1. helmikuuta 2016

”Kaikki on yhteiskunnan syytä” -teoria


Ihmisen toiminnan selittämiseksi näyttää vallitsevan kaksi paradigmaa. Toinen on ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -teoria ja toinen ”kaikki on omaa syytä” -teoria.

Poliittinen vihervasemmisto kannattaa luonnollisesti ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -näkemystä. Myös suuri osa yhteiskuntatieteellisestä selittämisestä nojaa tähän oppilauseeseen; perustuuhan tieteellinen sosiologia olennaisilta osin oletukseen, jonka mukaan yliyksilölliset selitysperusteet hallitsevat ihmisen toimintaa. Tämän mukaan ihminen on riippuvainen sosiaalisista sitoumuksistaan ja suorastaan niiden orja.

Yliyksilöllinen selittäminen on kotoisin marxilaisesta ajatteluperinteestä, jossa nojataan käsitykseen, että ihmisen toiminta on alistettua yhteiskunnalle. Tiedättehän ne sosiologit, jotka hätäisesti ja hermostuneilla käsieleillä ilmaisuaan tehostaen selittävät tutkivansa ”niitä rakenteita, jotka luovat niitä ehtoja, jotka määräävät mahdollisuutemme toimia...”

Käsitys, että yhteiskunnalliset ehdot ovat ratkaisijan roolissa ihmisen toiminnan motiiveja arvioitaessa, on kuitenkin outo, koska yhteiskunnallisia ilmiöitä ei olisi ensinkään olemassa, elleivät ihmiset olisi itse niitä luoneet vapaan tahtonsa perustalta. Ilman yksilöiden vaikutusta ei olisi yhteiskuntaa lainkaan.

Erityisen outoa yhteiskunnallisuuden korostaminen on vasemmistolaisilta yhteiskuntatieteilijöiltä, sillä vasemmisto on poliittisessa ohjelmassaan vastustanut noita ”alistaviksi koettuja rakenteita”, mutta ihmiskuvassaan ja tietoteoriassaan marxilais-leniniläiset yhteiskuntatieteilijät pitävät ihmisten toiminnan tärkeimpänä perusteena juuri heidän yhteiskunnallisia riippuvuussuhteitaan. Siten he antavat vallan ihmisten yhteiskunnalliselle ohjailulle.

Yliyksilölliset selitysperusteet muodostavat itseään vahvistavan uskomusjärjestelmän, jonka tehtävä on vakuutella yksilöiden merkityksettömyyttä ja mitättömyyttä sekä ylläpitää näkemystä ihmisten kaiken kattavasta alisteisuudesta järjestelmille ja rakenteille. Suuri osa sosiaalitieteistä takoo ihmisten päähän tätä uskontoa.

Toinen paradigma nojaa näkemykseen, että ihminen on yksin vastuussa kaikesta. Tätä näkökantaa ovat suosineet vulgaarikapitalistiset ja libertaristiset ajatussuunnat. Myös Suomen nykyhallitus näyttää olevan innoissaan vastuun näkemisestä vain yksilön vastuuna itsestään ja yhteiskunnasta, mutta ei yhteisvastuuna mistään. Tätä voidaan luonnehtia ”kaikki on omaa syytä” -teoriaksi.

Kyseisenlaiset ajattelutavat muodostavat eräänlaisen ääriajattelun malliston. Totuus lienee jossakin näiden ajatusmallien välillä. Sosiaalipsykologian väitöskirjassani loin ihmisen toiminnan selittämiseksi ja ymmärtämiseksi teoriaa, joka myöntää ihmisen toiminnan ulkoiset ehdot mutta ei pidä niitä määräävinä sen enempää yksilön kehityksen kannalta kuin hänen päämääriensä ja tavoitteidensa kannaltakaan vaan katsoo ihmisten toimivan pitkälti omaehtoisesti ja luovasti omassa viitekehyksessään. Yhteiskunta luo enintään puitteet, jotka ovat yksilöiden muokattavissa.

Tämän ajattelutavan perusidea on yksinkertainen, mutta se ratkaisee yhteiskuntatieteellisiksi pulmiksi koettuja ongelmia, joten sikäli se on tarpeellinen. Kyseessä on ihmisen olemusta ja toimintaa koskeva selitysmalli, jossa tunnustetaan ihmisen biologinen, yksilötajunnallinen ja sosiaalinen olemus ilman, että mitään ihmisen todellistumistasoa sekoitettaisiin toiseen, johdeltaisiin virheellisesti toisesta tai velkaannutettaisiin jollekin toiselle tasolle.

Kirjani onkin vasta-argumentti sen tapaisille teorioille, joissa ihmisen toiminta palautetaan johonkin yhteen selitysperustaan tai johdellaan sellaisesta, kuten ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -ideologiassa tai ”kaikki on omaa syytä” -oletuksessa. Se on argumentti myös sellaista ihmiskuvaa vastaan, joka pitää ihmisen olemuksena hänen materiaalista toteutumisyhteyttään tai yhteiskunnallisuuttaan.

Marxilais-leniniläinen näkökanta onkin sikäli ristiriitainen, että se pitää ihmisen olemuksena hänen materiaalista olemassaoloaan, jolloin sen pitäisi tunnustaa vain materiaalisesti olemassa olevat yksilöt. Toisaalta kyseinen tietoteoria johtelee ihmisen tajunnan ja tietoisuuden kehityksen ihmisen yhteiskunnallisuudesta tunnustaen esimerkiksi sosiaaliluokan erääksi selitysperusteeksi. Samalla tämä tieteenä esiintymään pyrkinyt poliittinen teoria vastustaa raivokkaasti esimerkiksi rodun käsitteen käyttämistä selitysperusteena, vaikka rotu on materiaalinen ja biologinen selitystekijä ja toisaalta nähtävissä myös sosiaaliluokan kaltaisena yhteiskunnallisena rakenteena.

Erääksi esimerkiksi tämän ristiriitaisen ajatusmallin hedelmistä käyvät ne kaduilla riehuvat vasemmistolaiset rabulistit, jotka repivät tieltään kaiken, rikkovat paikat ja syyttävät kaikesta yhteiskuntaa. Heidän mukaansa ”rasismista” johtuu se, että heidän on aivan pakko särkeä ikkunat, tuhota irtain omaisuus, töhriä seinät ja turmella kunniallisten tieteenharjoittajien maine. Heidän mukaansa kaikki on yhteiskunnan syytä eikä mikään voi johtua biologisperäisistä eroista yksilöiden omassa olemuksessa.

Luokkayhteiskunnan he kyllä myöntävät sosiaaliseksi kategoriaksi, mutta eivät rotujen, kansojen ja kansakuntien eroihin perustuvaa sosiaalista valikoituneisuutta, kuten kansallisvaltioita, vaikka kansallisvaltioiden järjestelmä on syntynyt spontaanisti itsejärjestymisen pohjalta vuosisataisen kehityksen tuloksena. Ihmistä he pitävät ensisijaisesti materiaalisena olentona vaikka eivät myönnäkään materiaalisten olentojen olevan väistämättä yksilöitä, joita leimaa vahvasti myös biologia.

Kommunistisen yhteiskuntateorian ristiriitaisuus on ollut vuosikymmenten ajan selvää useimmille kriittisille filosofeille ja tietoteoreetikoille, mutta yhteiskuntatieteiden piirissä sillä näyttää olevan edelleen laaja kannatus sosiaaliseksi konstruktionismiksi, postmodernismiksi, jälkistrukturalismiksi, feminismiksi ja queer-teoriaksi muuntuneena tai naamioituneena.

Ne kaikki nojaavat käsitykseen, että sosiaaliset rakenteet ovat ensisijaisia ihmisen olemusta ja toimintaa arvioitaessa. Ihmisyksilön ontologinen olemassaolo pyritään sulkemaan pois, ja ihmisen olemus sekä toiminnan selitysperusteet redusoidaan sosiaalisiin rakenteisiin. Ääriesimerkiksi tästä sopii queer-teoria, joka kiistää biologisen sukupuolieron kaksiarvoisuuden ja pitää sukupuolta riippuvaisena sosiaalisista rakenteista, eleistä, tyyleistä, vaatetuksesta ja puhetavoista. Tämä tekee siitä pelkkää valheellista ja uskomustenvaraista pseudotiedettä.

Ihmisen toimintaa ei voida selittää myöskään viittaamalla pelkästään hänen asemaansa yksilönä, vaan totuus on näiden paradigmojen välillä. Yksilöllisyyden tunnustamisen hyvä puoli on, että se tunnustaa vastuun. Yksilöä ei pidä vapauttaa vastuusta vetoamalla yhteiskunnan hallitsevuuteen, kuten ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -teorioissa. Toisaalta yksilöä ei pidä myöskään saattaa vastuuseen kaikesta, kuten ”kaikki on omaa syytä” -ajatusmalleissa.