En voi salata mielihyvääni sen johdosta, että Yhdysvallat osoittaa auttamisen halua Suomen pulmallisissa puolustusratkaisuissa. Maavoimien mekanisoitu harjoitus Arrow 16 on edelleen käynnissä Niinisalossa, ja Yhdysvaltain kansalliskaartin hävittäjät pyyhkivät Kainuun, Lapin ja Pohjois-Karjalan taivaita runsaan viikon ajan.
 |
| Todennäköisesti myös Kekkonen liputtaisi länsiliittoutumisen puolesta. |
Tavoitteena on kehittää kahdenvälistä yhteistyötä Suomen ja Yhdysvaltain välillä ja tietenkin myös testata yhteensopivuutta Nato-standardien mukaisesti. Sivuvaikutukseksi voi toivoa, jos vaikka Kremlissä tätä kautta ymmärrettäisiin, että aggression laajentaminen Ukrainasta liittoutumattoman ja ikään kuin tarjottimella olevan Suomen rajoille ei jäisi kansainvälisesti huomaamatta eikä vaille vastatoimia.
Olen aina ollut Nato-jäsenyyden kannattaja, jo alkaen kammottavista Brezhnevin-aikaisista vuosista, jolloin jumalaton kommunismi uhkasi ihmiskuntaa pilkkopimeällä ja mustanpuhuvalla ydintuholla. Muistelen lämmöllä Richard Nixonia, joka halusi pysäyttää kommunismin leviämisen Vietnamissa, ja Ronald Reagania, joka pakotti ”Tähtien sota”-hankkeellaan Neuvostoliiton polvilleen ja teki lopun hullusta kilpavarustelusta sekä vapauden, yksilöllisyyden ja ihmisarvon polkemisesta. ”Mr. Gorbatchev, open this gate!” Valitettavasti Venäjä on jälleen taantunut kylmän sodan aikaiseen tilaan, ja myös Yhdysvalloilta odotetaan toimia, joita maan nykyinen presidentti ei ole ollut kykenevä täysimittaisesti tekemään.
Suomea on usein moitittu Euroopan amerikkalaisimmaksi maaksi. Minä otan ne haukut kiitoksina vastaan, sillä Yhdysvallat on hyvä ja luotettava valtio, jossa asuu reilu ja oikeudentuntoinen kansa. Yhdysvallat ei puliveivaa vaan levittää perustuslakinsa mukaista liberaalia, demokraattista ja valistusfilosofista sanomaa, jonka se itse on saanut lahjaksi Euroopasta, tarkemmin sanoen Ranskan suuresta vallankumouksesta. Olen viime vuosina perehtynyt eritoten yhdysvaltalaiseen filosofiaan ja sen eurooppalaisiin juuriin.
Siistiä selvitystä
Lukaisin luonnollisesti myös ulkoministerille viime kuun lopussa toimitetun Nato-selvityksen. Analyysi aiheutti pöhinää kotimaisissa tiedotus- ja toitotusvälineissä, ja kaikenlaiset muka-asiantuntijat aprikoivat Nato-jäsenyyden vaikutuksia kauniisti ja korulausein kuin arvauskeskuksen pöydälle jätetyssä vanhassa Reginassa. Puhuttiin yleisen asevelvollisuuden lopettamisesta, palveluksen tavantakaisesta lyhentämisestä, resurssien riittävyydestä ja vaikka mistä.
Eipä taida pasifisteina esiintyvien tajuntaan mahtua sellaista kriisiä, joka oikeuttaisi Suomen liittymisen Natoon. Siinä mielessä sekä asevelvollisuuden supistamista vaativien että Nato-jäsenyyttä vastustavien trollailu on pelkkää epärealististen ja vastuuttomien hobittien pähkäilyä.
Totuus on, että maksamme asejärjestelmiemme ja organisaatiomme yhteensopivuudesta jo nyt saman laskun kuin ollessamme jäsenenä Natossa. Kustannustekijöiden ohella myöskään mikään muu pragmaattinen seikka ei puolla Naton ulkopuolella pysyttelemistä. Syyt liittoutumattomuuteen ovat olleet periaatteellisia ja poliittisia.
Yksi syy on se, että on vaikea tehdä periaatteellista päätöstä tilanteessa, jossa kumpaankin ratkaisuun – sekä liittoutumiseen että liittoutumattomuuteen – sisältyy sekä negatiivisia että positiivisia puolia. Ja juuri tästä johtuu keskustelun soutaminen ja huopaaminen – tai variksen lailla kyykkiminen tervatulla katolla. Liittoutumiseen sisältyy monta pientä riskiä, mutta liittoutumattomuuteen yksi valtavan iso.
Toinen syy siihen, miksi Suomen Nato-kannan muodostamista voidaan pitää koulukirjamääritelmänä sanalle ”jahkailu”, löytyy siitä, että Nato-kortista on tullut väline Suomen Venäjä-politiikassa. Jäsenhakemuksen mahdollisuudella on haluttu ohjailla, hallita ja säädellä Venäjän suhteita Suomeen. Liittymisorgasmia lykkäämällä ja pitkittämällä on yritetty tyydyttää Venäjää, ja muu maailma seuraa henkeään pidätellen, tuleeko Suomi-neito vai ei.
Sekä liittoutumisen mahdollisuus että mahdottomuus on nähty Suomessa keinona torjua Venäjän-uhkaa. Asiaan liittyvä kompleksisuus on perua traumaattisista sota-ajan ja YYA-sopimuksen vuosista. Niiden ei pitäisi antaa enää leimata nykyistä suhdettamme Natoon tai Yhdysvaltoihin.
Mitä ajatella tämän valossa uudesta Nato-selvityksestä, jonka narraatioissa riittää joustavuutta ja venyvyyttä kuin täti Eulaalian kudelmassa? Selvityksen tekijät, Mats Bergquist, François Heisbourg, René Nyberg ja Teija Tiilikainen, tarinoivat Nato-jäsenyyden mahdollisuudesta letkeästi, mutta selväksi selvityksestä käy vain se, ettei siitä selviä oikeastaan mitään uutta. Paitsi ehkä se, että Natoon pitäisi astella käsi kädessä Ruotsin kanssa (s. 59).
Vastavalmistuneen Nato-selvityksen tärkeintä antia onkin johtopäätös, jonka mukaan Suomen ja Ruotsin olisi järkevintä joko liittyä yhdessä tai pysyä yhdessä Naton ulkopuolella. Tämä olisi perusteltua sekä poliittisesti että käytännön sotataktiikoiden, karttojen ja logistiikan kannalta. Kytkeytyminen Ruotsiin ei ole kuitenkaan poliittisesti ongelmatonta, kuten jäljempänä osoitan.
Miksi suhteet Yhdysvaltoihin ovat ulkopolitiikkamme yksi peruskivi?
Aikana, jolloin kansainväliset sopimukset ovat hajoamassa ja menettäneet luotettavuuttaan, on viisasta varoa myös turhaa sinisilmäisyyttä. Mitä suuremmiksi organisaatiot kasvavat, sitä toimintakyvyttömämmiksi ne tulevat. Esimerkiksi Suomen Nato-jäsenyys pitäisi hyväksyä jokaisen Nato-valtion parlamentissa, ja tällöin jokin Kreikan tapainen maa voisi hyvinkin estää jäsenyyden ihan vain kostoksi Suomen nihkeydestä maksaa jatkuvia tukiaisia euromaille (tosiasiassa suurin osa varoista valui Saksan ja Ranskan pankeille).
Juuri tämän vuoksi on järkevää pitää yllä hyviä suhteita nimenomaan Yhdysvaltoihin ja mahdollisesti pyrkiä kahdenväliseen puolustussopimukseen suoraan Yhdysvaltojen kanssa. Pekka Visurin taannoisen tutkimuksen mukaan Yhdysvallat on ainoa maa, joka voisi auttaa Suomea kriisitilanteessa. Esimerkiksi Britannialla ei ole kummoisia maavoimia, kuten ei Ranskallakaan, ja molempien sotilaallinen suurvalta-asema nojaa kansalliseen ydinaseeseen, jota kumpikaan maa ei voisi missään tapauksessa käyttää yhdenkään vieraan valtion puolustamiseen.
Olen totta kai tietoinen myös siitä, että Nato-jäsenyys ei vain toisi vaan myös veisi. Baltian mailla ei ole ilmavoimia käytännössä lainkaan, joten sinne kelpaisivat kernaasti Suomen Hornetit, ja saksalaisen sotilasmahdin pääasiallinen kenttätykistö on panssarivaunujen katoilla, joten kysyntää riittää myös Suomen kenttätykistöaseelle, joka on yksi Euroopan vahvimmista. Niinpä puolustussopimus suoraan Yhdysvaltojen kanssa voisi olla jopa Nato-jäsenyyttä parempi vaihtoehto. Se vaatisi vähemmän mutta tarjoaisi enemmän.
Pohjoismaista paras tilanne on nähdäkseni Norjalla, joka on Naton jäsen
mutta joka ei ole jäsen Euroopan unionissa eikä eurossa. Mielestäni
tällainen asema olisi optimaalinen myös Suomelle.
Miksi Nato-jäsenyydestä ei voida eikä pidä järjestää kansanäänestystä?
Joka tapauksessa siitä olen varma, että Nato-jäsenyydestä ei voida eikä pidä järjestää kansanäänestystä. Kansanäänestyksen järjestäminen olisi poliittisen vallan taholta liittymisaikeen ilmaisemista, ja liittyminen puolestaan ei saisi epäonnistua,
sillä siinä tapauksessa turvallisuuden lujittamiseen tähtäävä prosessi voisi olennaisesti heikentää turvallisuutta ja vakautta. Mikäli kansa sanoisi äänestyksessä ”ei”, tämä vetäisi
Suomen poliittiselta johdolta housut kinttuihin, ja itänaapurissa
osattaisiin nauraa. Mikäli siis ankkuri länttä kohti heitetään,
sen täytyisi tarttua kiinni, tai muuten maamme lipuu entistäkin
lähemmäksi entistä Neuvostoliittoa.
Edellä mainituista syistä Suomen lainsäätäjä on suuressa viisaudessaan jättänyt asian tasavallan presidentin, hallituksen ja eduskunnan päätettäväksi. Kansanäänestystä ei välttämättä tarvita, ja poliittinen hyväksyntä voidaan saavuttaa myös puolueiden välisen yhteistoiminnan kautta.
Asiaan liittyy myös käytännöllisiä kuvioita. Kansanäänestystä ei voitaisi pitää ennen neuvotteluvaihetta, koska ei
tiedetä, mihin neuvotteluissa päädytään tai ottaako Nato ylipäänsä uusia
jäseniä. Kansanäänestystä ei voitaisi järjestää myöskään neuvotteluiden
aikana tai neuvottelutuloksen valmistuttua, koska silloin
liittymispöytäkirja olisi jo jäsenmaiden parlamenteissa hyväksyttävänä.
Koska Natoon liittyminen tapahtuu kutsusta, olisi kansanäänestyksen
järjestäminen Suomessa jälkijättöistä, sillä Nato olisi tällöin jo
omasta puolestaan päättänyt jäseneksi kutsumisesta, ja edessä olisivat
vain liittymisseremoniat.
Lisäksi kansalaisilta selvästikin puuttuu sellaista turvallisuuspoliittista
asiantuntemusta, jonka pitäisi olla taustalla, jotta auktoriteettiasema
voitaisiin myöntää kansan syville riveille. Sotilaspoliittisen tiedon
oman salaisen olemuksen vuoksi riittävää
tietomäärää ei ole kuitenkaan mahdollista jakaa kansanäänestystä varten,
eikä kansalaisilla olisi riittävää pätevyyttä sen merkityksen
analysoimiseen (yksi hyvä tietopaketti löytyy tosin tästä).
Niinpä kansanäänestyksen muodossa toimeenpantava demokratia ei ole tässä tapauksessa itseisarvo, vaan sen merkitystä on arvioitava seurausvaikutusten kautta. Kansanäänestysvaihe todennäköisesti ohjaisi Venäjää käynnistämään ennennäkemättömän propagandakampanjan ja myllytyksen äänestystuloksen muokkaamiseksi, joten kansanäänestyksen järjestäminen olisi tästäkin syystä epäviisasta. Tunteisiin ja vedätykseen perustuvalla kansanäänestystuloksella ei voisi olla edes neuvoa-antavaa merkitystä päätöksenteossa.
Jäsenhakemuksesta päätettävä ennen Ruotsia
En ole täysin samaa mieltä Nato-selvitysryhmän mielipiteestä, jonka mukaan Suomen ja Ruotsin pitäisi päättää puolustusratkaisuistaan yhdessä. Ruotsin lain mukaan asiasta pitäisi järjestää kansanäänestys, jolloin Suomen tilanteesta päättäisivät käytännössä ruotsalaiset.
Selvityksen Ruotsi-painotus johtuneekin asiantuntijaryhmän puolueellisuudesta. Asiantuntijoista Mats Bergqvist on ruotsalainen diplomaatti ja René Nyberg suomenruotsalainen. On omituista, miksi Suomen kansallista puolustusta koskeva selvitystyö jätettiin kansainvälisen ryhmän käsiin. Tämä lienee osa akateemisessakin maailmassa vallitsevaa internatsistista ideologiaa. Nykyinen konsulttidemokratia ei ole entistä komitealaitosta parempi kuin ehkä siinä suhteessa, että sitä todellakin saa, mitä tilaa.
Niinpä toivotan hallitukselle onnea sen ratkaistessa Suomen Nato-kannan ”ennen juhannusta”. Ajoitus on taktisesti viisas, sillä hankalat päätökset tehdään ja annetaan tiedoksi yleensä aina ennen juhlapyhiä, jolloin ne sulatetaan ulkomaillakin helpommin, jäävät kokonaan huomiotta tai uppoavat lomakiireisiin. Jos jäsenyyttä päätettäisiin tavoitella, se olisi selvä tappio Moskovalle, juuri sellainen, jonka Kreml ehkä ansaitsisikin mentyään muuttamaan Euroopan karttaa Krimin ja Ukrainan osalta.
Vaikka selvitysryhmä painottaakin nykyisen tilanteen kiperyyttä, aika hakemuksen tekemiselle on oman näkemykseni mukaan hyvä. Hakemuksen tekoon on motiivi ja syy, jonka Venäjä voi löytää itsestään ja omasta toiminnastaan.
En myöskään käyttäisi Nato-jäsenyyden hakemisesta työryhmän sepittämää nimitystä ”suunnanmuutos” (s. 61), sillä suunnasta ei ole ollut epäselvyyttä pitkään aikaan. Nähdäkseni parhaan tuloksen Suomi saisi ilmaisemalla tahtonsa liittyä Natoon ennen Ruotsia ja siellä mahdollisesti järjestettävää kansanäänestystä. Ainoa järkevä käytännön liittymisjärjestely olisi puolestaan niin sanottu nopeutettu menettely (fast track), jonka aikana jäsenyyttä hakeva maa nauttii Naton viidennen artiklan mukaista suojaa.
Lopuksi
Lopuksi muutama sana myös Naton kaikkivoipaisuutta ja hyvyyttä palvoville idealisteille. Jo tämän jutun viitekuvassa oleva Kekkonen painotti Suomen kansan omaksi eduksi toimimista ulkopolitiikassa ja puolustusratkaisuissa. Paasikivi puolestaan halusi kaikin keinoin välttää tilannetta, jossa Suomi joutuisi puolustuspoliittisesti yksin – tai toisella tavoin sanottuna: kaksin itänaapurin kanssa. Niinpä tässä ilmaisemani Hankamäen linja on täysin sopusoinnussa Snellmanin, Paasikiven ja Kekkosen muodostaman kansallisfilosofisen linjauksen kanssa.
On myös varottava luottamasta vieraaseen apuun liikaa. Olisi väärin olettaa, että sen enempää Nato kuin Yhdysvallatkaan pyrkisi ratkaisemaan Suomen itärajalle mahdollisesti syntyvän kriisin nopeasti. Monen maan etu voisi suorastaan vaatia kriisin syntymistä Suomen ja Venäjän välille. Esimerkiksi Saksan ja Etelä-Euroopan maiden etujen mukaista olisi, että Venäjä joutuisi siirtämään joukkojaan Vähä-Aasian öljykentiltä pohjoisemmaksi niin, että sotilaallinen paine sillä maailmankolkalla helpottaisi.
Olisi harhakuvitelmaa tuudittautua luuloon, että mikään vieras valtio suhtautuu asioihimme hyväntekeväisyydellä, ilman omia intressejä. Siksi kehotan jokaista suomalaista iloiten ja pyyteettömästi suorittamaan palveluksensa omissa Puolustusvoimissamme, niin teidän ei tarvitse nähdä tässä maassa koskaan sotaa.
