12. helmikuuta 2015

Heidegger oli hyvä mies


Vihervasemmistolainen Helsingin Sanomat, joka tunnetaan maahanmuuton suosimisesta ja jonka levikki laskee sen vuoksi kuin lehmän häntä, vihjaa omassa retiisinpunaisessa julistuksessaan, että maailman merkittävimpiin filosofeihin luettu Martin Heidegger oli natsi. Väite on ollut suosittu niissä opiskelijapiireissä, jotka suhtautuvat vihamielisesti kaikkeen yksilönvapautta sekä -vastuuta painottavaan yhteiskuntateoriaan.

Jukka Petäjän kirjoitus tilittää seuraavasti: ”Juutalaiset ovat vastuussa omasta tuhostaan ja kohtalostaan keskitysleireillä, väittää filosofi Martin Heidegger Black Notebooks -päiväkirjasarjansa uusimmassa niteessä, joka kattaa vuodet 1942–1948.”

Monet vasemmistolaiset filosofian harrastajat ovat halki vuosikymmenten rääkyneet, kuinka kauheaa oli, että Heidegger toimi Freiburgin yliopiston rehtorina aikana, jolloin kansallissosialistit olivat nousseet valtaan. He ovat paheksuneet tosiasiaa, että myös Heidegger 1930-luvun alussa liittyi Kansallissosialistiseen Saksan Työväenpuolueeseen, kuten miljoonat muutkin. ”Hyviksinä” Petäjän kaltaiset harrastelijafilosofit näkevät Frankfurtin koulukuntaan kuuluneet kommunistit, jotka pakenivat maasta.

Tässä argumentaatiossa pidetään yksiselitteisen selvänä, että nationalismi oli jotakin pahaa ja ettei siinä ollut mitään kehityskelpoista tai hyvää. Ja koska Heidegger antoi kansallismieliselle ajattelutavalle tukensa vuonna 1933 eikä katunut tekojaan myöhemminkään, hänen filosofiansa on mukamas tällä perusteella huonoa ja Heidegger paha ihminen.

Oikeastaan mikään Petäjän johtopäätöksistä ei pidä paikkaansa. Jos ollaan uskollisia pro et contra -tarkastelulle, nationalismista paljastuu paljon hyvää. Juuri nationalismi pyrki pelastamaan Euroopan maat idästä vyöryvän bolshevismin raakuudelta ja lännestä tulvivalta pinnallisuudelta. Heidegger halusi viitoittaa tietä alkuperäiseen ajattelemiseen, jolle hän löysi pohjaa kansalliselta maaperältä ja omasta kotikielestä.

Nationalismi syntyi myös vastustamaan muiden ihmisten tyhmyyttä. Se luotiin vastavaikutukseksi natsismia ja fasismia paljon pitkäkestoisemmille totalitarismin muodoille: kommunismille ja sosialismille. Voimansa saksalainen nationalismi sai häpeärauhan tuottamasta katkeruudesta.

Heideggerin sympatiat nationalismia kohtaan pitäisi nähdä tässä valossa. Monesti on sanottu, että jos Hitler olisi kuollut vuonna 1938, hän olisi jäänyt historiaan Saksan kansan sankarina ja pelastajana, todellisena enkelinä ja hyvyyden messiaana.

Liittoutuneiden vääristelevä historiankirjoitus vaikuttaa yhä

Historia on voittajien kirjoittamaa. Angloamerikkalaiset ja venäläiset jälkiviisaat ovat omia hirmutekojaan (hyökkäykset Suomeen, Dresdenin ja Helsingin pommitukset, Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommit ja niin edelleen) puolustellakseen vedonneet usein siihen, että Saksassa oli keskitysleirejä, joilla kuoli ja tapettiin ihmisiä.

Keskitysleirit kuuluvat kaikkeen sodankäyntiin. Niitä on nähty Euroopassa vielä 1990-luvulla Bosnia-Hertsegovinan verisen sodan yhteydessä.

Itse asiassa keskitysleirit ovat Suomen lahja maailmalle. Suomalaiset olivat nimittäin niin humaaneja, että he eivät heti tappaneet vihollisiaan vaan veivät heidät leireille oleskelemaan. Siinä, missä neuvostosotilaat teloittivat suomalaisvangit useimmiten heti kuulustelujen ja kidutusten jälkeen, suomalaiset vain sulkivat neuvostoliittolaiset sotavangit leireille Itä-Karjalassa.

Sosiaalipsykologi Inarin Sakin tapaiset vasemmistolaiset ovat korostaneet suomalaisten sotilaiden perustamia vankileirejä tarjoten nykysuomalaisille mahdollisuutta tuntea ”kollektiivista häpeää”, jonka tarkoituksena on pehmittää nykyisiä suomalaisia vastaanottavaisemmiksi maahanmuutolle. Hänen ajatuksenaan on, että jos tämän päivän suomalaisille näytetään kuvia jatkosodan vankileireistä, suomalaiset voivat alkaa hävetä sotaveteraaniemme sankaritekoja niin, että he tulevat myöntyväisemmiksi nykyistä maahanmuuttoa kohtaan. Dosentti Markku Jokisipilän mielipiteen tällaisesta historian vääristelystä ja tutkittavien ihmisten manipuloinnista voitte lukea tästä.

Inari Sakin tekemien pseudotutkimusten kautta kaikkien eurooppalaisten, myös suomalaisten, päälle yritetään langettaa ikuinen syyllisyys siitä, että toisessa maailmansodassa käytettiin keskitysleirejä. Tämän syyllistävän propagandan tarkoituksena on luoda tekosyy sille, että Euroopan maat antautuvat nyt kolmannesta maailmasta hyökkäävälle maahanmuuttovyörylle, koska sen vastustaminen olisi ”uusi holokausti”.

Kansojen murha siinä ehkä tapahtuu, mutta uhreina eivät ole maahanmuuttajat vaan me valkoihoiset länsimaiset nykyeurooppalaiset, joita ahdistellaan meitä itseämme henkilökohtaisesti koskemattomalla ”moraalisella taakalla”.

Tämän sairaan politikoinnin tuloksena natsismi ja fasismi eivät suinkaan laannu, kuten Inari Sakin kaltaiset tyhmyrit luulevat ja toivovat, vaan päinvastoin, ne nousevat uudelleen valtaan. Saattaa olla, että myös Saksan keskitysleirit joudutaan jonakin päivänä avaamaan uudestaan, mikäli maahanmuutto jatkuu ja kansanryhmien väliset konfliktit kärjistyvät tuottaen työpoliittisia, väestöpoliittisia, sosiaalipoliittisia, kielipoliittisia ja ennen kaikkea taloudellisia arvo- ja eturistiriitoja. Siksi myös kansallismielisyyteen liittyvä maahanmuuton vastustaminen ylläpitää rauhaa.

Saksalaisen nationalismin pääasiallinen poliittinen virhe ja koko aatteen kompastuskohta olivat tietenkin keskitysleirit. Ilman keskitysleirien olemassaoloa liittoutuneiden olisi ollut hyvin vaikeaa löytää perusteita nationalismin arvostelemiseen siinä laajuudessa, jossa natsien pahuutta on toistettu viimeksi kuluneet 70 vuotta.

Liittoutuneiden omat virheet painavat enemmän niin neuvostototalitarismissa kuin jenkkileveässä imperialismissakin. Ajatelkaa vaikka Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain harjoittamaa uhkailua molemminpuolisella ydintuholla! Mutta ilman saksalaisten suomalaisille antamaa aseapua ei kesän 1944 suurhyökkäystä Karjalan kannakselle olisi voinut millään pysäyttää. Joten kyllä paljon kiitosta kuuluu saksalaisille aseveljillemme koko kansakuntamme pelastamisesta!

Heidegger informaatiosodan uhrina

Entä mitä tämän historian valossa pitäisi nyt ajatella Heideggerin ”mustista päiväkirjoista”, jotka ovat saaneet nimensä kansien väristä ja joita angloamerikkalaisten ja venäläisten harjoittamassa propagandassa käytetään Heideggerin ajattelun synkistelyyn? Mitä tarkoittaa Jukka Petäjän väite, että Heideggerin mukaan juutalaiset ovat vastuussa omasta tuhostaan ja kohtalostaan keskitysleireillä?

Onko Heidegger sanonut, että juutalaiset tuhosivat itse itsensä, vai tarkoittiko hän sitä, että juutalaisten tuho oli osa länsimaisen teknisen rationalismin itsetuhoa? Tätä on vaikea todentaa, koska kyseinen päiväkirjojen nide ei ole vielä ilmestynyt.

Jos Heidegger viittasi länsimaisen rationalismin itsetuhoon, hänen ajatuksensa on hyvin ymmärrettävä Heideggerin ajattelun kokonaisuuden valossa. Se on myös lähellä Frankfurtin koulukunnan kommunistifilosofien, Theodor W. Adornon, Max Horkheimerin  ja Herbert Marcusen, näkemyksiä teknisen rationaliteetin ja valistusajattelun kääntymisestä itseään vastaan, pelkästään välineelliseksi järkevyyskäsitykseksi.

Heidegger tunnetaan myös keskitysleirien vertaamisesta tehomaatalouteen. Yleensäkin hän kritisoi teknistä maailmankuvaa tavalla, joka tekee hänen ajatustensa vertaamisesta Frankfurtin koulukunnan filosofien näkemyksiin hedelmällistä; tosin vain harvat ovat siihen ryhtyneet ajattelijoiden poliittisen etäisyyden vuoksi.

Joka tapauksessa nyt painossa oleva nide ei ole suinkaan ainoa Heideggerin kirjoittama päiväkirja. Heidegger aloitti muistiinpanojensa tekemisen noihin mustakantisiin vihkoihinsa jo vuonna 1931 ja jatkoi aina 1970-luvulle asti. Hän itse käytti niistä nimitystä schwarze Hefte. Niteiden julkaiseminen on edennyt jo toiselle kymmenluvulle. Tämän Heidegger kirjoitti siis filosofisen tuotantonsa lisäksi, jonka kootut teokset kattavat toista sataa nidettä.

Heideggerin edustaman eksistenssihermeneutiikan valossa väite juutalaisten kohtalosta voi asettua jokseenkin ymmärrettävään valoon. Sen mukaan jokainen ihminen on perimmältään vastuussa siitä, mitä hänelle tapahtuu. Tämän näkökannan mukaan ihmisen kaikki teot seuraavat hänen omista valinnoistaan, eivätkä mitkään selitykset tai konditionaalit ole oikeutettuja. Olli-Pekka Lassila toteaa väitöskirjassaan Vapaa ihminen (1987), että Heideggerilta vaikutteita saaneen Jean-Paul Sartren filosofiassa ihmisen olisi katsottava valitsevan myös oman syntymänsä ollakseen täysin vapaa. Näkemys on luonnollisestikin kovin spekulatiivinen.

Kenties eksistenssifilosofinen näkemys ihmisen vapaudesta ja vastuusta ei ole kovin osuva tilanteissa, joissa ihmisiä pakotetaan ulkoapäin ja heidän olemassaolonsa tehdään toiseudenvaraiseksi: riippuvaiseksi sosiaalisista rakenteista ja ehdoista. Heideggerin filosofiaa on voitu ymmärtää tahallisesti väärin yhdistämällä hänen filosofinen ihmiskäsityksensä joidenkin ihmisten tai ryhmien kohtaloihin myös silloin, kun nämä eivät ole voineet olla vapaita subjekteja ja siten vastuussa teoistaan.

Helsingin Sanomien propagandakoneisto suoltaa asiavirheitä

Joka tapauksessa Jukka Petäjän kirjoittamaan lyhyeenkin juttuun mahtuu useita asiavirheitä. Siinä pyritään vetämään Heideggeria lokaan vain siksi, että hänen ajattelunsa (kuten filosofia yleensäkin) on melko mielipiteidenvaraista ja tulkinnoille avointa.

Petäjä kommentoi Hesarin jutussaan Heideggeria näin: ”Sinänsä lausunto ei muuta yleistä käsitystä Martin Heideggerista (1889–1976) antisemitistinä, vaikka lausunto onkin šokeeraava ja osoittaa, kuinka fenomenologian isäksi noussut filosofi pystyi ummistamaan silmänsä todellisuudelta.”

Totuus on, että filosofien ja tutkijoiden keskuudessa Heideggerista ei vallitse mitään ”yleistä käsitystä” antisemitistinä. Heidegger ei missään ottanut kantaa juutalaisuuteen sinänsä. Hänen assistenttinaan toimi juutalainen Hannah Arendt, joka Amerikan-vuosinaan antoi Heideggerista kiitäviä lausuntoja pitäen häntä ”ajattelun salattuna kuninkaana”. Heideggerin ja hänen juutalaisen opettajansa Edmund Husserlin tiet puolestaan erosivat filosofisten erimielisyyksien vuoksi, eivät siksi, että Husserl oli juutalainen.

Edelleen: Martin Heidegger ei ollut ”fenomenologian isä”, vaan fenomenologian perustajana tunnetaan Edmund Husserl. Ehkä vertaus isyyteen voisi kelvata tähän yhteyteen vain siksi, että herrojen välisessä erimielisyydessä saattoi olla kyse jonkinlaisen isäkompleksin manifestoimisesta, aivan niin kuin Jukka Petäjän jutussakin.

Kirjoituksensa seuraavassa kappaleessa Petäjä valehtelee, että Heidegger ”kannatti Führerin rotuoppia”. Historiallinen totuus on, että Heidegger ei missään yhteydessä edustanut rotuajattelua. Esimerkiksi Tarmo Kunnas katsoo tuoreessa teoksessaan Fasismin lumous (2013), että Heidegger oli etupäässä kartesiolaisen filosofian ja systeemiteoreettisen tieteenfilosofian arvostelija, joka halusi purkaa auki länsimaisen metafyysisen perinteen. Hän ei nojannut rotuoppiin eikä biologiaan vaan lähinnä konservatiiviseen aatehistoriaan ja estetiikkaan. Tässä mielessä Kunnas on samoilla linjoilla kuin itsekin olen Tiedepolitiikka-lehdessä 4/2004 julkaistussa Heidegger-artikkelissani sekä tässä kirjoituksessani.

Heideggerille olisi ollut mahdotonta kannattaa rotuoppeja jo siksi, että hän vastusteli kaikenlaista biologismia ja naturalismia, joita hän piti vulgaareina asenteina. Biologismiin ja naturalismiin syyllistyivät lähinnä Heideggerin tiedepoliittiset vastustajat, toisin sanoen hänen arvostelemansa empiristit ja positivistit, jotka tekivät julmia ihmiskokeita laboratorioissaan.

Heideggerin filosofisissa teoksissa, jotka kattavat yli 100 osaa, ei mainita sen enempää Hitleriä, juutalaisia kuin rotuoppiakaan. Jopa Hitlerin nimeä (joka oli tuohon aikaan varsin monien huulilla) joutuu kaivelemaan Heideggerin kirjoituksista tikulla. Yksi on löydetty rehtorin virkaanastujaispuheesta vuodelta 1933, mutta sekin voidaan tulkita lähinnä tiedehallinnolliseksi maininnaksi, jolla ei ole merkitystä hänen ajattelulleen. Vähempää natsismia näissä puheissa ei olisi voinut olla.

Kannattaisi herätä nykypäivään

Heidegger oli kieltämättä konservatiivi ja patriootti. Näitä asioita puolestaan voidaan pitää hyveinä myös nykyisin, jolloin maahanmuutto, monikulttuurisuus ja internatsismi (eli pakkokansainvälisyyden ideologia) ovat halvaannuttaneet kansallisvaltioiden toimintakyvyn, hävittäneet taloudellisen itsemääräämisoikeuden ja yhdessä angloamerikkalaisen globalisaation kanssa tuhonneet kansakunnilta niiden subjektiviteetin velkaannuttaen valtiot ja varastamalla niiden kansallisen omaisuuden.

Myös jatkuvat englannin kielen vaatimukset uhkaavat tappaa akateemisesta sanankäytöstä kaiken tarinallisuuden ja typistää kielellisen ilmaisun latteaan ja merkityksistä tyhjentyneeseen I like ice cream -englantiin. Tämä saa kotimaamme näyttämään kulttuuripoliittiseen ryöstöviljelyyn valmiilta siirtomaalta, ja siksi Heideggerin edustama omakulttuurisuuden suosiminen näyttää myönteiseltä ja edelleen elinvoimaiselta.

Entäpä monien edelleenkin yliopistoviroissa kellottelevien kommunistiprofessorien poliittiset sitoumukset? Miksi Helsingin Sanomien kriitikot eivät arvostele niitä yhäkin vaikutusvaltaisissa asemissa olevia professoreja, jotka halusivat johdattaa maatamme sosialistiseen Suomeen ja joiden tiedossa Stalinin ajan keskitysleirit, teloitukset ja vainot ovat olleet?

Helsingin Sanomissa ollaan huolissaan toisen maailmansodan aikaisista juutalaisvainoista, mutta vältellään puolustamasta juutalaisia ihmisiä nykyajan muslimiterrorismia vastaan. Sen sijaan Helsingin Sanomien toimittajat tasoittavat tietä muslimien maahanmuutolle ja islamisaatiolle, jotka uhkaavat kaikin tavoin lehden arvossa pitämää ”liberalismia”.

Helsingin Sanomien harjoittama Heideggerin parjaaminen ei osoita muuta kuin vihervasemmistolaisen median yksisilmäisyyttä. Mutta sokeiden valtakunnassa yksisilmäinen on kuningas.