18. joulukuuta 2015

Mistä suomalaisten huono herraonni johtuu?


Suomalaisilla on huono herraonni, sillä vuodesta toiseen kansa äänestää valtaan poliitikot, jotka tulevat tehneiksi kansan kokonaisedun vastaisia päätöksiä. Kyse voi tosin olla muustakin kuin onnesta. Ensinnäkin niukkuuden aikoina joudutaan tekemään epämieluisia päätöksiä. Mutta myös vallan omassa olemuksessa on jotakin sellaista, mikä kääntää poliittiset edustajat isäntiään eli kansalaisia vastaan, ja rengeistä tulee herroja.

Poliittiset edustajat tekevät silloin tällöin tahallaan kansan tahdon vastaisia päätöksiä vain osoittaakseen erimielisyyttä ja rakentaakseen siten vallankäyttäjän identiteettiä sekä vaikutelmaa suuresta valtapotentiaalistaan. Ajatus on: Näettekös, mitä kaikkea voimme, ja vieläpä kansan tahdosta piittaamatta!

Samalla logiikalla toimivat myös viestimet ja niin sanottu älymystö. Vielä 1960-luvulla oli muodikasta osoittaa erimielisyyttä pelkällä kapinoinnilla, ja melkein aina tuli olleeksi oikeassa, sillä poliittinen arvouniversumi oli sota-ajan ahdistusten halvaannuttama. Mutta tätä nykyä tuo intelligenssin performoiminen pelkällä demonstroimisella ei oikein tahdo onnistua.

Tämä vaihde on kuitenkin jäänyt päälle monille entisille edistyksellisille eli nykyisin vallassa oleville konservatiiveille, joita ovat perinteisten patakalkkisten lisäksi muiden muassa eräät vasemmistopuolueiden edustajat sekä suuri osa niistä näennäisliberaaleista toimittajista, jotka osoittavat hyvyyttään ja suvaitsevuuttaan haukkumalla kaikki kansallista etua edistämään pyrkivät EU-kriitikot natseiksi. He jatkavat entisellä raiteella, koska ovat ilmeisesti tottuneet pitämään asennettaan muodikkaana ja intellektuaalisena. Tämän jongleerauksen varjopuoli on siinä, että yhteiskunnalliset tosiasiat jätetään huomiotta.

Idealismin vaarallisuus

On varmaankin mukavaa tehdä vinkeitä juttuja, jotka ovat kuin Pahkasiasta. Jos esimerkiksi tietyt maahanmuuttajatahot tekevät väestöön suhteutettuna huomattavasti enemmän rikoksia kuin kantaväestö, kuten tämä tutkimus osoittaa (s. 31), on ehkä älykästä epäillä, onko kyseessä pelkkä lavastus, tahallinen asettuminen houkutuslinnuksi, kulttuurierojen välinen ymmärtämättömyys tai jokin muu suomalaisista itsestään johtuva syy. Kyseenalaistaminen voi osoittaa myös kehittynyttä tieteellistä asennetta, mutta – hyvät kyyhkyläiset – kutitanpa teitä höyhenellä tämän kaiken poisselittelyn keskellä ja kysyn, eivätkö substanssit (eli asiat itse) merkitse mitään.

Kaikkea ei voi vääristellä, irvistellä eikä vinoilla vinksalleen. Näin on varsinkin silloin, kun eteen tulee kysymys, kuka kaiken maksaa, kuka kärsii, kuka hyötyy ja miten ihmisten käy siinä arkisessa ja rupisessa sosiaalitukien todellisuudessa, jossa funny money loppuu. Esimerkiksi maahanmuuttajien sijoittumisella yhteiskuntaan voidaan kieltämättä hifistellä ja testata mielikuvituksen purukumimaista joustavuutta. Mutta tosiasiat esimerkiksi irakilaisten ja somalien työllistymisestä eivät puolla kehitysmaalaisten vastaanottamista, joka onkin muodostunut suurimmalta osaltaan haittamaahanmuutoksi sekä tulo- että erityisesti lähtömaiden omalta kannalta. Tulevaisuutta ei voida rakentaa myöskään spekulatiivisten suvaitsevuusoletusten ja -toiveiden varaan, sillä näytöt suvaitsevuuden lisääntymisestä Euroopassa ovat jääneet puuttumaan, ja lisääntynyt on pikemminkin ääriajattelu.

Älyllisyyden osoittaminen pelkällä optimismilla ja positiivisella ajattelulla on kaiken kaikkiaankin osoittautunut ontoksi. Filosofian historiassa älymystön jäsenet ovat yleensä olleet synkkämielisiä kulttuuripessimistejä, jotka eivät ole uskoneet ihmisten hyvyyteen. Pessimistinen realismi ulottuu Schopenhauerista ja Nietzschestä G. H. von Wrightiin. Usko ihmisten hyvyyteen on osoitettu suorastaan vaaralliseksi Frankfurtin koulukunnan filosofien valistuskritiikeissä, joissa varoitettiin uskomasta liikaa ihmisten hyvään tahtoon. Ihmisten oman hyvyyden, suopeuden ja suvaitsevuuden yliarvioiminen on vaarallista, kun sen takana ei olekaan todellista hyväksymistä vaan pelkästään sietämistä vastoin todellisia asenteita. Ihmisten ja kansanryhmien välinen ymmärtäminen on kaunista, mutta jos siitä tulee pelkkä sietokykyä testaava ja koetteleva pakote tai normi, voi sivistyksen hauras pintakuori osoittautua ohueksi, ja idealismin varaan vannottu beethovenilainen harmonia havisee nopeasti pois.

Älymystön latistuminen ja pelolla johtamisen ongelma

Suomalaisten huonolla herraonnella voi olla kompleksiset syyt, joita voidaan selittää funktionalistisesti. Jos poliittista valtaa ja arvostusta ei ole, sitä voidaan yrittää rakentaa samalla tavalla kuin media luo nyt mielipidejohtajuuttaan: vain olemalla kansan kanssa eri mieltä ja aiheuttamalla hässäkkää. Tunnetaanhan myös tieteellisistä aikakauslehdistä periaate, että väittämällä jotain täysin posketonta saa sitaatti-indeksin nousuun, ja tieteellinen maine kasvaa, vaikka sisältö olisi perustelematonta.

Suomen ministerit ovat melko huonosti pätevöitynyttä väkeä, eikä tämä ei koske vain nykyisiä vaan kaikkia. Osalla ei ole akateemista asiantuntemusta, osalta puuttuu johtamiskokemusta, suurimmalta osalta puuttuu kirjallinen tuotanto ja näytöt poliittisen linjan vetämisestä. Osalta puuttuvat kaikki.

Kun valta alkaa horjua, se kiristää otettaan. Suomen poliittiset johtajat ovat ymmärtäneet tämän niin, että jos näyttöjä poliittisesta johtajuudesta ei voida esittää, voi kansalaisia kiusaamalla, komentelemalla ja käskyttämällä luoda harhakuvan vaikutusvallasta. Mikä onkaan varmempi todiste vallankäytöstä kuin tehdä toisin kuin kansan suuri enemmistö toivoo? Valta on tässä valossa illuusio, jonka oikeutuksen ja menestyksen poliitikot ja tuomioistuimet pyrkivät todistamaan yksinkertaisesti: voittamalla! Purnaamalla mutta alistumalla (tekojen sijasta) kansa puolestaan tuottaa ja pysyttää omaa alamaisuuttaan. Sen käyttövoima on pelko ja seuraus defensiivinen selustojen varmistelu sekä poteroihin kaivautuminen, jotka esiintyvät muun muassa sanankäytön kuohintana ja työelämän mielipidevankeutena.

Tekemällä kansalaismielipiteiden vastaisia tekoja tuotetaan illuusio poliittisesta vallasta ja vallassa pysymisestä. Tämä toteuttaa kahta ajatuskulkua. Ensinnäkin (1) periaatteena on perinteinen vihatkoon, kunhan pelkäävät, siis toivomus, että katalien hallintotekojen pelko generoisi kunnioitusta vallanpitäjiä kohtaan. Ajatuksen voi lausua myös niin, että jos vallanpitäjistä tuntuu siltä, että he eivät ole vallassa lainkaan – siis arvostus puuttuu – he voivat yrittää aiheuttaa maallemme sellaisia ongelmia ja vahinkoja, joiden selvittely johtaa kaaokseen ja oman vallan vahvistumiseen. Tähän nojaa myös näkemys, että sodat yhdistävät kansakuntia. Suomen kansa onkin nyt harvinaisen yhtenäinen, tosin hallitusvaltaa vastaan.

Kyseinen politikointi on leikkimistä tulella. Se onnistuu vain, jos käydään sotaa ulkoista vihollista vastaan ja sota on voitokas. Toinen (2) mahdollisuus ja samalla toinen premissi, jolle kansankiusaajien logiikka perustuu, on perinteinen hajota ja hallitse-taktiikka. Kun kansalaisten omat rivit ovat hajalla, ei ole väliä, vaikka vihollinen marssisi pääovesta sisään. Juuri näinkin on Suomessa käymässä. Eipä taida hallitusta enää kannattaa muu kuin Euroopan unionin komissio ja vierasperäinen väestö, joten on hallitusvallan oma etu, että se saa uusia äänestäjiä.

Vallan funktionalistinen tukeminen sen itsensä herättämän pelon varaan on kuitenkin kupla. Kun se sanoo poks, on ministereistä (latinan sanasta minister = palvelija) jäljellä patakintaan tapaisia sorminukkeja. Substansseja, joihin vallan voisi oikeasti perustaa, on kolme: tieto, pääoma ja aseet. Kahta ensimmäistä puuttuu nyt koko Euroopasta, joten pelkään pahoin, että jäljelle jää vain kolmas.