30. lokakuuta 2018

Kaikki keinot käytetään – Seksuaalisuudesta ja intersektionaalisuudesta


Sana ”intersektionaalisuus” tulee latinan kielen sanoista ”inter”, joka merkitsee ’keskuudessa’, ja ”sectio”, joka merkitsee ’jaksoa’. Suomen kieleen käsite on välittynyt englanninkielisestä keskustelusta, jossa sanalla ”intersectonality” viitataan ’ryhmien välisyyteen’. Ajatussuunta on lähtöisin sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin havainnoista ja tutkimuksista.

Nykyisissä yhteiskuntatieteissä intersektionaalisuudella tarkoitetaan ristiriitatilanteita, joita yksilöt saattavat kokea kuuluessaan yhtä aikaa moneen keskenään erilaiseen arvo- tai intressiryhmään. Niinpä intersektionaalisuuden yhteydessä puhutaan löyhästi risteytyksistä tai risteymistä.

Käsite on kuorrutettu sosiologisella sanamagialla, jonka tuloksena intersektionaalisuuden tutkijat eivät itsekään oikein pysty kertomaan, mitä he tekevät (esimerkkejä täällä, täällä, täällä ja täällä). Filosofisesti selkeän ajattelun valossa intersektionaalisuuden tutkiminen ei ole sen kummempaa kuin väliinputoajaryhmien tai -yksilöiden tutkimista.

Niinpä intersektionaalinen lähestymistapa on ollut suosittua vähemmistötutkimuksen piirissä, ja erityisesti se kuumottaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tutkijoita sekä feministejä.

Sosiaalitieteissä onkin uhrattu paljon aikaa, vaivaa ja rahaa esimerkiksi sen tutkimiseen, millaisessa asemassa elävät ne musliminaiset, joiden tekisi mieli liittyä naisten vapautusliikkeeseen mutta jotka eivät koe voivansa niin tehdä – tai millaisia ristiriitoja potevat ne pakolaisina maahamme tulleet homomiehet, jotka ovat muslimeja mutta joita uskonto kehottaa kieltämään itsensä.

Sen sijaan vähemmän huomiota on kiinnitetty esimerkiksi siihen, mitä asioista ajattelevat vaikkapa ne länsimaalaiset homomiehet, jotka eivät pidä järkevänä samastua homojen asianajajana näyttäytyvään vihervasemmistoon mutta jotka eivät toisaalta koe voivansa identifioitua myöskään konservatiivisina pidettyihin oikeistopuolueisiin.

Tuskin lainkaan on intersektionaalisuuden yhteydessä pohdittu sitä, miten asemansa ymmärtävät tavalliset suomalaiset keski-ikäiset duunarimiehet. Siis he, jotka kokevat, että heidän ammattitaustansa velvoittaisi heitä kuulumaan vasemmistolaiseen ay-liikkeeseen, mutta jotka eivät voi hyväksyä vasemmistopuolueiden harjoittamaa maahanmuuttopolitiikkaa, jonka tuloksena ulkomainen halpatyövoima tulee syömään heidän leipäänsä. Siinä onkin pohdittavaa perinteisille vasemmiston kannattajille seuraavia vaaleja ajatellen.

Kaikissa edellä mainituissa tapauksissa on kyse eri ryhmiin kuulumisen ristiriidoista, eli intersektionaalisuudesta. Tieteellisessä tutkimuksessa intersektionaalisuudesta puhutaan kuitenkin yleensä vain feminismin, seksuaalivähemmistöjen ja sukupuolentutkimuksen yhteyksissä. Aiheiden painottuminen noiden helposti tarjolla olevien ongelmien pohtimiseen on tiedepoliittinen valinta. Puhumalla äänekkäästi ruskeiden tyttöjen tai homoseksuaalisten pakolaisparkojen ongelmista korostetaan heidän uhristatustaan.


Ristiriitaiset pakolaisuuden perusteet

Asia tuli mieleeni, kun luin viime viikolla julkaistun, toimittaja Heidi Vaaliston kirjoittaman Ilta-Sanomien jutun ”Kasvava ilmiö: Turvapaikkaa haetaan kielteisen päätöksen jälkeen uudelleen – syynä seksuaalinen suuntautuminen”.

Tässä jos missä on kyse intersektionaalisuudesta. Lehti kirjoittaa, että ”[k]ristityksi kääntyminen ja homoseksuaalisuus ovat toisen hakemuksen jättäneillä yleisimmät perusteet”.

Myös Suomen Kuvalehti on uutisoinut aiheesta.

Ilta-Sanomien jutussa Maahanmuuttoviraston turvapaikkayksikön johtaja Esko Repo sanoo, että ”2017 oli selkeä muutos siinä, että ensimmäisen päätöksen jälkeen, joka on kielteinen, heti tehtiin uudella perusteella hakemus”. Hän myös luonnehtii ”tämän ajan ilmiöksi, että samat hakijat pyörivät prosessissa”.

Lehden mukaan Revosta ”tuntuu välillä turhalta, että sama hakija on monta kertaa edessä, jos ei ole kyetty esittämään mitään uutta”, mikä puolestaan liittyy siihen, että ”Suomessa ei ole laissa rajoitettu turvapaikkahakemusten määrää”.

Jos esitetään uusi peruste, yleisin syy on kristinuskoon kääntyminen. Toiseksi yleisin syy on seksuaalinen suuntautuminen”, Repo sanoo yleisellä tasolla. Kuitenkaan ”Esko Repo ei osaa tarkalleen sanoa, kuinka moni uusijoista vetoaa homoseksuaalisuuteen”. Niinpä asiassa on paljon hämärää, kun ”Maahanmuuttovirasto ei tilastoi hakuperusteita”.

Arviot heijastelevat maahanmuuttoviranomaisten turhautuneisuutta, ja olen myös itse kuullut muutamilta maahanmuuttoasioiden yksiköissä toimivilta, kuinka kieroa perusteiden vaihteleminen on.

Mikäli kielteiseen päätökseen ei olla huolellisenkaan tutkimisen jälkeen tyytyväisiä ja sitä vaaditaan kumotuksi, arvostelu ei kohdistu enää ratkaisun sisältöön vaan turvapaikkapolitiikkaan ja päätöksenteon muotoon. Hallinnossa on kuitenkin periaate, että järjestelmän muotoseikoista, kuten pohjana olevista laeista, ei voi valittaa. Muutoin hallintolainkäytöltä katoaisi pohja.

Monista suomalaisista vaikuttaa kovin kaksinaamaiselta, että homoseksuaalisina pakolaisina maahamme saapuvilla miehillä on lähtömassaan vaimo ja lapsia, eikä perhettä voida pitää itsestään selvästi kulissina.

Olen myös usein itse ihmetellyt kulkiessani erään kristillisen kahvilan ohi sen ovella ja katualueella parveilevien irakilaisten ja syyrialaisten miesten määrää. Viesti, että kirkko piilottelee laittomasti maassa olevia ja kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita, on näköjään mennyt perille, ja nyt he pörräävät kristinuskon ympärillä kuin kiimaiset kimalaiset.

Onhan äkillinen kristinuskoon kääntyminen toki tehokas veruke paluumatkalle lähettämistä vastaan, sillä islam rankaisee uskostaan luopuneita kuolemalla. Koska islam rankaisee myös homoseksuaalisuudesta kuolemalla, sekin vaikuttaa tehokkaalta syyltä, jolla voidaan kiljua pakkopalautuksia vastaan.

Houkutus vedota kristinuskoon kääntymiseen ja homoseksuaalisuuteen on kuitenkin aivan liian helposti tarjolla, jotta niitä ei käytettäisi tekosyinä. Pakolaisten motiivien arvosteleminen ja epäileminen eivät ole rasismia, kuten Petteri Orpo väitti, vaan kartesiolaista rationalismia, joka ohjaa epäilijöitä vähintään yhtä terävään viekkauteen kuin pajunköyden syöttäjiä itseään.

Erikoista onkin, että ensin hakemus on voitu tehdä homoseksuaalisuuden perusteella mutta kielteisen päätöksen jälkeen kristinuskoon kääntymisen perusteella. Homoseksuaalisuus kun ei ole oikein koskaan sopinut saman katon alle minkään uskonnon kanssa.

Palauttamisesta taitaa olla siis todellinen hätä, kun suuntautuminen tuolla tavalla vaihtelee ja seilaa.


Setan kaappaus

Ilta-Sanomien jutun mukaan maahanmuuttajien kertomukset homoseksuaalisista suhteista ovat olleet kovin seksipainotteisia, ilmeisesti uskottavuuden tavoittelemiseksi. Takaa pilkistää epärealistinen kuva homojen elämästä ja sitä kautta myös kokemattomuus sekä tarinoiden paljastuminen valheiksi.

Feministisen puolueen Aaro Horsma, joka toimii Helsingin seudun seksuaalinen tasavertaisuus ry:n HeSetan toiminnanjohtajana, on kävellyt tähän lankaan täydellisesti.

Horsman mukaan HeSetassa on satoja jäseniä, jotka ovat pakolaisia ja turvapaikanhakijoita sekä ”asiakkaita, jotka ovat kotimaassaan nähneet samaa sukupuolta olevan kumppaninsa murhan”.

Silti heille ei ole tullut mieleen kertoa asiasta ennen kielteisen turvapaikkapäätöksen saamista, sillä ”kokemus on niin traumaattinen, ettei siitä ole helppo kertoa” ja haastatteluja varjostaa ”tunneilmaisun rajallisuus, joka on kyllä yksi traumaperäisen stressihäiriön yleisin oire”. Horsma syyttää myös ”tulkkien tasoa”, joka ”vaikuttaa haastattelujen sujuvuuteen”.

Minusta tämä vaikuttaa kiertelyltä ja kaartelulta. Keskeinen kysymys on, meille suomalaisilleko kuuluu vastuu Lähi-idän homojen kurjuudesta. Oikeasti se kuuluu islamille, jota vastaan Horsmankin kannattaisi pullikoida poliittisesti eikä siirrellä muunmaalaisten ongelmia suomalaisten veronmaksajien kärsittäviksi.

Sen uskon kyllä, että HeSetassa on satoja pakolaisia ja turvapaikanhakijoita jäseninä. Jos asia todellakin on niin, ei jäseninä taida olla enää juuri muita, sillä jäsenmäärä on muistaakseni hädin tuskin ylittänyt nelinumeroisen luvun.

Viimeinen niitti HeSetan muuttumiselle maahanmuuttoa propagoivaksi järjestöksi olikin se, kun yhdistys nimitti 30.11.2016 puheenjohtajakseen tunisialaisen ihmisoikeusaktivistin Hassen Hninin, joka saapui Suomeen pakolaisena vuonna 2013 ja on siitä asti ”vetänyt HeSetan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluville turvapaikanhakijoille ja pakolaistaustaisille suunnattua Together-vertaistoimintaa.

QX-lehti kertoi, että hänen tavoitteenaan on muun muassa ”lisätä vaikuttamistyötä lhbtiq-turvapaikanhakijoiden ja pakolaistaustaisten oikeuksien ja hyvinvoinnin edistämiseksi (kirjoitin aiheesta täällä). Tuota pikaa hän kunnostautui myös järjestämällä tornihotelli Clarionissa blingibileet valitulle järjestöeliitille (kirjoitin aiheesta täällä).

Sama vihervasemmistolainen tendenssi oli tietenkin vallalla jo ennen tuota kaappausta, sillä myös Setan entinen puheenjohtaja Juha-Pekka Hippi tulkitsi asiaa niin, että homoseksuaalisen esiintymisen kieltäminen Venäjällä voisi olla sellainen syrjintäperuste, joka oikeuttaa turvapaikanhakijan statukseen Suomessa.

Periaatteessa Suomen olisi tarjottava oikeuskäytäntömme perusteella homovastaisen lain vuoksi turvapaikka seksuaalivähemmistöihin kuuluville ja vainon kohteeksi joutuville venäläisille”, hän sanoi. Kirjoitin tuolloin, että sillä perusteella maahamme voisi heilahtaa muutama miljonaa venäläistä homoa, sillä 146 miljoonan asukkaan maasta löytyy seksuaalivähemmistöihin kuuluvia varmasti yhtä paljon kuin on suomalaisia yhteensä. Siitä varmaan hippi kuin Hippi tykkäisi.


Väliin pudotetun asemasta on helppo loikata pois

On väärin, että pakolaiset ja turvapaikanhakijat käyttävät homoseksuaalisuutta verukkeena ajattelematta lainkaan, millaiseen asemaan suomalaiset seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt joutuvat kansallisena vähemmistönä kun nimissämme tehdään kansallisen edun vastaista väestöpolitiikkaa.

On väärin että seksuaalivähemmistöjen järjestöt niputtavat homoja yhteen ja että meitä käytetään epäisänmaallisten tai yhteiskuntaamme vahingoittavan haittamaahanmuuton edistämiseen, vaikka emme olisi lainkaan samaa mieltä.

Tämän klusteroituneen mädätyspolitiikan keskellä ei pohdita, miten oman intersektionaalisen väliinputoajan asemansa kokee sellainen suomalainen homo, joka ei ollenkaan kannata Setan, vihervasemmiston eikä huvitteluliberaalin porvariston ajamaa politiikkaa, jossa pelkkä seksuaalinen suuntautuminen mielletään tärkeämmäksi ja ryhmää enemmän yhteen sitovaksi ominaisuudeksi kuin suomalaisten ihmisten oma kansallisuus.

Monet suomalaiset homot joutuvat tällaisessa tilanteessa helposti ymmälleen ja suurten kognitiivisten, emotionaalisten ja intersektionaalisten haasteiden eteen. Olisi valittava, kumpaa pitää tärkeämpänä: tunneperäistä yhteenkuuluvuutta ventovieraiden ja laittomasti maahan pyrkivien ihmisten kanssa, vai yhteenkuuluvuuttamme oman maan kansalaisten kanssa, ovatpa he seksuaaliselta suuntautumiseltaan mitä tahansa.

Itse olen tehnyt asiassa selvän valinnan ja asetan etusijalle oman yhteiskuntamme edun ja yhteenkuuluvuuteni suomalaisten ihmisten kanssa. Perusteluni ovat seuraavat:

1) On tärkeää, että yhteiskuntamme pysyy kulttuurisesti yhtenäisenä ja että maassamme säilyy liberaali länsimainen vapaus, eikä islamin leviämisen myötä tuleva ahdasmielisyys ala vaikeuttaa elämäämme täällä. Moniarvoisuus on mahdollista yhdessäkin kulttuurissa, kun taas monikulttuurisuudessa vapaudet kuoleentuvat suvaitsevuuden vaatimuslistan vuoksi.

2) Jos pitää valita laittoman maasta toiseen hyppelehtimisen ja tiukan rajapolitiikan välillä, valitsen epäröimättä maahanmuuton rajoittamisen, sillä se on suomalaisten ihmisten etujen mukaista.

3) Maailman homoväestö ei muodosta mitään sellaista ryhmää, jolla olisi oikeus siirtyillä pakolaisina tai turvapaikanhakijoina maasta toiseen ja saada kansalaisuus sieltä, minne sattuvat asettumaan.

4) On väärin klusteroida suomalaisia homoja pakolaisten kanssa samaan junaan ja kuvitella, että yhteen ryhmään niputtaminen herättelisi esiin joitakin velvollisuudentunteita pelkkien muotoseikkojen perusteella.

Asetan siis suomalaisuuteni ja kansakuntamme edun pelkän viiteryhmien varassa tapahtuvan politikoinnin edelle. Valinta ei ole edes vaikea, kuten intersektionaalisuuden tutkijat usein valittelevat, vaan helppo.


Kompensoiva suvaitsevuus on huonoa kauppaa

Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry:ltä on perin kieroa politiikkaa se, että yhdistys pyrkii myymään suomalaiset homot ja meidän yhteiskunnallisen arvostuksemme ja sekä kompromettoi rationaliteettimme hintana omasta epäisänmaallisesta politikoinnistaan maahanmuuttajien hyväksi.

Nostaessaan sateenkaarilipun Suomen lipun yläpuolelle Seta osoittaa, että se on pelkkää ylirajaista pariutumista markkinoiva maahanmuuttojärjestö eikä suomalaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestö.

Käytän Setan ja poliittisen vihervasemmiston vispilänkaupasta kompensoivan suvaitsevuuden nimeä: poliittinen vihervasemmisto odottaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöiltä kannatusta hyvitykseksi siitä, että se on asettunut edustamaan homojen sinänsä mitättömiä ja muodollisia etuja kuten avioliittoa, jolle useimmat homot eivät anna erityistä arvoa.

Kompensoiva suvaitsevuus tarkoitaa homojen käyttämistä vaalikarjana, jonka vihervasemmisto toivoo äänestävän itseään kiitokseksi siitä, että vasemmisto ajaa ”sosiaalista tasa-arvoa”, vaikka sen tuloksena emme enää olekaan paremmassa asemassa kuin muut!

Muslimien suosiminen homoseksuaalisuuden verukkeella on islamin piilopuolustamista, jolla tosiasiassa tuetaan islamin vallan leviämistä. Se puolestaan on vastoin länsimaisten seksuaalivähemmistöjen omaa etua.

Monien homomiesten mielestä on väärin, että homojen seksuaali-identiteetti pyritään esittämään yhteisenä ja rajoista riippumattomana sekä asettamaan näennäinen yhteenkuuluvuuden tunne etusijalle verrattuna Suomen kansalliseen etuumme ja suomalaisten ihmisten kansalliseen yhteenkuuluvuuteen.

Vihervasemmisto ja huvitteluliberaali oikeisto on vetänyt homot niin räikeästi maahanmuuton puolustelun välineiksi, että mikään ei ole nykyään helpompaa, luontevampaa ja ristiriidattomampaa kuin olla perussuomalainen homo.