Euroopan sotahistorian dosentti, valtiotieteen tohtori Markku Salomaa on ilmeisen kyllästynyt Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä koskevaan tietämättömyyteen. Niinpä hänen viime viikolla julkaisemansa teos Puhutaan Natosta (Docendo 2015) pyrkii kumoamaan harhaluuloja ja selvittämään kansalaisille, mitä Nato-jäsenyys oikeastaan merkitsisi, kuinka Natoon voisi liittyä ja vieläkö siihen pääsee.
Teos tarjoaa, paitsi erinomaisen tietopaketin Natosta, myös avartavan lukukokemuksen. Monille Nato-jäsenyyden kannattajille perustiedoissa ei ole mitään uutta, mutta Naton vastustajille jäsenyyden puolustajana tunnetun Salomaan kirja olisi sopivaa luettavaa.
Keskeinen väärä käsitys, jonka Salomaa teoksessaan kumoaa, on väite Nato-optiosta. Se on näkemys, että Natoon voi muina miehinä kävellä ja että Nato auttaa ulkopuolisia. Olen itse todennut toistuvasti, että mitään Nato-optiota Suomen liittämiseksi Natoon hädän hetkellä ei ole. Nato on pelkästään puolustusliitto, joka ei käy hyökkäyssotia vaan puolustaa jäseniään ulkopuolelta tulevia hyökkäyksiä vastaan. Samasta syystä Nato ei myöskään uhkaa ketään.Mutta Naton jäseneksi ei pääse konfliktin uhatessa eikä aikana. Jäsenhakemuksen käsittely kestää keskimäärin 18 kuukautta, ja se vaatii kaikkien jäsenmaiden hyväksynnän. Naton ovi ei siis ole auki vaan kiinni: olet joko jäsen tai ulkona. Mutta se ei ole kuitenkaan lukossa.
Maailman eri maat ovat halki aikojen pyrkineet hakeutumaan puolustusliittoihin luodakseen ennakolta vaikuttavaa vakautta. Voin vain ihmetellä Suomen ulkopoliittisen johdon typeryyttä, kun Suomi edelleenkin on niitä harvoja EU-maita, jotka ovat (Halosen ja Tuomiojan jarrutuksen vuoksi) jättäytyneet Naton ulkopuolelle.
Harhakuva Nato-optiosta on Salomaan mielestä vaarallinen, ja Venäjä on jo saavuttanut Suomesta strategisen voiton estämällä Naton jäsenyyden. Turvallisuutemme on vain yhden valtion osoittaman suopeuden varassa. Tällä taas voi olla drastiset vaikutukset siihen, millaisena investointikohteena ja toimintaympäristönä maamme nähdään länsimaissa.
Toinen harhakuva liittyy Natoon liittymisen mutkikkuuteen. Vastoin yleistä käsitystä asiasta ei tarvitse eikä Salomaan mielestä myöskään voida järjestää neuvoa-antavaa eikä sitovaa kansanäänestystä.
Kansanäänestystä ei voida pitää ennen neuvotteluvaihetta, koska ei tiedetä, mihin neuvotteluissa päädytään tai ottaako Nato ylipäänsä uusia jäseniä. Kansanäänestystä ei voitaisi järjestää myöskään neuvotteluiden aikana tai neuvottelutuloksen valmistuttua, koska silloin liittymispöytäkirja on jo jäsenmaiden parlamenteissa hyväksyttävänä. Koska Natoon liittyminen tapahtuu kutsusta, olisi kansanäänestyksen järjestäminen Suomessa jälkijättöistä, sillä Nato olisi tällöin jo omasta puolestaan päättänyt jäseneksi kutsumisesta, ja edessä olisivat vain liittymisseremoniat.
Samoista syistä yksikään nykyinen Nato-valtio ei ole liittynyt puolustusliittoon kansanäänestyksen perusteella vaan neuvottelutuloksen pohjalta ja parlamentin päätöksellä.
Natoon liittyminen on niin tärkeä asia, ettei hyvää neuvottelutulosta pitäisi vaarantaa kansanäänestyksellä. Tämä ei ole demokratian kiertämistä vaan realismia. Ajatellaanpa hieman.
Ensinnäkin kansalaisilta selvästikin puuttuu sellaista turvallisuuspoliittista asiantuntemusta, jonka pitäisi olla taustalla, jotta auktoriteettiasema voitaisiin myöntää kansan syville riveille. Sotilaspoliittisen tiedon oman salaisen olemuksen vuoksi riittävää tietomäärää ei ole kuitenkaan mahdollista jakaa kansanäänestystä varten, eikä kansalaisilla olisi riittävää pätevyyttä sen merkityksen analysoimiseen.
Toiseksi, jo äänestyksen järjestäminen ja neuvotteluiden aloittaminen antaisivat signaalin, että poliittinen johto haluaa Suomen liittyvän Natoon. Kansanäänestyksen järjestäminen olisi poliittiselta vallalta liittymisaikeen ilmaisemista, ja liittyminen puolestaan ei saisi epäonnistua, sillä silloin turvallisuuden lujittamiseen tähtäävä prosessi heikentäisi turvallisuutta. Mikäli kansa sanoisi äänestyksessä ”ei”, tämä vetäisi Suomen poliittiselta johdolta housut kinttuihin, ja itänaapurissa osattaisiin nauraa. Mikäli siis ankkuri länttä kohti heitetään, sen täytyy tarttua kiinni, tai muuten maamme lipuu entistäkin lähemmäksi entistä Neuvostoliittoa.
Salomaa painottaa kirjassaan, että Suomi voisi liittyä Natoon ilman kansanäänestystä: tasavallan presidentin, hallituksen ja eduskunnan ratkaisuilla. Tähän perustuslakimme antaa mahdollisuuden. Jäsenyyden hyväksymiseen eduskuntakäsittelyssä riittäisi äänten yksinkertainen enemmistö.
Oletus maanpuolustustahdosta, jota Nato-jäsenyys heikentäisi, on Salomaan mielestä pelkkä kupla. On muistettava, että myöskään Gustav Hägglund ei vastustellut Nato-jäsenyyttä sinänsä vaan ainoastaan sen maanpuolustustahtoa mahdollisesti vähentävää vaikutusta. Mutta entäpä, jos suomalaiset sotilaat lannistuvatkin huomatessaan tilanteen toivottomuuden, ja jäsenyys Natossa nimenomaan lisäisi maanpuolustusintoa?
Salomaan teos valaisee tarkoin Naton ja Venäjän voimasuhteita alkaen ydinaseista ja niiden sijoittelusta päätyen voimapolitiikan symboliikkaan ja strategioihin. Erityisen kiinnostava on poliittisen historian osuus. Salomaa analysoi Venäjän historiaa ja erottaa siinä kolme suurvaltakautta: (1) Bysantin aikaisen Venäjän, (2) Romanovien ajan keisarillisen Venäjän ja (3) Leninin ja Stalinin ajan neuvostoimperialistisen suurvallan. Niiden jatkona hän pitää Putinin nyt luomaa ”neljättä valtakuntaa”.
Kiintoisa on myös tulkinta, jonka mukaan ortodoksisella kirkolla on ollut tärkeä asema tämän suurvaltajatkumon ylläpitämisessä. Juuri ortodoksinen kirkko on se konservatiivisuuden linnake, johon Putin on pyrkinyt tukemaan vallanhaluisen laajentumispolitiikkansa.
Putin on yrittänyt paikkailla neuvostoimperiumin romahtamisesta seurannutta suurvaltatraumaa koettamalla palauttaa Neuvostoliiton ulkoiset rajat. Erään motiivin tähän paisutteluun on luonut talouskasvun pysähtyminen, jolloin valtaa ja vaikutusta on haluttu osoittaa voimapolitiikalla.
Sotilaalliset voimanosoitukset eivät kuitenkaan tehoa, jos niitä ei käytetä. Tämä puolestaan on johtanut Venäjän käymään rajasotia, joita nykymaailmassa ei voida rajoittaa vain tietyille alueille. Niiden tulokset näkyvät kaikkialla Euroopassa pakolaisuutena ja ruokapöytiin kannettuina (ja toisilta pois riistettyinä) ”Putin-juustoina”.Venäjällä ei ole ymmärretty, että valtio voi olla suurvalta vain olemalla koulutuksen, sivistyksen, talouden ja teknologian suurvalta, ei pelkästä uhosta kokoon puhallettu ja vailla hyvinvointitavoitteita eteenpäin hökeltävä konglomeraatti.
Salomaa julkaisi yhtä aikaa poliittisen Nato-kirjansa kanssa myös toisen, sisällöltään pragmaattisemman, teoksen Erikoisjoukot iskevät ensimmäisinä (Docendo 2015). Hänen mukaansa Venäjän suorittama Krimin-valtaus oli taiteellinen esimerkki siitä, kuinka erikoisjoukot hiipivät yöllä varuskuntiin, asevarikoille ja strategisiin kohteisiin ja ottavat ne haltuunsa ennen kuin kukaan ehtii tehdä mitään. Mikäli Suomella ei ole turvatakuita Natosta, näin voi käydä myös Suomessa, eivätkä varuskuntien vartijat voi muuta kuin luovuttaa päivystäjänkilpensä.
Venäjän soveltamassa hybridi- ja kybersodankäynnissä Venäjän joukkoja taistelee jo nyt myös Suomen maaperällä. Lehtien palstoilla esiintyvät Nato-vastaiset kommentoijat eivät ole välttämättä vain niitä vasemmistolaisia pienpoliitikkoja, jotka pitivät Hornet-hävittäjien hankintaa kaikkien aikojen suurimpana puolustuspoliittisena virheenä. Nykyisin heidän joukossaan on myös informaatiosotaa käyviä salakirjoittajia, Kremlin asialle laittamia desantteja, jotka taistelevat Internetissä, yliopistoissa ja julkishallinnossa Suomen Natoon liittymistä vastaan asennemuokkauksen ja mielipiteiden manipulaation keinoin.
Yksi mahdollisuus Suomelle olisi tehdä turvallisuussopimus suoraan Yhdysvaltojen kanssa. Aika epätoivoisesti suomalaiset hakevat tällä hetkellä liittolaista myös Ruotsista, jonka kanssa Suomi ja Yhdysvallat järjestävät ensi kuussa lentosotaharjoitukset hyvitykseksi siitä, että Virossa niitä ei uskallettu pitää.
Salomaa julkaisi kirjansa oikealla hetkellä. Parin kuukauden päästä käydään eduskuntavaalit. On kansan pettämistä, jos puolueet eivät nyt kerro avoimesti Nato-kantaansa: haluavatko ne Suomen Natoon seuraavalla vaalikaudella vai eivät? Mikään pyörittely ei asiassa auta. Olisi hyväksyttävä se, että kansalaisia koulutetaan huomaamaan Nato-jäsenyyden edut ja että Suomea johdetaan Natoon asiantuntijatiedon pohjalta.
Kirjallisuus
Markku Salomaa, Erikoisjoukot iskevät ensimmäisinä. Jyväskylä: Docendo, 2015.
---, Puhutaan Natosta. Jyväskylä: Docendo, 2015.
