30. toukokuuta 2015

Kuinka koulutuksen säästöt kannattaisi kohdentaa?


Kakkua ei voi yhtä aikaa syödä ja säästää. Samaan tapaan on mahdotonta hillitä julkistalouden velkaantumista ja pitää kulut nykytasolla, jos valtion ja kuntien tulot eivät kasva. Siksi on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että koulutusmenoistakin täytyy leikata.

Toisaalta myöskään sanojaan ei voi yhtä aikaa syödä ja pitää, ja sen vuoksi opiskelijoiden ja yliopistoväen närkästyksen hallituksen säästötavoitteiden johdosta voi ymmärtää.

Takana ei ole vain annetun koulutuslupauksen pettäminen vaan myös hallitusohjelman selvät ristiriidat. Ohjelman sivulla 17 asetetaan tavoitteeksi esimerkiksi seuraava: ”Koulutuksen keskeyttäneiden määrä on vähentynyt.”

Kun hallitus toisaalta leikkaa opintotukea ja toivoo opiskelijoiden siirtyvän työelämään jo kandidaatin paperit mukanaan, seuraava lause saa melko ironisen sävyn: ”Suomi on maa, jossa tekee mieli oppia koko ajan uutta.” (s. 15)

Koska ongelma – rahoituksen riittämättömyys – on kaikille yhteinen, leikkauksista pitää päästä sopuun yksissä tuumin. Siksi olen laatinut hallitukselle ehdotukseni siitä, miten koulutusleikkaukset kannattaisi kohdistaa.

1) Keskiasteen koulutuksen uudistaminen

Vanha sanonta kuuluu, että jos haluat menestyä taloudellisesti, perusta tuulivoimarahasto tai keskiasteen kuvataidekoulu. Molemmat pyörivät nimittäin valtion avustusten varassa ilman, että kumpikaan tuottaisi omia alkuehtojaan tai vastaisi markkinoiden tarpeisiin.

Suomessa on uhrattu miljoonia hienoihin lasiseinäisiin keskiasteen kuvataide-, näyttämötaide-, musiikki- ja luovan ilmaisun opistoihin, joista valmistutaan suoraan työttömyyskortistoon, eikä tasokaan ole kovin hyvä. Näistä aluepolitiikan hedelmänä luoduista koulutuslinjoista voidaan huoleti säästää ja siirtää resursseja sellaisille aloille, joilla oikeasti on työpaikkoja.

Kulttuurin ja välitöntä hyötyä tuottamattomien sekä puhtaasti intellektuaalisten alojen, kuten filosofian, sosiaalitieteiden ja taiteiden resurssit tulee keskittää korkeimmalle asteelle, eli yliopistoihin. Keskitason pönkittäminen on tällaisilla aloilla yhtä hupsua kuin tarkimman keskinopeuden tavoittelu formulakilpailuissa. Anti-intellektualisoitumista pitää välttää keskittämällä voimavarat huipulle.

2) Luopuminen tulosohjauksesta yliopistoissa

Tulosohjausmalli tuotiin yliopistoihin, kun se oli yritysmaailmassa todettu hiostavaksi ja yhteishenkeä hajottavaksi. Alun perin oli ajateltu, että tulosjohtamisella päästäisiin eroon turhista pomoista ja että työ ja tulokset ohjaisivat tekijöitä.

Palkitseminen koettiin kuitenkin kepeillä ja porkkanoilla ohjailuksi, ja kukapa ne oikeat kriteerit määrittelisi? Toisin siis kävi: yliopistojen dekaanien ja laitosjohtajien aika kuluu tulossopimusten laatimiseen ja raportoimiseen, ikään kuin oppineet mitään lapsenvahteja kaipaisivat.

Tulossopimukset laadittiin rahan kiilto silmissä turhan optimistisiksi. Tämä johti tutkintotehtailun paisumiseen ja mahdollisesti myös kriteerien heikentymiseen. Tutkintojen määrän kasvu johtuu siis tulosajattelusta, joka on myös yliopistojen kulujen kasvun syy. Koulutuksen säästötoimet antavat nyt erinomaisen tilaisuuden luopua koko tulosohjausmallista!

Kaiken yläpuolella on kysymys, miksi tieteessä pitäisi ylipäänsä tuottaa toivottuja tuloksia. Se olisi tieteellisten normien toteuttamista. Normit taas ovat ideologioiden välineitä. Tieteen idea on kyseenalaistaa normeja, mikä usein tapahtuu niitä rikkomalla. Niinpä tieteen omalta kannalta valaisevinta olisi tutkimus, josta ei ole mitään hyötyä ja joka on ideologisesti määriteltyihin tavoitteisiin verrattuna täysin tehotonta!

3) Kolmas lukukausi

Kolmannen lukukauden käyttöönotto yliopistoissa on tervetullut uudistus, sillä se lyhentää valmistumisaikoja ja tiivistää sekä jäntevöittää opiskelua. Opetus päättyy vanhan perinteen mukaan jo Flooran päivänä toukokuun puolivälissä ja alkaa vasta syyskuun ensimmäisillä viikoilla, ”jotta ylioppilaat ehtivät maataloustöihin tai puintitöistä takaisin kaupunkeihin”. On hyvä, että pitkä kesätauko täytetään opiskelulla ja ero nykymaailmaan kurotaan umpeen.

4) Lukukausimaksut EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tuleville

Mediassa on annettu kuva, että ”koko yliopistomaailma” vastustaa lukukausimaksujen käyttöönottoa ulkomaalaisille opiskelijoille. Tämä ei pidä paikkaansa.

Olisi oikein, että lukukausimaksut määriteltäisiin kaikille, jotka eivät ole Suomen kansalaisia. Veronkannon oikeutus perustuu siihen, että varat palautuvat tavalla tai toisella maksajien hyväksi – vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin. Tämä on meritokraattisen, eli ansioon perustuvan, oikeudenmukaisuuskäsityksen idea.

Me elämme edelleen pääosin valtion rahoittamissa yliopistoissa, joten olisi oikein, että myös koulutuksen resurssit kohdistuisivat niiden maksajille, eli suomalaisille itselleen.

Shanghain listan sadan parhaan yliopiston joukossa ei ole montakaan lukukausimaksutonta yliopistoa. Myös useimmat eurooppalaiset yliopistot perivät maksua ulkomaalaisilta opiskelijoiltaan. Esimerkiksi suomalaiset joutuvat maksamaan opinnoistaan lukukausimaksua parhaissa brittiläisissä yliopistoissa, vaikka EU:n jäseniä ollaankin.

Todellisuudessa nämäkin kannettavat maksut ovat pitkälti symbolisia eivätkä vastaa kuluja. Mutta ne ohjaavat olemaan hyväksikäyttämättä yliopistojen resursseja tavalla, jolla Suomen yliopistoissa käydään nyt kouluttautumassa vailla mitään yhteiskunnallista vastiketta.

Sitä paitsi opiskelijoiden vaihtosuhde on meille alijäämäinen. Suomessa on paljon enemmän ulkomaalaisia opiskelemassa kuin Suomesta on ulkomailla. Olisi osa itsearvostustamme, että perisimme laadukkaasta koulutuksestamme lukukausimaksua muualta tulevilta. Lukukausimaksuja vastustavien suomalaisten opiskelijoiden ja muun yliopistoväen pitäisi ymmärtää, että ulkomaalaisille suunnatut resurssit ovat pois heidän omista opintotuistaan ja tutkimusresursseistaan.

5) Digitalisointi ja uudet oppimisen ja opetuksen metodit

”Oppimisympäristöjen modernisointi ja digitalisointi” on hallitusohjelman mystisimpiä osia. Ottamalla käyttöön esimerkiksi e-kirjoja voitaneen kuitenkin säästää oppimateriaalikuluissa. Toisaalta tämä on pelkkä oletus eikä tosiasia, aivan kuten myös Juha Sipilän viittaus, että lopputulos pysyy, vaikka resursseja leikataankin. Näin voi käydä vain, jos toiminta sinänsä tehostuu.

Tietokoneistumisen vaatimukset ovat myös kuluttaneet koulujen voimavaroja, aivan kuten valtion tietohallintohankkeet yleensäkin, esimerkiksi e-reseptin käyttöönotto, johon Suomessa saatiin humahtamaan 400–500 miljoonaa, kun Viro hoiti asian 11 miljoonalla!

Paremmin kuin luomalla kallista uutta, voidaan koulutuksesta säästää purkamalla vanhaa kouluhallintoa, joka on Suomessa rakentamismääräysten kaltainen ehtymätön luonnonvara. Esimerkiksi Opetushallitus on täynnä bysanttilais-kryptistä byrokratiaa ja ylitarkastajan tarkastajaa, vaikka opetus- ja kasvatusala ei hyödy tästä oppimateriaaleihin eikä opetustoimeen kohdistuvasta kyttäysmielialasta mitään.

Tieto kulkee maailmassa muutenkin vapaasti, ja opettajaksi kelpaa melkein kuka tahansa sivistynyt ihminen. Siksi pelkkiin ay-poliittisiin etuihin perustuvista muodollisista pätevyyskriteereistä pitäisi joustaa kasvatusalalla avautuneiden tehtävien täyttämiseksi.

6) Yliopistojen piilevien resurssien käyttöönotto

Samalla kun toivotaan kesälukukautta ja opintojen tehostumista, on muistettava, että professorien ja yliopistonlehtorien kelloista on loppunut aika. Professoreilla ei ole virkaehtosopimuksen mukaan kesälomaa koskaan ollutkaan, vaan professorien on ehkä ajateltu olevan niitä sosiologi Max Weberin teoksessaan Tiede kutsumuksena (1917) viittaamia vapaita toimijoita, joiden katsotaan itse suvereenisti järjestävän työnsä ja tehtävänsä.

Näistä kuningasajoista on kuitenkin kulunut sata vuotta, ja vakinaisen opetus- ja tutkimushenkilökunnan eli professorien ja lehtorien päivät kuluvat opetuksen antamiseen, tutkimusten ohjaamiseen, lausuntojen laatimiseen apurahoja, projekteja ja virantäyttöjä varten, tutkielmien tarkastamiseen, vastaanottojen pitämiseen, rahasta kiistelemiseen sekä raporttien laatimiseen ja tekemistensä selvittelyyn. Kirjojen kirjoittamisesta olemme vastanneet me virka-asemaa vailla olevat tutkijat. Myös me olisimme ansainneet palkkamme.

Ehdotan, että yliopistojen toimintaa tehostettaisiin ottamalla dosenttilaitos ja toimettomat tohtorit parempaan käyttöön ja siirtämällä ”hallitusta tukevaan” hanketutkimukseen aiotut 100 miljoonaa euroa suoraan yliopistojen perusopetukseen ja -tutkimukseen.

Ongelmaksi yliopistoissa on koettu juuri se, että hallinnosta osoitetaan huomattavasti rahaa jollekin muodikkaaksi koetulle alalle samanaikaisesti, kun yliopistojen perusrahoituksesta tingitään. Näin on, vaikka yliopistoissa itse tiedettäisiin paremmin, mihin rahaa kannattaisi suunnata. Sitten tutkijat on pantu kilpailemaan tiedehallinnon rahoista.

Esitän, että hallitus perääntyisi edellisen hallituksen esityksestä, että valtioneuvosto suuntaisi 100 miljoonaa euroa hallitusta tukevaan tutkimukseen. Lapsikin ymmärtää, ettei mikään puolueeton tutkimus voi olla mitään hallitusta tukevaa, ja näin on riippumatta hallituksen väreistä. Koko ajatus pitäisi hylätä tieteen vastaisena.

Sen sijaan esitän, että rahoitusta suunnattaisiin suoraan yliopistoille niiden itse päättämään ja tieteellisin arviointiperustein valitsemaan tutkimukseen. Vuoropuhelun lisäämistä tieteen ja poliitikkojen välillä kannatan lämpimästi kyllä, mutta sen ei pidä olla taloudellisesti ehdollistettua.

Filosofikollegani Tere Vadén kirjoitti Niin & Näin -aikakauslehdessä 1/2015 (s. 133), että opetusministeri Krista Kiurun (sd.) mukaan OKM:n opetus- ja tutkimusneuvosto on aikeissa palkita yliopistoja myös siitä, kuinka tehokkaasti ne vähentävät tutkijoita palkkalistoiltaan! Tällainen sormienkatkomismentaliteetti perustunee virheelliseen oletukseen, että määrän väheneminen johtaa väistämättä laadun paranemiseen. Toivon, että ainakin tällaiselta pakottamisen politiikalta voitaisiin välttyä.