Maa vieras on ja kylmä kevät sen

Krimin valtaus oli Venäjän nykyhallinnolle suuri poliittinen ja sotilaallinen voitto. Venäläiset pystyivät pelkän propagandan ja sotilaallisen pelotteen avulla valloittamaan osan itsenäisestä valtiosta ilman, että Ukraina ja toiset maat esittivät asiasta muuta kuin paheksuntaa ja sinänsä naurettavia pakotteita, jotka jäävät mitättömiksi. Tässä nähdään voimapolitiikan teho.

Länsimaiden ja muiden valtioiden puuttumattomuus pelkästään vahvistaa eikä heikennä totalitarismin asemaa Venäjällä. Liennyttely, sormien läpi katseleminen ja relativismi eivät siis kannata. Tämä on pikkusormen antamista Pirulle ja liekanarun pidentämistä Hitlerille. Putin on esikuntineen ehtinyt piirtää jo kartatkin uusiksi, vaikka yksikään maa ei ole tunnustanut tätä häikäilemätöntä alueliitosta.


Tyynnyttelyn tehottomuus

Monet ovat ihmetelleet, miten noin voi ylipäänsä käydä. Selityksiä on useita. Ukrainan armeija ei ryhtynyt sotaan, koska se osaa laskea. Ukrainassa kenties ajateltiin, että Krimistä ei kannata alkaa taistelemaan aseellisesti, jos siten voidaan välttää täysimittainen sota ja Venäjän tunkeutuminen koko Ukrainan alueelle. Muita syitä ovat Euroopan unionin taloudellinen ja poliittinen heikkouden tila, riippuvuus Venäjän energiasta ja Yhdysvaltain uskottavuuden puute.

Länsi on näiden asioiden kanssa samanlaisessa umpisolmussa kuin homosensuurilakienkin kanssa. Niitä ei vastusteta lännessä, koska arvellaan, että se johtaisi välien huononemiseen. Venäjä-suhteiden heikentymisestä syytettäisiin sitten homoja myös länsimaissa. Näin Venäjä pääsisi tavoitteeseensa: homokammon levittämiseen ja homojen lavastamiseen syntipukeiksi myös länsimaissa. Nyt Venäjän-suhteet heikkenevät muistakin syistä.

Myönnyttelypolitiikkaa ja diplomaattista relativismia sovellettaessa Venäjän totalitarismi leviää kuitenkin nopeammin kuin torppaamalla valtioiden itsemääräämisoikeutta ja ihmisoikeuksia loukkaavat toimet alkuunsa. On syytä muistaa, että Putinin ja hänen duumansa vaikutusvalta ei ole todellisuudessa kovin vahva, ja juuri sen merkiksi hallinto toimii omavaltaisesti. Julkisessa sanassa on paljon syytelty Putinia, mutta todellisuudessa hän toimii vainoharhaisesti tukijoistaan riippuvuutensa merkiksi.

Tiedotusvälineet ja politiikantutkijat ovat kaivaneet esiin Venäjän vanhan ulkopoliittisen opinkappaleen, jonka mukaan Venäjä puolustaa kansalaisiaan myös omien rajojensa ulkopuolella. Se on peräisin 1800-luvun puolivälissä käydyn Krimin sodan ajoilta, jolloin Venäjä ryhtyi puolustamaan ortodoksien asemaa Osmanien valtakunnassa. Britannia ja Ranska menivät tuolloin osmanien puolelle, minkä osoituksena Krimin sotaa (1853–1856) käytiin myös Ahvenanmaalla ”engelsmannin seilatessa maittemme rannoilla”. Viittasin tähän monien jo unohtamaan doktriiniin muutaman vuoden takaisessa kirjoituksessani, mutta kukaan ei ottanut sitä silloin vakavasti. Nyt se on kaikkien huulilla.

Tosiasiassa Venäjä ei tule puolustaneeksi eikä edistäneeksi voimapolitikallaan yhdenkään kansalaisensa asemaa missään maassa vaan heikentää sitä kaikkialla. Tällä menolla venäläiset ovat yhtä epäsuosittuja muissa maissa kuin homot ovat Venäjän viranomaisten silmissä. Myös taloudellisille suhteille Venäjän politiikka tuottaa korvaamatonta tuhoa. Kaikkien Venäjältä emigroituneiden siirtolaisten kannattaisikin ilmaista vastalauseensa Venäjän toimintaa kohtaan ja liittoutua vastustamaan Putinin hallintoa ihan oman etunsa vuoksi.


Suomi housut kintuissa

Kiintoisaa on Suomen reagoiminen tai reagoimattomuus. Jokainen strategian asiantuntija tietää, että Suomi on yllätetty housut kintuissa. Krimin kohtalo on mahdollinen myös Suomessa. Lehdistössä asiaa on sievistelty selittelemällä, että ”Suomen ja Venäjän historia on erilainen”, Venäjällä arvostetaan ja pelätään ”Suomen periksiantamattomuutta talvi- ja jatkosodassa”, maidemme välinen raja on ainoa ”Venäjän kannalta ongelmaton” ja että ”mikään ei kiinnosta Venäjää Suomessa”.

Todellisuudessa Venäjän natsistiset piirit lukevat historiaa pitäen Suomea Venäjään kuuluvana alueena, joka pitäisi palauttaa. Puolustustahtoa ja -kykyä pidetään heikentyneenä, ja Suomen ja Venäjän välinen raja on ongelmaton nimenomaan siksi, että Suomea pidetään Venäjän myötäilijänä, joka ei uskalla edes hakea Naton jäsenyyttä.

Ajatellaanpa asiaa hieman. Jos Venäjä päättäisi jostakin syystä valloittaa esimerkiksi Lapin (mikä kävisi arviolta muutamassa päivässä), miten Suomen poliitikot ja kansalaiset reagoisivat?

Suomessa varmaakin laskelmoitaisiin, että sotaan ryhtyminen ei kannata, jos siten voidaan säästää Suomen asutuskeskukset Venäjän hyökkäykseltä. Pohjoisessa asuvien suomalaisten puolustamiseksi ei ole syytä aseelliseen konfliktiin, kun lappalaisilta menisi siinä touhussa henki.

Samoin ajateltaisiin Euroopan unionissa ja Natossa: pientä ja eurotaloudessa vastaan hangoittelevaa Suomea ei kannata puolustaa, jos siten voidaan taata energiatoimitukset Venäjältä. Samalla logiikalla Venäjä voi saattaa hallintaansa myös Lappeenrannan, Imatran, Kotkan ja Kouvolan, sillä asuuhan niissä runsaasti venäläisiä, joiden etua täytyy varjella. Länsimaissa rajojen siirtely ja karttojen uusiksi piirtely nähtäisiin pelkkänä poliittisena evoluutiona poliitikkojen levitellessä käsiään.

Relativismi ja reaalipolitiikka ovat vastakohtia sikäli, että reaalipoliitikot tunnustavat voiman käytön yhdeksi politiikan välineeksi. Venäjällä tapahtunutta ajattelutavan muutosta ei ole vielä ymmärretty.

Suomen ulkopolitiikan keskeiseksi virheeksi saattaa paljastua Natoon liittymättömyys kahden edeltävän presidentin kaudella. Jatkossa Natoon hakeutuminen on entistä vaikeampaa, kun länsiliittoutuminen voitaisiin tulkita Venäjällä ”provokaatioksi”. Sitä, miksi Suomi ei hyvän sään aikana käyttänyt tilaisuuttaan vaan hukkasi etsikkoaikansa, on selitelty kaunistelevilla kannanotoilla, joiden mukaan emme halunneet näyttää ”Pohjois-Baltialta” ja mennä mukaan siihen defensiiviyyteen, jolla Viro, Latvia ja Liettua kiirehtivät Naton helmoihin.

Tosiasiassa Baltian maissa tapahtunut taloudellinen kehitys on ollut mahdollista nimenomaan Naton ansiosta ja Naton sateenvarjon alla. Naton rajat ovat pyhät, ja sen vuoksi Venäjän jääminen kiinni käsi piparipurkissa johtaisi automaattisesti rangaistukseen ja sotatoimiin.


Kun valta alkaa horjua...

Ukrainan tapahtumien vaikutus Suomeen on paljon suurempi kuin on haluttu tunnustaa. Sauli Niinistö sanoo jatkavansa yhteydenpitoa Venäjään ”kaikin välttämättömin tavoin”. Vaikka yhteydenpito on lausunnossa kutistettu minimiinsä, se osoittaa, että pakotteisiin ei erityisemmin haluttaisi osallistua – toisaalta Venäjän uhan ja toisaalta taloudellisten tappioiden vuoksi.

Tosiasiassa elämme ”Israelissa”, ja myönnyttelypolitiikka saattaa olla itsellemme kaikkein vahingollisinta. Suomen tapainen maa tarvitsee demokratiaa ja liberalismia kannattavan liittolaisen tai oman ydinaseen.

Kenties monissa maissa ajatellaan niin, että on samantekevää, minkä valtioiden poliittiset viirit lipputangoissa liehuvat, kun poliittisella hallinnalla ei näytä muutenkaan olevan mitään merkitystä. Vain yritysten toiminnalla on. Siksi jokin Nokian kaappaus saa suuremman merkityksen kuin valtioiden rajojen siirto ja karttojen uudelleen värjäys.

Todellisuudessa ihmisten hyvinvointi tuotetaan nimenomaan kansallisvaltioissa, jotka ovat ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden keskeisiä instrumentteja. Ikävä sanoa, mutta todennäköisesti Krim jää osaksi Venäjää siinäkin todennäköisessä tapauksessa, että Putin ja hänen hallintonsa väistyvät ja ”tuhatvuotisiksi” aiotut homosensuurilait kumotaan.

Uskon kuitenkin, että viimeksi mainittuihinkaan ei päästä ilman länsimaiden yksimielistä ja vaikuttavaa painostusta ja mittavia Venäjällä tapahtuvia poliittisia mullistuksia. Toistaiseksi Putinin menestyksekkäät Ansclussit ovat vahvistaneet hänen valtaansa. Silmukkaa diktaattorin ympärillä ei voida kiristää muilla keinoilla kuin johdattamalla Venäjän kansalaiset huomaamaan voimapolitiikan tuhoisuus heidän omalta kannaltaan.

On mielenkiintoista havaita, mitä poliittisten johtajien persoonallisuudelle tapahtuu heidän ollessaan  vallassa pitkään. He alkavat samastaa tehtävänsä persoonallisuuteensa, viran minuuteensa ja asemansa omaan henkilöönsä.

Myös Putin oli alun perin melko mitäänsanomaton, limppulapiomainen ja virkamiesmäinen poliitikko, kunnes hänen brezhneviläinen kovuutensa tuli yllättäen esiin KGB-kuoren alta. Tässä nähdään, kuinka tärkeää on, että lait leikkaavat presidenttien ja muiden valtiaiden toimikaudet enintään kymmeneen vuoteen.