Valtakunnansyyttäjänvirasto (VKSV) on osoittanut jälleen aktiivisuutta ja hyökkäillyt raivokkaasti tiettyjä poliitikkoja ja heidän poliittisia mielipiteitään vastaan. Kansanedustaja Sebastian Tynkkystä (ps.) vastaan on nostettu jo kolmas syyte ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”, ja samalla rikosnimikkeellä epäillään ja syytetään myös kansanedustaja Päivi Räsästä (kd.).
Vaikuttaa, että puoluepoliittisesti ohjautuva valtakunnansyyttäjänvirasto koettaa kriminalisoida laintulkinnoillaan kokonaiset poliittiset suuntaukset, aatteet ja ajatukset.
En pidä tarpeellisena puolustaa eritysesti Räsästä, sillä hän osaa varmaan itsekin puolustaa itseään. Päivi tuskin edes pitäisi siitä, että häntä tukee joku hänen kritiikkinsä kohteena oleva tai eri poliittista puoluetta edustanut henkilö.
En siis ole Päivin edustamien viiteryhmien jäsen, mutta olen kyllä sen ryhmittymän jäsen, jota syyttäjälaitos väittää toimillaan puolustavansa. Siksi otan tässä kirjoituksessa kantaa kysymykseen, kuinka hyödyllistä, tarpeellista, hyödytöntä tai haitallista VKSV:n syyttelytoiminta on puolustettavan kansanryhmän omasta näkökulmasta.
Kun kansanedustajia aletaan vetää syytteisiin heidän poliittisista
mielipiteistään, on kiistetty kansanvaltaisen poliittisen
järjestelmän idea. Tarkasteluni kohteena on vain yksi tapaus, mutta analyysini johtopäätökset koskevat viranomais- ja tuomiovallan nauttiman oikeusperustuksen horjumista ja koko järjestelmäpolitiikan legitimaatiokriisiä laajemmin.
Turha poru
Päivi Räsäsen näkemykset homoseksuaalisuuden kristillisyydstä tai epäkristillisyydestä on tunnettu jo pitkään, eikä kukaan ole ottanut niitä vakavasti, kunnes VKSV päätti korostaa niiden tärkeyttä pitämällä asiaa oikeudenkäynnin arvoisena.
En ole havainnut kenenkään kiihottuneen kansanedustaja Päivi Räsäsen puheista tai kirjoituksista, jotka ovat koskeneet homoseksuaalisuutta, kunnes vasta nyt kun valtakunnansyyttäjä Toiviainen päätti nostaa syytteen Räsästä vastaan tuosta perin huterasti määritellystä ja tulkinnanvaraisesta ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”.
Syytteessä on kyse kolmesta eri asiasta. Räsästä ja hänen kirjoituksensa julkaisseen Luther-säätiön asiamiestä Juhana Pohjolaa epäillään Räsäsen kirjoittamasta 24-sivuisesta tekstistä, joka ilmestyi säätiön sivuilla vuonna 2004.
Toiseksi Päiviä syytetään 17.6.2019 julkaisemastaan Facebook-, Instagram- ja Twitter-päivityksestä, jolla hän pyrki kieltämään kirkon osallistumisen pride-tapahtumaan.
Kolmas syyte koskee Räsäsen lausumia Ruben Stillerin radio-ohjelmassa Yleisradion Puhe-kanavalla 19.12.2019.
Näkemystensä vastakkaisuudesta huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) tädit Räsänen ja Toiviainen eivät poikkea toisistaan paljoa. Molempia leimaa dogmaattinen luottamus oman näkemyksensä oikeellisuuteen. Se on paha yhtälö.
VKSV:n tiedotteen mukaan ”valtakunnansyyttäjä katsoo, että Räsäsen lausumat ovat omiaan aiheuttamaan suvaitsemattomuutta, halveksuntaa ja vihaa homoseksuaaleja kohtaan”.
Olen homoseksuaalina täysin eri mieltä. Raija Toiviaisen oma ajojahti Päivi Räsästä kohtaan saattaa aiheuttaa suvaitsemattomuutta, halveksuntaa ja vihaa homoseksuaaleja kohtaan.
Kukaan tuskin olisi edes muistanut Räsäsen muinaisia ja hämähäkinseittien verkottamia mielipiteitä, ellei Toiviainen olisi kaivellut niitä esiin kaiken kansan ihmeteltäviksi. VKSV antaa siis ymmärtää, että niissä on totuuden jyviä, kun ne täytyy ottaa oikeudellisestikin todesta.
Valtakunnansyyttäjänvirastossa ei näy ymmärretyn, että yhteiskunnan sosiaali- ja psykodynaamisessa kaleidoskoopissa tuo väitetty pilkanteko kääntyy nyt aivan toisin päin. Se viestii, että homot ovat mukamas jonkinlaisia herkkähipiäisiä vikisijöitä, jotka ovat jatkuvan puolustamisen tarpeessa.
Se viestii, että homoissa on jotakin vikaa, kun Räsäsen väitteet homoseksuaalisuuden synnillisyydestä ja häpeällisyydestä täytyy kumota joka päivä uudestaan – nyt oikeudellisen pakkovallan voimalla. Hyvää tarkoittavuudestaan huolimatta Toiviaisen toimenpiteet eivät siis toimi hänen toivomallaan tavalla.
Tieteen vastaista on sitten VKSV:n käsitys, että vääriä tai virheellisiä väitteitä ei saisi edes esittää. Tällöinhän niitä ei voitaisi myöskään arvioida kriittisesti.
En ota kantaa siihen, mitä Räsänen on homoista tarkalleen ottaen sanonut. Hänen mielipiteensä ovat joka tapauksessa nurkkakuntaisia, jälkijättöisiä ja varjojen mailla. Mutta nähdäkseni poliitikkojen täytyy voida esittää mielipiteensä ilman rangaistuksen uhkaa, jotta ihmiset saavat tietää, millaisia näkemyksiä poliitikoilla on.
Päivi muun muassa paheksuu synnintunnosta luopumista, sillä se uhkaa tehdä pelastuksen tarpeettomaksi – ilosanomaa siinäkin. Ei mikään ankeuttaja siis tämä Räsänen, vaan ihan viekkaalta vaikuttava kuuden laudaturin lääkäri-ylioppilas.
En ota kantaa siihenkään, muodostavatko seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kansanryhmän juridisesti, tai pitäisikö uskonnonvapaudella ja sananvapaudella ohittaa rikoslailliset syrjimättömyyssäädökset. Kyseinen puntarointi johtaa joka tapauksessa hiustenhalkomiseen, joka on pelkästään muodollista ja kaavamaista eikä enää tekemisissä rationaalisen harkinnan kanssa.
Filosofina ja sosiaalipsykologina katson, että Raija Toiviaisen aktiivisuus ei edistä homojen eikä muiden seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioita yhteiskunnassa. Ihmisten pakottaminen ajattelemaan ”suvaitsevaisesti” tai ”myönteisesti” kumoaa muiden kansalaisten halukkuuden vapaaehtoisesti nähdä kyseiset vähemmistöt luontevana osana yhteiskuntaa.
Ollakseen aitoa tulisi toleranssin olla spontaania – ei syytteiden uhalla aikaan saatua. Hyödyllisimmillään puuhapirkko Toiviainen olisi, mikäli hän suostuisi olemaan monien muiden virkamiesten tavoin mahdollisimman laiska.
Karttapallot katollaan
Miksi sitten VKSV puolustaa kaunaisesti homoja? Jopa Muhammadin pilakuvien esittäminen kuului sananvapauden suojan piiriin syyttäjä Jorma Kalskeen 2006 tekemän syyttämättäjättämispäätöksen mukaan. Puntarissa olivat tuolloin sananvapaus, uskonnonvapaus ja erilaiset syrjimättömyyden kulttiin liittyvät säädökset.
Valtakunnansyyttäjä Toiviainen lähestyy Räsästä syytteellä todennäköisesti siksi, että hän koettaa taata oman selustansa arvostelua vastaan. VKSV on saanut paljon kritiikkiä tavasta nostaa syytteitä Suomessa olevien ulkomaalaisten puolesta ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta”. Toiviainen koettanee uskotella, että hänen virastonsa ei olekaan pelkkä pakolaisten, turvapaikanhakijoiden ja muiden maahanmuuttajien edunvalvontavirasto, kun syytteitä sinkoilee muidenkin vähemmistöjen näennäiseksi eduksi.
Ehkä juuri siksi esiin on kaivettu Räsäsen homoteksti vuodelta 2004. Se on rikosoikeudellisesti vanhentunut ja kantaa nykypäivään asti vain sen heiveröisen tulkinnan kautta, että kirjoitusta on pidetty saatavilla ja siihen on myöhemminkin linkattu.
Tässä valossa jokainen julkaisu, joka Toiviaisen mielestä sisältää vääriä mielipiteitä – olkoonpa se vaikka Hannu Salaman Juhannustanssien sensuroimaton versio tai Adolf Hitlerin Taisteluni-teos – pitäisi julistaa laittomaksi, poistaa kirjastoista ja muutoin julkisesti saatavilta sekä tuhota! Mikä kirjojen rovio tästä ”jatkettujen rikosten” peittelystä syttyisikään, ja kuinka paljon historiallisia dokumentteja palaisi poroksi taivaan tuuliin? Se ei poikkeaisi perimmältään natsien kirjarovioista, ainoastaan kääntäisi tarkoitusperät nurin.
Ihmisoikeusfundamentalismin vallassa tehdään nykyisin samanlaisia tekoja kuin inkvisition ja index librorum prohibitorumin nimissä ennen. Hullunkurista on, että paavillisessa kirkossa käräjöitiin uskonnon kriitikoita vastaan, ja nyt käydään maallista oikeutta kristillisen uskontonsa tai sen tulkinnan puolesta esiintyviä ihmisiä vastaan.
Islamia fundamentalistisesti puolustavia en ole havainnut VKSV:n lähestyneen syytteillä, vaikka Mellunmäen imaamina toimiva Abbas Bahmanpour sanoi Yleisradion televisio-ohjelmassa 2013 selkeästi, että homoseksuaalisuudesta pitää seurata shariassa kuolemanrangaistus. Kun uhkauksen sisältönä on rikoksista raskain (murha), voisi luulla, että tuo täyttäisi kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkit. Joka tapauksessa se riittää osoittamaan, ettei uskonnonvapaudella voida perustella ajatussuuntia, jotka eivät salli vapautta muille.
En tosin kannata imaamienkaan mielipiteiden sensurointia, sillä ihmisten tulee tietää, millainen uskonnon sisältö on. Vastaavasti myös Räsäsen täytyisi voida ilmaista itseään avoimesti.
Sitä paitsi uskonnoista on mahdotonta keskustella kriittisesti, jos ihmiset eivät voi kertoa näkemyksiään puolesta tai vastaan. Tällöin myöskään vääriä tai virheellisiä käsityksiä ei voitaisi tarkastella ja kumota tieteenfilosofi Karl Popperin falsifikaatioajatuksen mukaisesti.
Syyttelyn kierous poliittisessa ihmisoikeuskultissa
Erikoista on, että Euroopan unionissa uskonnonvapaudella puolustellaan muslimien harjoittamaa sortoa naisia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan, vaikka menettely on selvästi ristiriidassa länsimaisten perusoikeuksien kanssa. Toisaalta sananvapauden ja uskonnonvapauden ei katsota riittävän kristillisperäisten mielipiteiden ilmaisemiseen, vaan vedotaan syrjimättömyyden kulttiin.
Taustalla on Suomenkin rikoslakiin vuonna 2011 sisällytetty pykälä, jolla kriminalisoitiin ja sanktioitiin kansanryhmää vastaan kiihottaminen. Se täydensi rikoslain ideologisia säädöksiä, joista tunnetuimpia ja vanhentuneimpia (mutta silti eniten vedotuimpia) on ”uskonrauhan rikkominen”.
”Kansanryhmää vastaan kiihottaminen” kirjoitettiin rikoslakiin perustuslakiuudistuksen 1999 pohjalta, jolloin perustuslain yhdenvertaisuuspykälää alettiin tulkinta kiilusilmäisesti. Kansanryhmää vastaan kiihottaminen pullautettiin lakiin monta vuotta Räsäsen kirjoitusten jälkeen, joten sen soveltaminen aiempaan tekoon rikkoisi taannehtivan lainkäytön kieltoa (ex post facto).
Perustuslakiuudistuksen ja sen tulkitsemisen asiantuntijoina toimivat aikoinaan muiden muassa Mika Illman ja Martin Scheinin. Harvoin pääsevät vähemmistöihin kuuluvat henkilöt itse noin suoraan päättämään siitä, mitä heistä saa ajatella ja sanoa. Kansanryhmää vastaan kiihottamisen sijoittamisella lakikirjan kansien väliin oli tarkoitus tasoittaa tietä EU:n lietsomalle maahanmuutolle, ja siksi sitä on sovellettu etupäässä kansakuntien sekoittumisen edistämiseen ja maahanmuuttovastaisten näkemysten pois kitkemiseen.
Kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevalla säädöksellä oli läpimenon vaikeuksia eduskunnassa, ja osittain siksi laista tehtiin epämääräinen ja tulkinnanvarainen. Syyttäjälaitoksen ja yliopistojen Demla-juristit loivat sille sitten ”oikeuskäytännön”, joka on ristiriidassa teonteoreettisen oikeusfilosofian kanssa.
Oikeusfilosofisesti ajatellen kansanryhmää vastaan kiihottaminen edellyttäisi selvän kohteen ja uhrin lisäksi kehotuksen, käskyn, suostuttelun, painostuksen tai jonkin muun imperatiivin rikoksen tunnusmerkit täyttävään tekoon. Pelkkä kriittinen tai kiusallinen kuvaaminen ei saa riittää syyttämisen perusteeksi, sillä kohde voi olla kritiikkinsä ansainnut. Mielipiteen julkinen ilmaiseminen ei ole rikos, ellei se ole perätön ja siitä koidu esimerkiksi kunnianloukkauksen tunnusmerkit täyttävää vahinkoa.
Ongelmana syytteissä on ollut kautta linjan myös se, mikä liittäisi rikoslaissa olevan teonkuvauksen syytetyn henkilön toimintaan. Jos ja kun selviä uhreja ei usemmiten ole, ei voida osoittaa myöskään näyttöä rikoksesta. Jos ja kun tekijän intentiona (aikeena) ei ole ollut mikään rikokseen yllyttävä tarkoitus, ei toteudu myöskään tahallisuus, eikä kantaja, syyttäjä tai tuomioistuin voi päättää siitä, mitä tekijä on tarkoittanut.
Tästä seuraa, että kansanryhmää vastaan kiihottamista koskeva laki on heikolla pohjalla ja joutaisi kumotuksi. Laille pitäisi vähintään määrätä sellaiset soveltamiskriteerit, jotka kirjoitin teokseni Kansallisfilosofinen manifesti lukuun 7 ”Sananvapaus” (s. 88):
1) on osoitettavissa selvä käsky tai kehotus rikolliseen tekoon,
2) kyse ei ole vain omien mielipiteiden ilmaisemisesta vaan toisten ihmisten taivuttelusta kyseiselle kannalle,
3) teolla on uhri tai asianomistaja, joka vaatii rangaistusta, korvausta tai hyvitystä, eli kyse on asianomistajarikoksesta,
4) teolla on toteennäytettäviä seurauksia,
5) kyse ei ole pelkästä aikomuksesta, kansanryhmän kuvaamisesta kiusallisella tavalla, poliittisen kannatuksen tavoittelusta tai retoriikasta vaan järjestyneestä ja toteutuneesta teosta nimenomaisen syrjintäkampanjan käymiseksi,
6) kyse ei ole pelkästä huumorista tai subjektiivisesti koetusta loukkaantumisesta,
7) kyse ei ole näkemysten esittämisestä tieteellisessä, taiteellisessa tai poliittisessa yhteydessä ja
8) kiusalliseksi, halventavaksi tai loukkaavaksi koetulla esityksellä ei ole mitään perusteluja.
Lain parannustoimena pitäisi lainkohtaa vähintäänkin muokata niin, että se mahdollistaisi syyttämisen vain sellaisissa tapauksissa, joissa nimenomaan kehotetaan konkreettiseen rikolliseen tekoon. Kansanryhmän kielteinen, kiistanalainen tai jonkun mielestä halveksuva kuvaaminen ei saa riittää, ja myös sananvapauden suoja koskee nimenomaan kielteisinä koettuja mielipiteitä.
Leidenin yliopiston oikeustieteen professori Paul Cliteur totesi vuonna 2017 Yleisradion esittämässä dokumenttiohjelmassa, että poliitikkojen ei pitäisi joutua ajattelemaan näkemystensä laillisuutta avatessaan suunsa, sillä se veisi pohjan vapaalta yhteiskunnalta ja lakien säätämiseltä.
Cliteur ei ole tunnettu kristillisenä konservatiivina vaan liberaalina vapaa-ajattelijana, joka asettui Geert Wildersin puolustajaksi Hollannissa, ja siteerasin häntä myös kaikkien aikojen loisteliaimmassa median, politiikan ja sosiaalisen legitimaation suhteita käsittelevässä tutkimuksessa, joka koskaan on julkaistu: kirjassani Totuus kiihottaa (s. 186).
Rikoslain toinen ideologinen lainkohta, uskonrauhan rikkomista koskeva säädös, pitäisi nähdäkseni poistaa rikoslaista vanhentuneena, sillä siitä ja sen soveltamisesta on ollut viime aikoina selvästi enemmän haittaa kuin hyötyä. Säädös suojelee uskontoja, joiden nimissä tehdään rikoksia ja poljetaan ihmisarvoa. Sen sijaan perustuslaillista uskonnonvapautta ei kunnioiteta silloin, kun kyse on oikeudesta olla kuulumatta uskontokuntiin ja esittää niistä kritiikkiä.
Perustuslaillinen uskonnonvapaus kattaa oikeuden sekä kuulua että olla kuulumatta uskonnollisiin yhdyskuntiin ja oikeuden vapaasti valita katsomuksensa. Sananvapaus puolestaan sisältää oikeuden säilyttää mielipiteensä sekä ilmaista ne kenenkään ennakolta estämättä.
Perustuslaillinen yhdenvertaisuus puolestaan merkitsee, että mikäli Räsäselle luetaan tuomio, pitäisi kansanryhmää vastaan kiihottamisesta syyttää ja tuomita myös Mellunmäen imaamina toimiva Abbas Bahmanpour, joka esitti homojen tappamista Yleisradion TV2:n suorassa lähetyksessä vuonna 2013. Rikos on ajankohtansa puolesta edelleen syyttämiskelpoinen ja VKSV yleisen syyttämisvelvoitteensa ja yhdenvertaisuusnäkökohtien nojalla toimintavelvollinen.
Juridisen argumentaation onttous
Joka tapauksessa asia ei ole niin kuin Toiviainen julisti Helsingin Sanomissa: ”maallikko voi testata jonkin mielipiteen syrjivyyttä vaihtamalla ihmisryhmän tilalle jonkin toisen ryhmän”. Oikeudenmukaisuusharkinta ei ole mikään joulukalenteri, jonka luukuista kurkistelee vuorollaan eri pää ja jonka perusaksiooma pysyy koko ajan samana.
Todellisuudessahan kaikki tilanteet ovat erilaisia ja sanomisilla on joka tapauksessa eri merkitys. Ja mikä sitä paitsi on ”maallikko”? Maallikko onkin asiantuntija aina, kun sitoutumattomuus ilmiöihin sisältäpäin on tieteellisen puolueettomuuden ehto. Maallikon näkökulma on siis tieteellisesti arvokkaampi kuin sellaisen asioihin vihkiytyneen näkökulma, jossa ei eroteta metsää puilta.
Kun Raija Toiviainen vaati Helsingin Sanomissa, että jokaisen tulisi pitää näkemyksensä ”omana tietonaan”, hän vaaransi YK:n ihmisoikeuksien julistukseen liittyvän oikeuden jakaa ja vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä kaikkien kanavien kautta. Samalla hän kiisti Euroopan ihmisoikeussopimukseen sisältyvän oikeuden käyttää sananvapautta viranomaisten häiritsemättä.
Asiasta on myös EY:n tuomioistuimen päätös C-274/99, joka sanoo, että ”[...] sananvapaus ei koske pelkästään sellaisia ’tietoja’ tai ’ajatuksia’, joihin suhtaudutaan myötämielisesti tai joita pidetään vaarattomina tai yhdentekevinä, vaan myös sellaisia, jotka loukkaavat, järkyttävät tai häiritsevät.”
Homojen nolaamista jatkoi Yleisradion uutisessa Setan pääsihteeri Kerttu Tarjamo, jonka mukaan käräjille vetäminen on tärkeää, jotta selviää ”onko kyse rikoslain mukaisesta vihapuheesta” ja ”nähdään, mitä laki konkreettisesti tarkoittaa”. Kertun kannanotto kertoo, että hän asennoituu asioihin, ikään kuin vihapuheen käsite sisältyisi lakiin. Ja vaikka ei sisällykään, hänen mukaansa puhe kuitenkin ”voi olla yhdenvertaisuuslain kieltämää häirintää”.
On järjellisen ajattelun häirintää, että lähes kaikesta kriittisestä argumentaatiosta pyritään
lavastamaan nykyisin ”häirintää”. ”Häirintää” ja ”ärsyyntymistä” näyttävät kokevan vain epä-älylliset yksilöt, kun taas älykkäät eivät miellä asioita tunteenomaisesti vaan alkavat argumentoida. Filosofian näkökulmasta ”häiritseminen” onkin eettistä, sillä se ohjaa totuttujen ajatuskulkujen katkaisemiseen ja sitä kautta älylliseen kyseenalaistamiseen.
Ammatikseen pahastujien mielestä byrokraattien pitää lakeineen ja tuomarien lampaannahkaperuukkeineen asettaa standardi yhteiskunnalliselle keskustelulle ja kansalaisten tulee kuuliaisesti noudattaa Setan ohjeita oikeasta sanankäytöstä! Lainsäädäntöhankkeilla yritetään lisäksi kriminalisoida kaikki, mikä ei sovi vihervasemmistolaisten feministen some-kuplaan ja eritysherkkien Iinesten vaatimaan palvontaan.
Tosiasiassa yhteiskunnallisesta, tieteellisestä ja poliittisesta relevanssista päättämisen ei tule olla normatiivinen lainvalvontakysymys. On täysin perusteetonta, että nykyisessä mediassa yritetään kieltää sanomasta kaikkea sellaista, mitä joku ei ymmärrä tai mistä joku toinen ei pidä.
Filosofian näkökulmasta minkään lainsäädännön, hallintodiskurssin tai järjestöretoriikan ei pitäisi asettaa vähäisintäkään rajoitetta sille, mitä ihmiset saavat ja voivat viestiä toisilleen. ”Rajoitetun sananvapauden” idea muodostaa jättiläismäisen oksymoronin, joka epä-älyllistää kulttuuriamme ja osoittaa viranomaisten ja etujärjestöjen olevan tyhmiä kuin saapas.
Mitä mielipiteiden tuomitseminen oikeasti on?
Suomi haluaa esiintyä oikeusvaltion puolustajana kansainvälisesti samalla, kun kotimaaperällämme loukataan kansalaisten vapautta esiintyä mielipiteineen avoimesti. Viimeisimpänä näyttönä hallituksen pyrkimyksestä poseerata vieraiden maiden kansalaisten puolesta on ulkoministeriön ja Helsingin yliopiston kaikessa hiljaisuudessa perustama Oikeusvaltiokeskus, joka rahoitetaan kehitysyhteistyövaroista ja jonka pääasiallinen huomio on Suomen omien oikeusolojen ulkopuolella: kehitysmaiden ihmisoikeustilanteessa.
Oikeusvaltioperiaatteet ovat olleet vaarassa nimenomaan Suomessa syyttäjälaitoksen politisoituneisuuden ja poliittisten oikeudenkäyntien vuoksi. Voidaankin kysyä, mihin VKSV oikein pyrkii. Sosio- ja psykodynaamisesti arvioiden viraston harjoittama ripitys voi olla vaikutuksiltaan vihaa lietsovaa.
Mikäli kaikenlainen kielteisyys homoja kohtaan olikin jo laantumassa eikä vihaa esiintynyt juuri lainkaan, niitä Raija Toiviaisen nostaman syytteen vuoksi taas pian varmasti nousee. Suuri yleisö ymmärtää tapauksesta todennäköisesti vain sen, että ihmiset eivät saa tulkita ja harjoittaa omaa uskontoaan kuten haluavat ja että kaikkien pitää palvella homoja, jotka VKSV tosiasiassa tulee leimanneiksi yhteiskunnallisen pilkan maalitauluiksi. Olisi antanut Raikuli-Raija tuon asian olla.
Loogisesti ajatellen valtakunnansyyttäjällä voi olla lähinnä neljä tarkoitusperää: (1) poistaa sanotut asiat julkisuudesta, jolloin ne tosiasiassa saavat ennennäkemätöntä julkisuutta, (2) estää syytettyjä sanomasta vastaavaa jatkossa, (3) pelottaa muita ihmisiä niin, että hekään eivät sanoisi kielletyiksi julistettuja asioita, ja (4) laittaa sanojat kärsimään. Mitään ei syyttely eikä tuomitseminen korjaa.
Taustalla täytyy koko ajan olla yksi suuri päämäärä: poistaa tietyt mielipiteet yhteiskunnasta. Koska mielipiteet eivät katoa eikä kaikkien ihmisten suita voida tukkia trasselilla, mielipiteiden poistaminen ei voisi käydä päinsä muutoin kuin poistamalla myös niiden potentiaaliset sanojat, joiden tajunnassa heidän ajatuksillaan on asunto. Tällöin kyseessä on ihmisten likvidointi, ja siitä syystä sananvapauden kuohiminen on aina hirmuinen ihmisoikeusrikos.
Autodafé
Lopuksi voidaan kysyä, kumpi tädeistä on pahempi, Räsänen vai Toiviainen. Minun mielestäni Toiviainen, sillä vaikka Räsänen olisikin harhaoppinen, Toiviainen edustaa modernia inkvisitiota, jolla ovat käytössään rangaistuksella uhkaaminen ja rangaistuksen uhkaan liittyvä väkivaltapotentiaali.
Tulossa on siis autodafé, jonka seurauksena Räsänen ja hänen kirjoituksensa palavat roviolla ainakin vertauskuvallisesti. Tosiasiassa ne palavat ihmisten verkkokalvoille kiinni.
Olen täysin varma siitä, että kyllä tuosta Räsäselle tuomio tulee, sillä tuomitsemiseen on poliittisia paineita, ja poliittisista syistähän oikeutta käydäänkin – ei minkään vähemmistön etujen vuoksi, sillä niitä ei ole osoitettu tässä asiassa olevan. Syyte ei ehkä ole kunniaksi Päiville, mutta se ei ole kunniaksi myöskään VKSV:lle eikä homoille, joita käytetään nyt suvaitsevuusideologian kauppatavarana kenenkään pyytämättä.
Homot ovat kyseisessä sananvapauden syömisessä pelkkiä pelimerkkejä, juuri noita Toiviaisen itsensäkin tarkoittamia vaihtuvia muuttujia, jotka ovat kukin vuorollaan puolustettavien vähemmistöläisten roolissa, jotta universaalisosialistinen holhousvaltio saataisiin toteutumaan.
Oikeudenkäynti ei ole kunniaksi myöskään valtiovallalle, jossa syyttäjien Coltti paukkuu liian usein ja erilaiset kasvottomat ja tunnottomat vihapuhealgoritmit lonksuvat ruokkien näennäisliberaalien kyltymätöntä saalistuksenhalua.
Ainoa pätevä keino moisen hulluuden lopettamiseen on poistaa kansanryhmää vastaan kiihottamista ja uskonrauhan rikkomista koskevat ideologiset säädökset laista tai luoda niille selvät soveltamisohjeet, kuten tein myös kirjani Kuinka Suomi korjataan? (2019) luvussa 15.2.
Osoittakaamme Päivi Räsäselle armeliaisuutemme, suvaitsevuutemme ja todellinen vapaamielisyytemme sallimalla hänen esittää pienipäiset näkemyksensä pidäkkeettömästi. Hän on varmaan uskossaan hurskas ja vakaumuksensa puolesta vilpitön ja tekee kaiken vailla erityisempiä sortoon tähtääviä tarkoitusperiä.
Meidän Jumalaa pelkäävien ihmisten tulee antaa anteeksi niin poliitikoille kuin viranomaisillekin heidän tyhmyytensä, sillä he eivät ilmeisesti tiedä, mitä he tekevät.
---
*Päivitys* 12.8.2021: Myös perussuomalaisten kansanedustaja Mauri Pelkokankaalle luettiin syyte heti, kun oli saatu tieto hänen asettumisestaan ehdokkaaksi Perussuomalaisten varapuheenjohtajavaalissa (jossa hän tuli sittemmin valituksi). Varapuheenjohtajana on toiminut ja toimii edelleen myös Sebastian Tynkkynen. Ja Räsänenkin on ollut pitkään oman puolueensa puheenjohtaja. Syytettynä näyttää siis olevan poliittinen aktiivisuus ylipäänsä.
*Päivitys* 30.3.2022: Tätien taiston ensimmäinen erä päättyi Räsäsen voittoon, kun Helsingin käräjäoikeus kaatoi syytteet kansanryhmän vastaan kiihottamisesta ja 120 päiväsakon rangaistusvaatimuksen. Prosessi sinänsä on älytön, sillä vastakkain ovat Raamattu ja lakikirja, eikä järkeä käytetä ollenkaan.
Täytyyhän tosin tunteet ilmaista niin vihassa kuin rakkaudessakin, sillä kiistanalaiset näkemykset tuskin ovat tukahdutettuina vähemmän vaarallisia kuin julkisesti esitettyinä. Mutta silti toivoisin, ettei järjen käyttöä säästettäisi muissakaan jutuissa, sillä se on asianajajapalkkioita olennaisesti halvempaa.
Raija Toiviaisen nostamaa syytettä oikeudessa ajanut valtionsyyttäjä Anu Mantila vetosi tuomitsemisen perusteena ”yhdenvertaisuuteen”. Se onkin peruste, jolla Räsästä olisi voinut hieman sakottaa. Lähes kaikki muut ”kansanryhmää vastaan kiihottamisesta” ja ”uskonrauhan rikkomisesta” syytetyt on nimittäin tuomittu.
*Päivitys* 29.4.2022: Aikansa märehdittyään syyttäjä ilmoitti valittavansa Päivi Räsäsen saamasta vapauttavasta tuomiosta hovioikeuteen, joten kyllä tästä Räsäsen missiolle pysyvä mainos ja ikuinen vainoriita tulee. Ilta-Sanomien mukaan ”[k]ansanedustaja sanoo iloitsevansa siitä, että keskustelu Raamatusta jatkuu”.
Aiheesta aiemmin:
Miksi Päivi Räsäsestä ei puhuta? Osa 1
