Mitä kaikkea ilman tullaankaan toimeen

Otsikostani ei puutu kysymysmerkkiä, sillä kyseessä on toteamus. Koronakriisin rajoitustoimia tulee suorastaan ikävä, niin kuin kommunisteilla Neuvostoliittoa. Nostalgia ei kuitenkaan auta, sillä lopultakin Suomi avautuu!

Minä en kärsinyt rajoitustoimista lainkaan. Pikemminkin nautin siitä, että huvitteluliberaalit porvarit eivät päässeetkään Balille osoittamaan elintasoaan eivätkä kateelliset proletaaritoverit kapakkaan huuhtomaan pois katkeruuttaan. Matkailutoimi ja hotelli- sekä ravintola-ala ovat jotakin, mitä en itse juuri käytä enkä tarvitse, joten tämä ei ole minulta myöskään kateellisen ketun jorinaa.

Nyt on vain niin, että koronarajoitusten pitkäaikaisin vaikutus on ekologinen opetus. Vihervasemmistolainen hallitus sai aikaan performanssin siitä, millainen on vihreä ja reaalisosialistinen yhteiskunta. Ei lentomatkustelua, ei ulkomaanmatkailua, ei tuhlailevaa elämäntapaa, ihmiset kotiarestissa ja niin edelleen. Koronarajoitukset antoivat ja antavat edelleen näytön siitä, millaista on elämä viherkommunismin esikartanossa ja retrososialismissa.

No, minä en halua mihinkään kartanoon, päinvastoin: kavahdan paikkoja, joiden julkisivuissa on paljon pylväitä, niin kuin vankiloissa on kaltereita. Haluan vain kiittää hallitusta mukavasta ekososialistisesta representaatiosta. Näin tiedämme, mitä kaikkea ilman tullaan hyvin toimeen. Asialla voi olla myös pitkäaikaisia vaikutuksia, kun ihmiset tottuvat olemaan ilman baarijuopottelua ja raitistuvat ihan oma-aloitteisesti.

Muutamien elämänlaatu saattoi jopa nousta, kun oli aikaa jollekin tärkeälle kotioloissa. Oma mottoni koronan mahdollistamalle laatuajalle onkin: Panosta ihmissuhteisiin!

Koulujen avaaminen kahdeksi viikoksi on kyllä perin ajattelematon päätös. Pekka Pihlanto perusteli Uuden Suomen blogissaan ja eilisen Iltalehden (5.5.2020) pääkirjoitussivulle päätyneessä kirjoituksessaan, miksi tartunnat saattavat lähteä lentoon kyseisen päätöksen vuoksi.

Tiede antaa koulujen avaamisesta kielteistä näyttöä, lapset eivät ehkä ole sisäistäneet hygienianormeja, tartunnat leviävät koulumatkoilla ja mikä tärkeintä: oppilaiden keräämisestä yhteen vain lukukauden päättämiseksi ei ole kerta kaikkiaan mitään hyötyä. Huono päätös. Lapsikin sen tajuaa. Siis: lapset, lintsatkaa!

Iltalehti myös iloitsi Vapun päivänä, että SDP:n kannatus on noussut ”jo” yli 24 prosenttiin ja Perussuomalaisten kannatus on pudonnut. Sana ”jo” viitannee otsikossa median omaan odotukseen tai toiveeseen, että demarien kannatus kohoaisi edelleen.

Se, joka vapun aikana seilasi pitkin katuja ja ravintoloiden lattioita, ei tänä vuonna ollut vailla päämäärää tyhjin katsein harhaileva ylioppilasnuori, vaan demarien kannattajakansa. SDP:n kannatuksen nousut ja laskut ovat muistuttaneet hallituksen jojoilupolitiikkaa koronakriisiä hoidettaessa.

On ensiarvoisen tärkeää ja tieteellisesti arvioiden välttämätöntä todeta, että SDP:n kannatusnousu ei ole seuraus puolueen harjoittamasta politiikasta. Nimittäin koronakriisin aikana ei ole tehty juuri lainkaan sellaista yleispolitiikkaa, joka voisi olla arvioiden kohteena, eikä puolueen toiminta siten anna näyttöä politiikan onnistumisesta.

Sen sijaan SDP:n kannatuskasvu on todennäköisesti seuraus kansalaisten pyrkimyksestä ryhmittyä valtaapitävien taakse ja siten luoda itselleen turvallisuuden tunnetta. Toiseksi demarien kannatusnousu on seuraus median hallitukselle antamasta huomiosta. Poliittinen viestintä on ollut viime aikoina lähes pelkkää viranomaistiedotteiden tapaista kriisiviestintää, jossa pääministeristä on tehty auton navigaattorin tapainen puheartikulaattori.

Kolmanneksi: politiikan varsinaiset kysymyksenaiheet ovat hautautuneet tämän poikkeustilan aikana kaikenlaisten hätäviestien ja signaalien suohon. Ja neljänneksi: lähes kaikki normaali poliittinen toiminta on kokoontumiskieltojen takia peruttu, joten oppositio ei ole päässyt esittämään näkemyksiään juuri missään.

Näin ollen SDP:n kannatuksen nousu ei ole merkki asiaonnistumisesta, sillä politiikan keskeisistä asioista ei puhuttu pitkään aikaan mitään. Myös pandemiaa koskevat ratkaisut ovat olleet pitkälti asiantuntijavallan valmistelemia, ja hallitus on toiminut vain niiden megafonina.

Puolueiden kannatussuhteet normalisoituvat vasta kun päästään puhumaan taas politiikan asiakysymyksistä. Nyt ei ole oltu asiassa lainkaan. Tilannetta voi kuvata myös niin, että SDP näyttää saavuttavan kannatusta vain poikkeusoloissa, kun puolueen yleispoliittiset ohjelmavirheet on haudattu ja puolue voi hallita maata pakkotoimin, mikä on reaalisosialismin mukaista. En siis ihmettele, vaikka demarileirissä suorastaan toivottaisiin poikkeustilan jäämistä pysyväksi, ja juuri siihen myös flunssan kanssa jojoilu on johtamassa.

Hullunkurista hallituksen politiikassa on linjattomuus. Ei ole pystytty päättämään, halutaanko aikaan se paljon vatvottu ”laumaimmuniteetti” vai tukahdutetaanko virus eristämällä ja tartuttavuuslukua alentamalla. Olisi pitänyt valita jompi kumpi eikä molempia, sillä siten molempien edut menetetään ja valitaan kummankin varjopuolet.

Olen varma, että 0,8 ei riitä. Nyt kun tartuttavuusluku saatiin alenemaan alle yhden, tuokin työ menee hukkaan, jos koulut avataan toisen strategian hyväksi. Se, mikä äsken oli kiellettyä (joukkokokoontuminen), onkin nyt hallituksen suositusten mukaista. Lapset ja opettajat hallituksen pelastusveneeseen ensin!

Todellisen politiikanteon paikka avautuu vasta, kun nähdään kriisin jälkilasku ja pohditaan esimerkiksi kansainvälisyyden varaan rakennettujen talousketjujen kestävyyttä ja internationalismin periaatteellista epäonnistumista. On mielenkiintoista, miten hallitus korjaa kriisin talouskolhut: kiristämällä polttoaineiden verotusta, lisäämällä ympäristömaksuja, korottamalla asumisen energialaskuja, jakamalla kehitysapua ja ilmastoaneita taivaan tuuliin sekä kieltämällä liharuoan ja yksityisautoilun kai. Ja sekin on kuin Orwellin ohjekirjasta.

Vasemmistopopulistiselle valtamedialle koronakriisi on ollut todellinen herkkupala, sillä se on mahdollistanut SDP:n kilven kiillottamisen, mikä on tapahtunut käyttämällä hyväksi Sanna Marinin uutistenlukijamaista ja ilmeisen esiintymiskurssitettua näyttelijäntyötä. Puhegeneraattorien generaattori on ollut epäkriittisyydellään hämmästyttävä valtavirtamedia, joka on fläptopannut demarien mielikuvaviestinnän kansalaisten tajuntaan ja kiiltolaminoinut pääministeripuolueen julkisuuskuvan nuhteettomaksi ja mestarilliseksi, niin kuin sota-ajan kriisiviestintään kuuluu.

Tämä on ollut medialle helppoa, sillä SDP:llä on populistipuolueiden tapaan tehokas puoluekoneisto, joka ottaa nopeasti haltuunsa politiikan nousevat tähdet ja valjastaa lupaavista demarinuorista puolueideologiansa symbolisia kuvia, eikä median tarvitse muuta kuin työntää mikrofoni demarihunajalla marinoiduille nousukkaille.

Koronakriisistä vielä sen verran, että siinä on koko ajan ollut vain kaksi vaihtoehtoa: joko ajaa virus pitkäaikaisella eristämisellä täysin nurkkaan, jolloin laumaimmuniteettia ei tarvita, tai hyväksyä niin sanottu Ruotsin malli, jossa hallitulla soutamisella ja huopaamisella saadaan kansa sairastamaan itselleen asianmukaisen vastustuskyvyn.

Molemmilla on hintansa, joka ensimmäisessä tapauksessa mitataan rahalla ja jälkimmäisessä ruumiilla. Kiintoisaa on havaita ja todistaa, montako ihmistä kyseisellä jojoilulla vedetään lopulta jojoon. Yhtään suojamaskia en ole hallituksen kriisinhallinnan jäljiltä saatavilla nähnyt, joten se kriisin ”hyvästä hoidosta”.