Tie Suomen talouden pelastamiseksi

Hallituksen yhteinen etu koossa pysymiseksi on käymässä vähiin, ja sen merkiksi päähallituspuolueet kiistelevät ”sopeuttamisesta” ja ”rakennemuutoksesta”. Tämä ei johtune vain lähestyvistä europarlamenttivaaleista vaan juontaa juurensa vaikeasta tilanteesta.

Ikuisuusaihe nimeltä talouskriisi onkin jälleen ajankohtainen, sillä valtion velkakuorman kasvu on heijastumassa reaalitalouteen ja koettelee julkisen talouden selviytymistä. Niin sanottu hyvinvointiyhteiskunta on vaarassa konkreettisesti, kun jatkossa uhkaa vuosikymmenen pituinen nollakasvun aika, ja valtionvelka lähestyy sataa miljardia.

”Sopeuttaminen” ja ”rakennemuutos” ovat yhtä heiveröisiä keinoja ongelmien ratkaisemiseksi kuin keskinäisinä vaihtoehtoina nähdyt verotuksen kasvattaminen ja julkisten menojen leikkaaminen. Ei löydy ratkaisua sen enempää eläkeiän nostosta kuin julkisten palvelujen huononnuksista tai sosiaaliturvan jäädyttämisestäkään. Ne merkitsevät lähinnä hölmöläisten viltinlyhennystä.

Suomen talouden voi pelastaa vain entistä tehokkaampi lisäarvon tuottaminen. Tämä merkitsee, että työ- ja tuotantoelämän olisi tuotettava entistä tehokkaammin arvoja.

Luettelen seuraavassa tärkeimmät keinot.

1) On panostettava valmiiden innovaatioiden ja keksintöjen soveltamiseen ja hyödyntämiseen sekä tuotantoon saattamiseen. Vain entistä tehokkaampi teollinen tuotantoelämä luo sekä lisäarvoa että työpaikkoja ja sitä kautta varallisuutta kansantalouteen.

2) On tehostettava työvoiman käyttöä ja saatava samanaikaisesti työttömyys laskemaan. Tämä tapahtuu korjaamalla työttömyysturva- ja sosiaalietuusjärjestelmä perustulomaiseen muotoon, jossa ihminen voi pitää myös tilapäistyöllä ja osa-aikaisella työllä hankkimansa ansion (suhteellisen suurella veroprosentilla vähennettynä). Ihmisen saavuttaessa elämiseen riittävän ansiotulotason on veroprosenttia jälleen alennettava tasolle, josta se alkaa nousta progressiivisesti tulojen kasvaessa. Näin luodaan kannuste myös tilapäistöiden tekoon, saadaan työttömyysmenoja alennettua ja työttömiä maksamaan itse osa sosiaalikuluista työn kautta. (Lisää tässä teoksessani.)

3) On tehostettava energiankäyttöä ja luotava Suomeen sekä ydin-, tuuli- että uusia vaihtoehtoisia energiantuotannon muotoja.

4) On vältettävä perusturvan leikkauksia, sillä sosiaaliturvaan sijoitetut varat päätyvät perushyödykkeisiin ja kotimaiseen kulutukseen, joka pitää yllä kysyntää ja työllisyyttä Suomessa.

5) On siirryttävä suorien yritystukien jakamisesta verotuksen kautta tapahtuvaan yritysten tukemiseen. Tämä tapahtuu myöntämällä työttömyyskunnissa toimiville yrityksille verohelpotuksia, jotka houkuttelevat yrityksiä siirtämään tuotantoaan ruuhka-Suomesta ongelmakuntiin. Verohelpotus on kannustavampi yritystuen muoto kuin suora tukiainen, koska yritys voi hyödyntää sen vasta voittoa ja arvonlisää tuottaessaan. Suorina avustuksina olisi säilytettävä lähinnä yritystoiminnan käynnistämiseen suunnatut tuet.

6) On panostettava rakentamiseen ja asuntotuotantoon kasvukeskuksissa. Asuntopolitiikka on työpolitiikan keskeinen osa, sillä asuminen työssäkäyntialueella on työ- ja tuotantoelämään osallistumisen ehto. On tuotettava sekä omistusasuntoja, joiden hankinta mahdollistaa työntekijöiden oman varallisuuden kartuttamisen, että vuokra-asuntoja, jotka vastaavat asumisen perustarpeeseen. Asuntotuotannon lisäämiseen pitää tähdätä poistamalla turhia ja hintaa nostavia rakentamis- ja energiamääräyksiä, kaavoittamalla maa-alueita nimenomaan asuntotuotantoon sekä perustamalla julkisen vallan koordinoimia rakentamisohjelmia. Asuntopulaa ei voida poistaa pelkästään markkinaehtoisesti, sillä markkinoiden kannalta jokainen tuotettu lisäasunto vähentää kysyntää, laskee hintoja ja leikkaa tuotantovoittoja ja siten heikentää markkinaehtoisen rakentamisen edellytyksiä jatkossa. Asuminen on perustarve, ja siksi valtion ja kuntien tulee ottaa asiasta vahvempi vastuu perustamalla ja lisäämällä omaa rakennuttamistoimintaa. Erityisesti pitäisi rakentaa pienasuntoja, joista riittää kysyntää, eikä niitä viiden huoneen lukaaleja, jotka eivät mene sen enempää kaupaksi kuin vuokrallekaan.

On selvää, että Suomen talouden ongelmia ei voida korjata nykyisenlaisella tekemättömyydellä vaan ainoastaan arvotuotannolla. Siksi toiminnan esteitä olisi raivattava, ja sinänsä toimintakykyinen tuotantoelämämme olisi saatava toimimaan tulevaisuudenuskoisesti lähtien siitä perusedellytyksestä, että mihin ihminen tässä maassa ryhtyykin, se aina kannattaa eikä johda nujertamiseen julkisen vallan, byrokratian tai säädösviidakon toimesta.

Pitemmällä tähtäimellä olisi pyrittävä palauttamaan kansallisvaltioiden taloudellinen itsemääräämisoikeus ja rahapolitiikka sekä erottava eurosta, joka on talouden globalisoitumisen ohella pääsyy Suomenkin valtiontalouden ongelmiin. Nykyisin edes keynesiläinen elvytyspolitiikka ei johtaisi tuloksiin, sillä julkisen talouden investointitoiminta ei johda kysynnän lisääntymiseen oman kansantalouden tai talousjärjestelmän (kuten euroalueen) piirissä, vaan voi pääomien helpon siirreltävyyden ja kilpailuttamisperiaatteiden vuoksi päätyä kulutus- ja investointitoimintaan missä tahansa päin maailmaa. Tällöin myöskään inflaatioon ei liity taloudellista aktiivisuutta, vaan saattaa seurata stagnaatio.

On syytä muistaa, että Suomen puunjalostusteollisuudenkin ongelmat ja tehtaiden siirtely ulkomaille ovat suoraa seurausta euron jäsenyydestä, kun korkea euron kurssi on murentanut hintakilpailukykyämme euroalueen ulkopuolella, Amerikassa ja Kaukoidässä. Vahinko vain, että poliittisessa elämässämme ei näytä edelleenkään olevan (edes europarlamenttivaalien lähestyessä) selkeää, uskottavaa ja perusteltua talousohjelmaa nykypolitiikan virheiden korjaamiseksi. Olen kirjoittanut aiheesta aiemmin muun muassa tässä, tässä  ja tässä.