeen punaisena napana). Tämä ehkä selittää myös teoksen Janus-kasvoisen aseman, joka vastaa toki varsin hyvin myös puheena olevan päähenkilön omaa roolia.

Siinä, missä Ollilan autobiografia pohjustaa ansiokasta pyhimyslegendaa, Pietiläisen Wahlroos-kirjasta tuli sovinnainen paketti päänsilitystä ja tökkäilyjä vanhoilla kaupunkitarinoilla. ”Meidän Stallareiden” (kuten Leif Salménin, Erkki Tuomiojan jne.) hassut ristiriidat porvarillisen elämäntavan ja sosialististen haaveiden roolikasautumissa on nähty monta kertaa ennenkin, ja siksi kommunististen ihanteiden ja markkinatalouteen havahtumisen jännite voi kertoa vain ”ihmisyyden syvimmästä perusristiriidasta” samalla herkkyydellä kuin lapsen saaminen tai se, miksi kaikki vielä pilaantumattomat ihmiset varoittavat toisiaan: ”Älä koskaan luota yli kolmekymppisiin!”

Haluan vain sanoa, että liian usein ammattitoimittajien kirjoittamista elämäkerroista puuttuu kriittinen ja reflektiivinen ote omaan toimintaan, siis tietty journalistinen kyky ottaa etäisyyttä sekä aiheeseen että omaan työhön. En toki väitä, että elämäkerturina toimimisen pitäisi olla tuhmaa, mutta en myöskään vaadi sen olevan tarpeettoman kilttiä, sillä taloudellisen vallankäytön ei pitäisi jäädä arvostelun ulkopuolelle vain pelon vuoksi.

Jo Machiavelli sanoi, että jos aikoo loukata jotakuta, on se tehtävä tavalla, jolla ei ole pelkoa kostosta. Kosto puolestaan on Marcel Maussin Essai sur le Don -teoksen mukaan samanlainen asia kuin lahja, eli tavallaan sen käänteispuoli, johon liittyy sosiaalisen siteen perustava ylijäämä, osa, joka pidetään vastaisen varalta tilillä.

Niinpä monet köyhät pulliaiset pelkäävät arvostella kaikkia rahakkaita ihmisiä lähinnä siitä syystä, että he olettavat joutuvansa suoraa päätä oikeuteen. Tosiasiassa he eivät joudu, sillä jos he olisivat joutuakseen, he olisivat siellä jo. Mutta monien mieltä ehkä kalvaa edelleen se kauhea tosiasia, että vasta 1800-luvulla eli varsin kauan sitten (mutta ihmisen lajinkehityksen huomioon ottaen erittäin myöhään) aatelinen hävisi ensi kertaa oikeudessa ei-aateliselle aatteelliselle. Myös nykyisin jokaisella kansalaisella on oikeutta enintään niin paljon kuin hänellä on varaa ostaa, ja juuri siksi elämäkertojen kirjoittaminen onkin niin kilttiä.

Miksi varakkaiden elämä kiinnostaa?

Entä miltä tilanne näyttää kirjan kustannus- ja myyntiportaan sekä lukijoiden kannalta? ”Onnistuneimpina” pidetyt elämäkertakirjat vedetään myyntipöydiltä asiakkaiden toimesta, kun taas ”epäonnistuneimmat” vedetään myynnistä kustantajien ja kauppiaiden toimesta. Esimerkiksi tyttö Suomalaisesta kertoi minulle kaksi päivää Wahlroos-elämäkerran ilmestymisen jälkeen, että ensimmäinen painos on jo loppunut ja jäljellä ovat vain rippeet. Myös Ollilaa on nyt kadonnut kevyt kuormalavallinen kirjakaupan ovenpielestä. Nämä siis onnistuivat.

Wahlroos-kirja on kustantajansa menestyneimpiä, ja se osoittaa, että päähenkilön taikasormi muuttaa kullaksi kaiken, mihin se koskaan osuu. Kirjan julkaisi pamfleteistaan tunnettu Into Kustannus, ja siksi siltä sopi odottaa jotain muutakin kuin ihastelevaa otetta (joka ropisee myös päähenkilön laariin aivan niin kuin itse liiketoimetkin). Ehkä kustannusyhtiö on oppinut jotakin Wahlroosilta.

Tietystä näkökulmasta on toki ymmärrettävää, että nyky-Suomessa, jossa jokaista hyvin rahakasta kohti on noin 50 000 hyvin köyhää, monet ihmiset suhtautuvat varakkuuteen – eivät vain uteliaan kiinnostuneesti ja tavoittelevasti – vaan myös palvovasti. Monien tekee kai mieli itsekin vaurastua, ja he pyrkivät siihen etsimällä neuvoa rahoissaan olevien elämäkerroista.

Tämä on kuitenkin täysin väärä metodi. Rikkaaksi ei voi tulla rikastumisesta lukemalla, niin kuin ei uimaankaan opi lukemalla uintia käsitteleviä kirjoja.

Varakkuudessa ei sinänsä ole edes mitään kiintoisaa. Ainakaan minun mielestäni omaisuus ei millään tavoin lisää kenenkään henkilön kiinnostavuutta tai julkisuusarvoa. Ajatellaanpa, millä tavoin esimerkiksi sinuun vaikuttaisi tieto, että tässä on Kalle, joka omistaa koko Helsingin. – Entä sitten? Helsinkihän olisi paikoillaan myös Kallesta riippumatta. Helsinki ei tuo kiinnostavuutta Kalleen eikä Kallen omistussuhde lisäarvoa Helsinkiin. Omistaminen ja varallisuus ovat ihmisen persoonan kannalta erittäin vähäarvoisia asioita.

Niinpä on pääteltävä, että ihmiset lukevat äveriäiden elämäkertoja vain tullakseen itse äveriäiksi ja selvittääkseen vaurastumisen salaisuuden, minkä jo edellä totesin toivottomaksi yritykseksi kirjoja kahlaamalla.

Oma näkemykseni on, että menestyminen on loppujenkin lopuksi kovin kohtalomainen asia. Toiset ihmiset ovat peruspositiivisia luonteita, joiden luokse raha tulee pyytämättä, kun taas toisia taloudellinen ja aineellinen menestys pakenee. Ihmiset itse eivät juuri mitään asialle voi. Rahakkaaksi synnytään siis muutoinkin kuin vain varakkaaseen sukuun pullahtamalla.

Mikäli itse päättäisin rikastua, tekisin sen luultavasti vain siksi, että rikastuminen on hauskaa. Minusta se ei ole. Ja siksi en olekaan kovin rahoissani. Jotkut tosin väittävät, että se, jolla on taskussaan kympin seteli ja tietää mitä sillä tekee, esimerkiksi ostaa karkkia tai kortsuja hauskanpitoa varten, on rikkaampi kuin se, jolla on sijoituspulmanaan kokonainen miljoona ja ahdistus sen hukkaamisesta.

Todellista rikkautta on omasta mielestäni esimerkiksi filosofia, joka lisääntyy jakamalla, kun taas materiaalisen omaisuuden haltijat ovat oikeastaan vain varallisuutensa huoltajia: mammonansa talkkareita.

Kertaan elämää, kun kerta on elämä!

Psykologisesti arvioiden raha artikuloi narsismia aivan niin kuin elämäkertojen olemassaolokin. Elämäkerroissa yhdistyy siis kaksi elintärkeää asiaa. Elämäkerta ei välttämättä ole kuvankiillotusta eikä kostojuoni, vaan sen tarkoituksena voi olla myös totuuden sanominen.

Mistä sitten tiedän kaiken tämän? Siitä, että olen itsekin kirjoittanut elämäkerran, nimittäin omaelämäkertani, johon tuli kovat kannet ja 500 sivua. Se on samalla akateeminen aikalaishistoria, ja teoksen sivuilla kerrotaan, paitsi minusta, myös tiedepoliittisista vastustajistani sekä runsaista vastoinkäymisistäni. Kirjan nimi on Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä.

Luotettavuudeltaan se on juuri niin hyvä kuin omaelämäkerta voi parhaimmillaan olla. Kirjoitin sen täsmälleen samasta syystä kuin monista miljonääreistä julkaistaan elämäkertoja, toisin sanoen osallistuakseni kamppailuun henkisestä pääomasta ja toimintatilasta, tehdäkseni tiliä ja kertoakseni totuuden. En halunnut olla uhri ja tulla ymmärretyksi väärin. Kirja kertoo toivoakseni paljon myös siitä, mitä filosofia sinänsä on. Wahlroosin ja Ollilan kaltaisilla finanssifiksuilla motiivit ovat tosin täysin toisenlaiset kuin meillä henkisten rikkauksien omistajilla ja filosofisten pääomien haltijoilla.

Sen voin joka tapauksessa sanoa, että mikäli joku lukijoista aikoo julkaista elämäkerran tai omaelämäkerran, se on syytä tehdä ajoissa. Tähän puolestaan on kaksi syytä. Ensinnäkin voi pelastaa jäljellä olevan elämänsä, sillä elämäkerta ei ole kertaelämä. Ja toiseksi: mikäli ei tartu kynään ja laske sitä ajoissa, saattaa olla, että ilmestymisen ajankohtaa ei lainkaan tule.

Lopuksi kasku Jorma Ollilasta Helsingin yliopistolla:

– Miksi Shellin puheenjohtaja Jorma Ollila käy Helsingin yliopiston hallituksen kokouksissa?

– Hän on löytänyt sieltä runsain mitoin fossiilisia polttoaineita!


Kirjallisuus

Hankamäki, Jukka, Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä. Norderstedt: Books on Demand GmbH, 2009.
Machiavelli, Niccolò, Ruhtinas. Suom. O. A. Kallio, alkut. Il principe, 1532. Hämeenlinna: Karisto, 1997.
Mauss, Marcel, Essai sur le don – Forme et raison le l’échange dans les sociétés . Orig. 1925. Quebec: L’université du Quebec, 2002.
Ollila, Jorma ja Harri Saukkomaa, Mahdoton menestys – Kasvun paikkana Nokia. Helsinki: Otava, 2013.
Pietiläinen, Tuomo et al., Wahlroos – Epävirallinen elämäkerta. Helsinki: Into Kustannus, 2013.
Simon, John, Koneen Ruhtinas – Pekka Herlinin elämä. Helsinki: Otava, 2009.
Sunila, Pirjo, Antti Piippo – Liian suuri Suomelle. Helsinki: Otava, 2008.
Wahlroos, Björn, Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön diktatuurille. Helsinki: Otava, 2012.