Kun apu on suurin...

on hätäkin lähellä. Aivan kuten Ukrainassa tällä hetkellä.

Joidenkin mielestä on kummallista tai hälyttävää, että Suomen niin sanotuilla lähiulkomailla ihmisiä teurastetaan kaduille. Lähiulkomailla tarkoitan tässä maita, joihin on Suomen rajalta matkaa yhtä paljon tai vähemmän kuin on Suomen rajojen sisäpuolella enintään matkaa paikasta paikkaan. Ukraina on juuri tällainen maa.

Mutta ei väkivallan esiin ryöpsähtämisessä mitään outoa ole. On paljon helpompaa tehdä akvaariosta kalakeitto kuin saattaa kalakeitto takaisin akvaarioksi. Siellä, missä vapaan markkinatalouden, talousliberalismin ja arvo- sekä sosiaaliliberalismin toteuttamisessa ei ole onnistuttu (kuten Ukrainassa ja Venäjällä) ja joissa olot ovat siten muuttuneet joko anarkokapitalismiksi tai joksikin muuksi totalitarismiksi, haikaillaan nyt entisten aikojen ja sosialismin perään.

Ukrainan tapahtumat etenevät hollywoodilaisen toimintaelokuvan täsmällisyydellä. Ensin presidentinvirkaan päätyy muuan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen edustaja (1980–1991), joka päättää tukahduttaa opposition kansannousun avaamalla kansalaisia kohtaan tulen. Tapaus karmii länsimaiden selkäpiitä. Sitten parlamentti syrjäyttää istuvan presidentin, ja Venäjä tarjoaa apuaan ”rauhaanpakottamisen” varjolla sekä käyttäen verukkeena omien kansalaistensa etujen turvaamista, vaikka kukaan ei sitä pyydä. Konna puolustaa konnaa, ja lopulta näyttämöltä puuttuu vain Rambo.

Viktor Janukovytš ei ollut selvästikään paras valinta Ukrainan presidentiksi. Mutta myös Putin tuli heittäneeksi talviolympialaisilla ostamansa maineenpuhdistustyön suoraa päätä hankeen. Venäjän väliintulo osoittaa, kuinka ohut demokratian perinne, nykypäivä ja ehkä tulevaisuuskin noissa entisissä neuvostovaltioissa on.

Venäjä on pitänyt Krimin sodasta (1853–1856) asti ulkopolitiikkansa opinkappaleena sitä, että se puolustaa oman maansa kansalaisia myös maan rajojen ulkopuolella, kuten Georgiassa, Etelä-Ossetiassa, Ukrainassa – ja yhtä hyvin vaikkapa Suomessa. Niinpä Venäjän invaasiossa Ukrainaan ei ole mitään yllättävää.

Jotta Ukrainan tilannetta ei tarvitsisi koskaan ihmetellä Suomen kaduilla, Suomen pitäisi rajoittaa venäläisten maahanmuuttoa ja kiinteistöjen ostoa Suomesta. Esimerkiksi Vantaalla venäläisten määrä ylitti jo viime vuonna ruotsia äidinkielenään puhuvien määrän.

Niin kauan kuin Suomen velkapiikki pysyy auki eivätkä kansalaiset riehu toreilla, Venäjän ei tarvitse tulla rauhoittamaan suomalaisia pudottamalla laskuvarjojoukkojaan Ahvenanmaalle, Pohjanmaalle tai Lappiin saati tulla vesitykkeineen ja panssarivaunuineen möyrimään Lappeenrannan, Imatran, Kotkan ja Kouvolan kaduille.

Toisin sanoen niin kauan kuin Venäjän rajanaapurit ovat hiljaa kuin hiiri pumpulissa, voimme päättää politiikastamme ”itsenäisesti”. Itärajan taakse varastoitu väkivallan potentiaali saa kuitenkin aikaan sen, että muiden muassa Jyrki Katainen vei sanat suustani antaessaan lausunnon, jonka mukaan ”Suomi voi vaikuttaa Ukrainan kriisiin vain EU:n kautta”.

Muualta kuin unionin selän takaa suomalaiset eivät uskalla pukahtaa mitään, ja tässä poliittisessa integraatiossa (ei taloudellisessa) onkin EU:n keskeinen anti. Mutta raihnaiseksi myös EU:n poliittiset vetoomukset jäisivät ilman Yhdysvaltojen asiaan puuttumista.

Euroopan maat ovat olleet hipihiljaa myös homoseksuaalien kohtelusta Venäjällä. On häikäilemätöntä, että mitään kansanryhmää voidaan lyödä niin laajalla skaalalla yhdenkään länsimaan asiaan puuttumatta. Venäjän homosensuurilait ovat johtaneet kansanryhmää koskeviin fasistisiin vainoihin, jotka muistuttavat sota-aikaisia juutalaisvainoja, aivan niin kuin BBC:n tuottama ja Yleisradion esittämä tv-dokumentti ”Venäjän vainotut homot” osoitti.

Länsimaat eivät puutu asiaan, (1) koska ne ovat riippuvaisia Venäjän energiasta ja (2) koska länsimaat eivät halua Venäjän kanssa konfliktia, jonka syttymisestä voitaisiin sitten syyttää Venäjän toiveen mukaisesti homoja. Ainoa maa, joka on lausunut Venäjän harjoittamasta terrorista haisevan vastalauseensa, on jälleen maailmanpoliisi USA, joka ei ole Venäjästä millään tavoin riippuvainen.

Samoista syistä olisi parempi, että myös Suomen puolustuspolitiikan avaimet olisivat Washingtonissa eivätkä Moskovassa tai Strasbourgissa. Venäjän harjoittama pullistelu, fasismin nousu, pommikoneiden lennätys Pohjanmerellä ja massiivinen varustelu ovat yhdessä saaneet aikaan sen, että Suomen turvallisuuspoliittinen tilanne on muuttunut.

Tästä syystä katson, että suomalaisten kannattaisi käynnistää yksissä tuumin neuvottelut maamme liittämiseksi Pohjois-Atlantin puolustusliitto Natoon. Tekninen yhteensopivuus on jo olemassa, ja jahkailun sijasta tarvittaisiin vihdoinkin poliittisia päätöksiä. Nähdäkseni puolueiden ja poliitikkojen tulisi ottaa asiassa vetovastuu, ja kysymyksestä tulisi tehdä vaaliteema edessä oleviin europarlamenttivaaleihin ja eduskuntavaaleihin.