Keskustelua säädetään maahanmuuttonapista

Niin sanottu ”yhteiskunnallinen keskustelu” kiehuu ja kuohuaa, sillä Euroopassa on murhattu tämän kesän aikana kymmeniä ihmisiä muslimiterroristien tekemissä iskuissa eikä edes rasisminvastaisia rakkausmielenosoituksia ehditä pitää. Terrorismi ja pakolaisten maahanmuutto-ongelma ovat luoneet länsimaihin hirveän luottamusongelman. Ne ovat jakaneet kansakunnat pahemmin kahtia kuin mikään sitten sosialismin vuosien. Ilmiö ei ole pelkästään suomalainen vaan toistuu jokaisessa Euroopan maassa ja Pohjois-Amerikassa.

Luottamusongelma ei revi yhteiskuntaamme kahtia ensisijassa taloudellisesti vaan aatteellisesti. Aina, kun perussuomalaiset nuoret sanovat jotakin, mikä on totta, tai kun MV-lehti paljastaa jotakin, mikä ei varmasti ole totta, sekä vasemmistolainen että oikeistolainen porvaristo kiirehtivät pöyristymään ja vaatimaan rikostutkintaa.

Ammatikseen pahastujat ovat tehneet loukkaantumisesta kansanhuvin, jolla he koettavat kiusata kanssaan eri mieltä olevia. Tämä voi kertoa mielensä pahoittajien omastakin toiveesta sanoa maailman asioista jotain paikkaansa pitävää, mutta häveliäisyys ja heidän omat poliittiset sitoumuksensa rajoittavat järjen käyttöä.

Älymystön rooli on langennut viime vuosina PS-nuorten ja Teuvo Hakkaraisen tapaisille totuuden torville. Tämä ei välttämättä johdu heidän omasta erinomaisuudestaan vaan poliittisen yliherkkyyden ja sovinnaisuusvaatimusten aiheuttamasta lamaannuksesta.

Poliittisen korrektiuden kahleissa oleva tiede ja media eivät ole hävinneet taisteluaan kansallisen edun puolustajille siksi, että tieteenharjoittajat ja toimittajat olisivat muita olennaisesti tyhmempiä. He ovat hävinneet siksi, että he vaativat käymään keskustelua diskurssissa, jota varjostaa rangaistusten uhka.

Filosofisesti katsoen totuutta ei voida kuitenkaan tavoitella eikä saavuttaa, jos keskustelua rajoitetaan valtamedian tai oikeuslaitoksen peräämillä juridisilla tuomioilla. Tällöin osapuolet eivät edes tavoittele totuutta vaan salaavat tai vääristelevät sitä omaksi edukseen. Yhteiskunnallinen totuus on mahdollinen vain vapaiden assosiaatioiden metodilla.

Älymystöksi itsensä julistanut menneen maailman poliittinen eliitti on ymmärrettävästi kauhuissaan vaikutusvaltansa menettämisestä. Esimerkiksi Mikael Jungner truuttasi pari päivää sitten, kuinka pahoja Brexit ja Trump ovat maailmalle. Hänenkään intellektuaalisuutensa ei yltänyt näkemään niitä sosiodynaamisia vaikutustekijöitä, jotka ovat saaneet aikaan Britannian eron EU:sta ja kiinteistömogulin todennäköisen päätymisen Yhdysvaltojen presidentiksi.

Olisiko tähän asti harjoitetussa politiikassa ollut jotakin vikaa? Jungnerin viittaamat ”kollektiivinen tyhmyys”, ”tyhmän enemmistön tonttuilu” ja ”rasismi” (kuinka kovaa kieltä tämä onkaan) eivät ole äänestäjien vikoja vaan seurauksia siitä, että valtaa pitäneet poliittiset liiderit ovat ihan omin toimin saattaneet Euroopan ja Yhdysvallat velkaorjuuteen ja maahanmuuttokaaokseen. Vastuu on vallassa olleen sukupolven.

Toisen esimerkin keskustelun ylikiehumisesta tarjosi Iltalehteen kirjoittava Tommi Parkkonen, joka solvasi perussuomalaisia ”serkkujensa kanssa sikiäviksi analfabeeteiksi imbesilleiksi” viime viikkoisessa twiittauksessaan. Häntä säesti samaan lehteen kirjoittava Jyrki Vesikansa, joka leimasi ”vihervasemmistolaisten suvakkien” arvostelijat ”väärinymmärretyiksi neroiksi” (oikein ymmärretty nero onkin käsittääkseni paradoksi tai ontologinen harvinaisuus).

En ota kantaa näiden omasta mielestään viisaiden kiistelyyn sinänsä, sillä olen esittänyt sisältökantani jo tässä kirjoituksessani, mutta ilmeisesti perussuomalaisten näkökannat kestävät enemmän kritiikkiä kuin vihervasemmistolaisten, sillä niitä saa seurauksetta haukkua. Koetankin nyt jatkaa nousuani riitelyn yläpuolelle: tulkitsemaan sitä tieteellisesti.

Yhteiskunnallisen keskustelun raivokkuus tuo minulle mieleen Stanfordin kuuluisat vankilakokeet, jotka Philip Zimbardo suoritti yliopistonsa tiloissa. Opiskelijoista kerättiin tuolloin parinkymmenen henkilön koeryhmä, joka jaettiin vankien ja vartijoiden rooleihin, ja osapuolia pyydettiin pysymään asemissaan säntillisesti kahden viikon ajan.

Muutamassa päivässä symboliset pikkukiistat muuttuivat valtaviksi auktoriteettiriidoiksi, joissa uhattuna olivat osapuolten kunnia, itsetunto, ihmisarvo ja monet suuret asiat. Kuuden päivän kuluttua koe oli pakko keskeyttää, sillä entiset intellektuelliopiskelijat ja maailmanhalaajat hakkasivat toistensa päätä lattiaan ja olivat toistensa tukassa ja kurkussa kiinni (aiheesta on valmistunut myös elokuvia).

Kokeen on katsottu paljastavan jotain olennaista ihmisluonnosta.

Myös maahanmuuttoilmiön seurauksena syntynyttä jakautumista voidaan pitää Stanfordin vankilakokeessa ilmi tulleena ongelmana. Ihmiset ovat jakautuneet omien ihmisoikeuksiensa puolustajiin sekä sananvapauden vartijoihin ja sen kahlitsijoihin. Ja kieli kovenee.

Samanaikaisesti ympäristössä räjähtelee, mutta toistaiseksi ei niinkään kantaväestöjen toimesta. Ilmiö on kuitenkin yleismaailmallinen ja mahdollisesti ”yleisinhimillinen”.

Miksi sitten ilmeisen älykkäät ja keskiluokkaiset ihmiset antautuvat sen kaltaiseen käytökseen? Kyse voi olla survival-strategisesta reviirikäyttäytymisestä, joka perustuu ihmisen naturalistiseen olemukseen. Sosiobiologinen selitystekijä onkin tässä yhteydessä erittäin uskottava.

Ihmisen luonnonvaraisen perusolemuksen kiistäminen on ehkä se seikka, joka tuottaa vaikutelman valheellisuudesta. Ihmisyhteisön selektiivisyys ja sen mukainen ”rasistisuus” sisältyvät ihmisyyden olemukseen, ja niiden pois jynssääminen voi olla tuhoisaa totuuden kannalta.

En väsy viittaamasta myöskään Harvard-professori Robert Putnamin vuonna 2000 julkaisemaan teokseen amerikkalaisen yhteiskunnan romahtamisesta ja sosiaalisen pääoman rapistumisesta. Hänen mukaansa monikulttuurisuus on vähentänyt yhteiskunnallista luottamusta yhdysvaltalaisissa suurkaupungeissa, joissa kantaväestöihin kuuluvat enemmistötkään eivät enää luota toisiinsa.

Ilmiö toistuu melko samanlaisena Suomessa, jossa historiallista taustaa monikulttuurisuudelle ei ole senkään vertaa kuin Yhdysvalloissa. Kiistely leimahtaa heti.

Tutkimuksissa on myös laajalti todettu, että valtion noudattama maahanmuuttopolitiikka vaikuttaa erittäin vahvasti siihen, miten kansalaiset asennoituvat poliittisiin vallankäyttäjiin ja taloudelliseen eliittiin, aivan niin kuin tutkija Riikka Purra sanoi Suomen Perusta -ajatuspajalle tekemässään tutkimuksessa.

Filosofisesti katsoen tämä ei ole mikään ihme, sillä vaikutusyhteys on kehämäinen. Edellisen valossa onkin kai selvää, että kansalaisten enemmistö suuttuu, jos maahanmuuttoa janoava poliittinen ja taloudellinen eliitti ajavat omia etujaan periaatteella ”hei, me tienataan tällä”, ja polkevat samalla kantaväestöjen työpoliittisia, sosiaalipoliittisia, kielipoliittisia ja turvallisuuspoliittisia intressejä. Keitä neropatteja on silloin kiittäminen ”rasismin kasvusta”?

Niinpä toivoisin, että myös akateemiseksi älymystöksi julistautuneet ymmärtäisivät jotakin sosiodynamiikasta eivätkä kiirehtisi pelkästään tuomitsemaan ongelmia, sillä normatiivinen eetos on se kaikkein ohuin.

Yhteiskunnallisen keskustelun kojetaulussa on luonnollisesti monta erilaista säätönappulaa, aivan niin kuin 1970-luvun skandaalinkäryisten Salora-stereoiden käyttöpaneeleissa. Aina ei tiedä, mitä nappia painaisi. On kuitenkin kohtalokasta, mikäli valtamedia, poliittiset vallankäyttäjät, oikeuslaitos ja taantumuksellinen älymystö menevät sillä tavalla sekaisin, että ne pyrkivät ratkaisemaan kokemiaan ongelmia painamalla switch off -nappia, aivan niin kuin vallan vahtikoirana toimivan MV-lehden kanssa uhataan nyt tehdä.

Tällöin sammuu helposti virta myös valtamedian omasta masiinasta. En tarkoita, ettei kyseisessä julkaisussa olisi arvostelun sijaa (niinhän kaikessa on), mutta hyödyt informaatiotyhjiön täyttäjänä painavat kuitenkin enemmän kuin ne vähäiset moitteet, jotka lehteen voidaan kohdistaa.

”Tekijänoikeuksiin” vetoamalla yritettiin aikoinaan jarruttaa jopa seksuaalivähemmistöliikkeen vapautumista, kun eräät papit ja psykiatrit koettivat estää omien virheidensä siteeraamisen ja julkisen jäljentämisen copyright-säädöksiin tukeutuen. Mikäli tekijänoikeudet kiinnostavat, valtamedian kannattaisi pohtia tarkemmin, mitä se oikeastaan tekee. On myös syytä muistaa, että kaikki mediat toimivat yleisöjensä ehdoilla, ja niiden välittämä aines on toisten ihmisten tuottamaa: ihan joka ikinen todellisuudesta peräisin oleva uutinen.

En ota kantaa siihen, mitä kukin omasta puolestaan sanoo, mutta pidän tärkeänä, että kaikki voisivat tuoda esille sen, mitä he asioista ajattelevat. Ei kukaan voi eikä kenenkään pidä päättää toisten puolesta siitä, mitä toiset voivat asioista ajatella ja niistä sanoa. Sanomisen idea on itsemääräämisoikeuden varainen, ja keskustelun vapaus on itseisarvo.

Yhteiskunnallista keskustelua säädetään nykyään maahanmuuttonapista. Tieteellisesti analysoituna tilanne on seuraava. Jos halutaan keskustelun ja toiminnan edelleenkin radikalisoituvan, on syytä lisätä etenkin pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden maahanmuuttoa. Jos taas halutaan keskustelun rauhoittuvan, on syytä säätää maahanmuuttajien virtaa pienemmälle ja kääntää se toiseen suuntaan. Nämä ovat poliittisen toiminnan yhteiskunnalliset ehdot.

Entä ongelmien ydin? Sosiaalipsykologisesti katsoen pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden laaja vastaanottaminen ei loppujen lopuksi lisää sen enempää vastaanottajamaiden turvallisuutta kuin tulijoiden omaakaan turvallisuuden tunnetta. Suuret joukot voivat löytää turvallisuuden tunteen nimenomaan omasta yhteisöstään ja sen sisäisestä yhteenkuuluvuudesta sekä identiteetistä eivätkä suinkaan vieraiden yhteiskuntien sylistä. Tämä politiikka on epäonnistunutta, ja paljon parempi olisi ohjata pakolaisuutta lähtömaiden sisäisille turvallisille alueille, joilla vallitsee kansakunnalle soveltuva oma kulttuuri.