2. joulukuuta 2015

Perussuomalaiset panttivankeina


Kun Perussuomalaiset nimitettiin ensimmäistä kertaa hallitusvastuuseen, kansalaisilla oli syytä odottaa, että puolue toteuttaisi ehdokkaidensa vaalilupauksissa, ohjelmissa ja julkisissa puheissa esitettyjä vaatimuksia maahanmuuton vähentämisestä ja suomalaisten ihmisten aseman ja oikeuksien turvaamisesta. Siksi äänestäjien pettymys on ollut suuri, kun puolue on hallituksessa ollessaan ajanut lupaustensa ja ohjelmiensa vastaista politiikkaa. Tämän tuloksena Yleisradion kuukausi sitten julkaisema gallup osoitti Perussuomalaisten kannatuksen romahtaneen 9,8 prosenttiin, eli noin puoleen vaalikannatuksesta.

Kannatusromahduksen pääasiallisena syynä ei ole pidettävä vain työmarkkinoihin liittyvää pakkolakia, jolla halutaan rajoittaa työmarkkinaosapuolten vapautta itse määritellä työehtosopimusten rajat. Pääsyy on Suomeen suuntautuva maahanmuuttovyöry, jota Perussuomalainen puolue ei ole tosin tilannut muttei pyrkinyt selvästi torjumaankaan.

Perussuomalaiset eivät olleet pakkolain kannalla, mutta puolue taivuteltiin tukemaan kokoomusta ja kepua hallitusyhteistyön ehtona. Sen sijaan keskustan uusi hallintoaluemalli (jota on sanottu myös sote-uudistukseksi) Perussuomalaisille kyllä kelpasi, toisin kuin kokoomukselle, joka teki asiasta hallituskysymyksen. Tässä, aivan niin kuin hallintarekisterikiistassakin, näkyy kokemuksen ero: kokoomus kehtaa puolustaa omia etujaan häikäilemättömästi perussuomalaisten opetellessa hallitustyöskentelyn alkeita.

Missä on mennyt metsään?

Perussuomalaisia ei voida syyttää lupaustensa pettämisestä, sillä puolue on joutunut kokoomuksen ja kepun panttivangiksi. Perussuomalaiset on profiililtaan vasemmistopuolueiden tapainen kansanrintamapuolue, eli hoitaa tavallaan Sdp:n virkaa hallituksessa, tosin ilman sosialismin ideologisia painolasteja ja pyrkien priorisoimaan suomalaisten ihmisten etua. Siksi on ollut kiintoisaa nähdä, kuinka puolue onnistuu muuntamaan oppositiopolitiikkansa hallitusvastuuta kantavaksi politiikaksi.

Puolueen kuin puolueen pitäisi tehdä hallituksessa ollessaan samojen periaatteiden mukaista politiikkaa kuin oppositiossakin. Vain menetelmän pitäisi vaihtua. Tässä puolue ei ole onnistunut.

Ensinnäkään (1) poliittista tahtoa ei ole saatu toteutetuksi. Tämä puolestaan johtuu hallituspohjasta. Kokoomuksen ja kepun tavoitteet ovat lähempänä toisiaan siksi, että molempien puolueiden ministeriryhmät edustavat nyt talousliberaalia, Euroopan unioniin kritiikittömästi suhtautuvaa ja jopa federalistista linjaa. Paavo Väyrynen on ollut aivan oikeassa käsityksessään, että aatteellisesti paras hallitus olisi voitu muodostaa keskustan, Perussuomalaisten ja demarien kesken. Tämä pitää paikkaansa, mikäli hallitukseen olisi saatu keskustan ei-kokoomuslaiset poliitikot. Jo Pirkko Ruohonen-Lerner nimesi eduskuntaryhmän puheenjohtajana toimiessaan perussuomalaisten päävastustajaksi kokoomuksen (jonka valtuustoryhmästä hän aikanaan erosi Porvoossa).

Toiseksi (2), Perussuomalaiset ei ole onnistunut orientoitumaan hallitustyöskentelyyn puolueena. Puolueen sisälle on kasvanut merkittävä oppositio, joka kokee joko puolueen tai itsensä olevan väärässä paikassa. Puolueen sisäinen oppositio on suunnannut painetta oman puolueen ministereitä kohtaan, vaikka hallituksessa oltaessa paineen pitäisi suuntautua muita hallituspuolueita ja oppositiota vastaan.

Perussuomalaisilla on riveissään nuoria lahjakkaita kansanedustajia, kuten Olli Immonen, Veli-Matti Saarakkala, Simon Elo ja Sampo Terho, sekä innostuneita aktivisteja, kuten Teemu Lahtinen. Sebastian Tynkkynen jo erotettiinkin puolueesta samoin kuin James Hirvisaari, joka ilman puolueen tukea putosi eduskunnasta. Terävää maahanmuuttokritiikkiä esittäneestä Maria Lohelasta puolestaan tehtiin eduskunnan puhemies (puhemies kun ei saa tunnetusti puhua mitään, mikä omalla sarkastisella tavallaan heijastelee Suomen sananvapaustilannetta vertauskuvallisestikin). Immonen erosi eduskuntaryhmästä näennäisesti omasta aloitteestaan mutta käytännössä puolueen paineen vuoksi. Jussi Halla-aho taas on ollut viime aikoina omasta aloitteestaan hämmästyttävän hiljainen, tai hänet on radiohiljennetty Brysselissä. Kuuleeko edes Hilversum?

Hallituksessa olevalta puolueelta edellytetään tietysti yhtenäisyyttä, mutta sitä ei pitäisi tavoitella puolueen omien tavoitteiden menettämisen hinnalla. Myös potkiminen on sikäli kurjaa, että potkimalla potkittavat loppuvat. Erottamiset ja eroamiset ovat olleet epäviisaita siksi, että niiden kautta puolue tunnustaa julkisesti, että puolueessa tai edustajassa itsessään on muka jotakin vikaa.

Mitä pitäisi tehdä?

On selvää, että ministerit tarvitsevat puolueen kaikkien jäsenten tuen, mutta entäpä, jos puolue joutuu hallituksessa ollessaan tekemään tavoitteidensa vastaista politiikkaa? Silloin hallituksessa ei kannata istua vain ministerinpaikkojen ja -palkkojen säilyttämiseksi. Samalla joudutaan nimittäin tekemään virhe, jota poliitikon ei pitäisi koskaan tehdä. Se on omien äänestäjien pettäminen tai ylenkatsominen.

Perussuomalaisten tilannetta pahentaa se, että puolue on loukussa. Hallitusvastuu söi pois puolet kannatuksesta, ja hallitukseen osallistuminen on kaatunut kokoomuksen ja kepun hyväksi. Nyt puolue on sidottu. Hallituksesta lähteminen taas ei johtaisi uusiin vaaleihin, vaan tilalle valittaisiin vihreät ja Rkp, jotka hihat palaen odottavat pääsevänsä keräämään pisteet siitä, että maahanmuuttovyöry saadaan lopultakin kuriin (mikä kylläkin tapahtuu muiden EU-maiden armosta ja suostumuksella, jos on tapahtuakseen).

Niinpä Perussuomalaisten on valittava, istuako hallituksessa ja odottaa paluuta prosenttipuolueeksi, vai lähteäkö takaisin oppositioon. Ensimmäiseen vaihtoehtoon liittyy Suomen edun ajaminen puolueen oman kannatuksen kustannuksella. Mikään muukaan puolue ei suojelisi Suomea paremmin maahanmuuton muodossa tulevalta verorasitukselta, väestöllisten diagrammien vääristymiseltä ja höyrypäisyydeltä. Kannatuskato on kuitenkin väistämätön, jos puheet jäävät puheiksi. Jälkimmäinen vaihtoehto taas palauttaisi puolueen gallup-kannatuksen takaisin parinkymmenen prosentin tasolle, mutta sitä ei voisi realisoida, sillä seuraaviin eduskuntavaaleihin on yli kolme vuotta aikaa. Toisaalta sitä ei tarvitsisikaan realisoida, koska puolueellahan on jo tuota kannatusta vastaava paikkamäärä.

Kolmas vaihtoehto on, että puolue jättäisi hallituksen eikä uutta hallitusta saataisi kokoon, ja järjestettäisiin uudet vaalit. Tämä olisi puolueen kannalta toivottavin tilanne. Jos puolue onnistuisi tekemään selväksi, että se jättää hallituksen, koska ei voi hyväksyä maahanmuuttokulujen kasvua tilanteessa, jossa suomalaisilta leikataan, puolueen kannatus räjähtäisi arvioni mukaan 35–40 prosentin tasolle. Saattaisipa puolue yltää muodostamaan hallituksen jopa yksin, mikäli puolue tekisi kampanjassaan selväksi, että se on ainoa vaihtoehto maahanmuuton lopettamiseksi ja rajan sulkemiseksi turvapaikkaturisteilta, ja juuri siksi jätti hallitusyhteistyön.

Haluaako puolue sitten rajoja kiinni ja palautuksia voimaan? Ainakaan kenttäväen keskuudessa asiasta ei ole mitään epäilystä.

Perussuomalaisia on turha moittia siitä, että sen saavutukset maahanmuuttovyöryn hillitsemiseksi ovat olleet laihoja. On muistettava, että hallituksessa sillä on vähemmistö. Kuitenkin esimerkiksi se, että Petteri Orpo äänesti tyhjää EU:n pakolaiskiintiöstä (mikä tulkittiin käytännön mukaan ei-ääneksi), oli Timo Soinin vaatimus. Tämän Orpo on myöntänyt samoin kuin sen, että hän itse olisi – tietysti – äänestänyt toisin. Kenkä puristaa taaskin kokoomuksesta.

Perussuomalaiset on nyt hallituksessa oman kannatuksensa ja äänestäjiensä luottamuksen hinnalla. Puolue on hallituksessa koettaen pitää kiinni Suomen edusta ja niistä kansallisen itsenäisyytemme rippeistä, jotka vielä ovat jäljellä. Puoluetta ei pitäisi arvostella siitä, että se on joutunut pahaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Viime päivien seurauksena hallituksen uskottavuus on kuitenkin joutunut niin vakavien epäilyjen kohteeksi, että Perussuomalaisen puolueen ei kannattaisi enää ottaa takkiinsa yhtään tikkiä kokoomuksessa ja kepussa harjoitettavan Suomen kansan kiusaamisen vuoksi. Kansan syvien rivien aggressio hallituksen vetämää politiikkaa kohtaan on jo niin syvää, että hallitus saattaa hajota kokoomuksen ja kepun keskinäiseen eripuraan, hyväosaisten hyysäämiseen, ministerien epäluottamukseen tai jopa kansannousuun.

Tilanne Suomessa

Maahanmuutto on jakanut Suomen kansan pahimmin kahtia sitten kansalaissodan vuosien. Vastakkain ovat kansan suuri enemmistö ja hallituksen liberaali turvapaikkabisneksellä rikastumaan pyrkivä politikointi, toisin sanoen tilanne on: Suomen kansa versus Sipilä & Stubb sekä heidän vasallinsa. Myös pääministerin peräämä yhteiskuntasopimus meni äsken tämän merkiksi nurin.

Kun maahan virtaa turvapaikanhakijoita 100–150 tulijan päivävauhdilla, Suomeen pitäisi perustaa vastaanottokeskus joka toinen päivä. Niitä on kunnallista itsemääräämisoikeutta rikkoen ja kansalaisten tahdon vastaisesti pökätty Suomen kuntiin tavalla, joka on kellauttanut kumoon pienten kuntien väestölliset suhteet. Myös raiskausuutisista, joissa epäiltynä on turvapaikanhakija, on tullut jokapäiväisiä, ja poliisit kiitävät tuon tuostakin vastaanottokeskuksiin rauhoittelemaan keskenään riiteleviä turvapaikanhakijoita. On unohdettu, että terrorismia pakeneva voi itsekin olla terroristi. Mitä tapahtuukaan, kun nämä yhteiskuntamme käytännöistä kovin erimieliset ihmiset jalkautuvat keskelle kansalaisyhteiskuntaa?

Näin suuriin ja arvaamattomiin väestöpoliittisiin muutoksiin pitäisi lupa kysyä Suomen kansalta, eikä lupaa tulisi myöntää ilman perustuslainsäätämisjärjestyksen vaatimaa enemmistöä. Nyt maahanmuutolla on suunnilleen tuon vahvuinen vastustus, ja muualla Euroopassa on saatu vastaavia tuloksia, tosin gallupeja ja jatkuvaa seurantaa asiassa ei tehdä, koska se tulkittaisiin rasismiksi.

Jos itse olisin Perussuomalaisten puheenjohtaja, minä potkaisin nyt itseäni – tällä kertaa pois hallituksesta. Poliitikko voi aina odottaa ymmärtämystä puoluetovereiltaan ja toisilta ammattipoliitikoilta, mutta äänestäjäkuntaansa ei voi koskaan jymäyttää. Se, että Soini meni Alexander Stubbin taakse tukemaan eduskunnalle valehdellutta valtiovarainministeriä, johtui tietenkin siitä, että tuki Stubbille oli Perussuomalaisten oman hallituksessa pysymisen ehto. Mutta tämäkin kaatui kannatuskatona Perussuomalaisten laariin ja voittona kokoomuksen haaviin.

Perussuomalaisten potentiaalinen kannatus ei ole niin huono kuin Yleisradion gallup kuvasi, sillä Yle teetti gallupin Sdp:n eduksi työmarkkinakiistan ollessa kuumimmillaan. Tuolloinhan oli odotettavissa, että Sdp saisi suuren kannatuksen.

Niinpä uskon Perussuomalaisten kannatuksen olevan suuremman ja puolueen pääsevän realisoimaan maahanmuuttoa vastustavien (noin 88 prosenttia kansasta) kannatuksen 2017 kunnallisvaaleissa. Näin kuitenkin käy vain, jos puolue lähtee hallituksesta.

Muussa tapauksessa Perussuomalaisten kannatus valuu takaisin vasemmistopuolueisiin, mistä puolestaan seuraa, että kaikki liikenevät kunnalliset resurssit annetaan jatkossa maahanmuuttajien hyväksi ja veroäyri nostetaan 100 prosenttiin (katso esimerkiksi tästä, mitä tapahtuu Sdp:n maahanmuuttopropagandan levittämiseksi järjestetyssä julkisessa tilaisuudessa). Sen jälkeen maamme miehitystä ei estä enää mikään, ja edessämme on lähtö pakolaiseksi tai turvapaikanhakijaksi.