Voiko kohtaloa paeta?

Formula-ajaja Michael Schumacherin kurja tila johdattaa kysymään, onko elämässä joitakin sellaisia voimia, joille ihminen ei itse mitään voi. Onko elämä jollakin tavoin determinoitua, eli väistämättömän kaavan mukaan etenevää, tai onko esimerkiksi niin, että ihmisen elämänkulku on kirjoitettu hänen geeneihinsä?

Michael Schumacher onnistui uhmaamaan ja kiertämään kuolemaa koko uransa ajan. Hän voitti seitsemän F1-autoilun maailmanmestaruutta ja pyyhki ennätystilastoilla pöytää. Hänen saavutuksensa ovat suorastaan uskomattomia ja käytännöllisesti katsoen lyömättömiä lajissa, jossa menestyminen on kaikkien todennäköisyyksien vastaista, voittamisen mahdollisuus on häviävän pieni ja kertoimet ovat ihmistä ja hänen voitontahtoaan vastaan.

Schumacher lopetti uransa jo kerran mutta palasi malttamattomasti kilparadalle, kiertämään rataa vauhti kallossaan vain päätyäkseen paikkaan, josta lähti liikkeelle. Tuntuu kuin hän olisi aivan tarkoituksella härnännyt kuolemaa koettaen selvittää, miten paljon tai kovaa hänen pitää ajaa päästäkseen hengestään, vai ovatko viikatemies ja kohtalo unohtaneet hänet maan päälle. Edelläkävijöitä hänellä riittää.

En puutu asiaan postmodernin vauhdin filosofian näkökulmasta enkä myöskään sen tyyppisten kulttuurien hajoamista käsittelevien keskipakoisvoimien kannalta, joiden analysoimista Paul Virilio on sanonut dromologiaksi. Niin olen tehnyt jo esseessäni ”Miten teknologia ja vauhtisokeus fasinoivat massakulttuuria – F1-huumaa filosofisesti formuloituna” (teoksessa Filosofiset viuhahdukset).

Schumacherissa minua kiinnostaa hänen tämänhetkiseen tilaansa liittyvä ällistyttävyys, tekisi mieleni sanoa: älytön ironia ja jopa irvokkuus, ikään kuin kohtalo siinä virnistäisi. Ajattelepa: kaveri onnistuu ajamaan 308 grand prix -kilpailua, voittamaan niistä 91, saavuttamaan 155 palkintosijaa ja päätymään eturivin lähtöpaikkaan 116 kilpailussa. Lisäksi hän johti kilpailua 5108 kierroksen ajan ja pitää hallussaan ennätystä myös saavutettujen kakkossijojen määrässä (43). Hän voitti kaikista ajamistaan kilpailuista ennätykselliset 35,4 prosenttia.

Kunnes sattui – tosin tätä emme varmasti tiedä, oliko se kohtalo – onneton tapaus. Sunnuntaipäivänä 29. joulukuuta, auringon paistaessa Alpeilla, Michael Schumacher oli perheensä kanssa pahaa aavistamatta hiihtelemässä mäenrinteessä, ja laskettelureitiltä vain aavistuksen verran poiketen hän horjahti alas tullessaan sekä iski kypäränsä kiveen. Tulos: aivoverenvuoto, kooma, mahdollisesti aivokuolema ja sitä seuraava todennäköinen kuolema.

Michael Schumacher ei ole kuollut, mutta läheisille on varmasti tuskallista elää tavalla, josta ei tiedä, onko ihminen enää täällä. Vaikea on varmistua siitäkään, tietääkö tai ymmärtääkö ihminen itse olevansa tässä maailmassa – arkiymmärryksen mukaan luultavasti ei, mikäli ihmiseltä itseltään on taju poissa.

Asian kohtaloa ja niin sanottua tahdon vapautta koskeva puoli on tämä: toteuttiko Schumacher enemmän tahtonsa vapautta lasketellessaan ”täysin vapaana ja riippumattomana” pitkin Alppien rinteitä, vai toteuttiko hän vain jotakin sisäistä, psyykensä rakenteeseen tai geneettiseen olemukseensa tai molempiin liittyvää pakkoa, välttämättömyyttä tai kohtaloa? Antiikin draamaperinteessä kohtaloon liittyy traagisuus.

Vastaavia tapauksia tulee eteen jatkuvasti, tosin pienemmässä ja vähemmän huomiota sekä julkisuutta keräävässä mittakaavassa. Kennedyjen suku on ollut tunnetusti niin voimakkaiden koettelemusten kohteena, että muutamat puhuvat jo kirouksesta, sosiologit sukupolvelta toiselle siirtyvästä normien ja odotusten kuormasta, psykologit yksilöiden yli käyvistä ihanteista tai yliminästä ja biologit konflikteja sekä haasteita kohti hakeutuvasta geneettisestä perimästä.

Amerikkalainen kenraali George S. Patton puolestaan onnistui selvitymään hengissä toisesta maailmansodasta, kun vuoden 1945 lopulla saattui onneton tapaus ja kevyehkö kuorma-auto osui Pattonia kuljettavaan Cadillaciin aivan tavanomaisessa kasarmien välisessä liikenteessä sillä seurauksella, että kenraali halvaantui kaulasta alaspäin ja kuoli kahdentoista päivän kuluttua heidelbergiläisessä sairaalassa. ”Mikä helvetillinen tapa kuolla”, kerrotaan kenraalin todenneen viimeisiksi sanoikseen.

Moni ihminen on kohdannut lähipiirissään outoja ja kummallisia tapauksia, joita ei mielellään sanoisi sattumiksi siksi, että todennäköisyyden vähyys puhuu niitä vastaan. Niitä ei sanoisi sattumiksi silloinkaan, kun logiikka puhuu armotonta kieltään niiden puolesta, sillä tällöinhän kyse olisi vain todennäköisyyksien vääjäämättömistä toteutumisista – ei sattumista.

Esimerkiksi Schumacherille olisi kaiken logiikan mukaan pitänyt sattua jotakin kurjaa jo autourheilu-urallaan, ei vasta laskiessaan mäkeä suksilla. Ja se, että pahin onnettomuus tapahtui vasta, kun vaarallisimman elämänvaiheen piti olla ohi, puhuu sen puolesta, ettei tämän olisi enää pitänyt olla sattumankaan satoa; olivathan kertoimet onnettomuuden puolesta jo olennaisesti vähentyneet.

Miten siis yhdistää se, että tapahtumaa vastaan puhuvat sekä logiikka että sattuma, jotka molemmat heikentävät onnettomuuden todennäköisyyttä? Ratkaisu taitaa löytyä kohtalosta.

Antiikin draamaperinteen mukaan kohtaloaan ei pääse pakoon. Juuri, kun luulet olevasi kohtalolta suojassa, se iskee takaa päin. Tämä perustuu siihen, että koettaessaan välttää kohtalonsa ihminen pystyy töin ja toimin pitämään kohtalonsa toteutumisen loitolla, mutta heti otteen herpaantuessa ja ihmisen tullessa holtittomaksi kohtalo tulee vastaan nurkan takaa.

Näin ihmisen mieli toimii. Se johtaa kohtalon toteutumiseen. Mitä kauemmin kohtalonsa onnistuu kiertämään, sitä lähempänä on sen toteutumisen aika. Myös Euroopan rahaunionin hullu draama taitaa päättyä koomaan.

Jeesus sanoo: ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?” (Matt. 16:26) On kieltämättä kurjaa, että kenenkään täytyy maata petipotilaana koomassa. Minä en haluaisi vaihtaa osia Michael Schumacherin kanssa myöskään siinä tapauksessa, että saisin omakseni hänen 350 miljoonan dollarin omaisuutensa, joka tällä hetkellä ajelehtii orpona ja isännättömänä. (Siinä nähdään, miten vähäarvoista ja vaikutusvallatonta varallisuus loppujen lopuksi on.)

Yleensäkin ihmettelen ihmisten halua samastua niin sanottuihin idoleihinsa. Suuri osa urheilu-, musiikki- ja filmimaailman suosikeista on perin juurin onnettomia ja kurjia ihmisiä, ja heidän henkilökohtaisissa katastrofeissaan heidän turmeltuneisuutensa huipentuu.

Toisaalta en yritä olla jälkiviisas. Totuus lienee kuitenkin se, että omilla vauhdikkailla roolimalleillaan Michael Schumacher on vetänyt patologien ja kirurgien peltipöydille montakin tieliikenteen uhria, jotka ovat kärsineet F1-sirkuksen tajuntateollisesta asennemuokkauksesta silvotun lihan, rampautetun kehon ja mäsäksi lyödyn elämän muodossa.