Miksi Päivi Räsäsestä ei puhuta? Osa 2

Politiikka henkilöityy tiettyihin persooniin niin voimakkaasti, että kansanedustajista tulee usein puolueidensa näköisiä ja puolueista niissä toimivien ihmisten näköisiä. Niinpä esimerkiksi Kristillisdemokraattien edustama homovastaisuus on henkilöitynyt Päivi Räsäseen, joka on toiminut homofobian julkisena äänitorvena. Tämän hän on tehnyt uskonnon varjolla ja poliittisen vapauden suojista, vaikka hänen kannanottonsa ovatkin olleet vähintään yhtä epätieteellisiä ja kansanryhmää solvaavia kuin paljon paheksuttu etnisiä vähemmistöjä vastaan suunnattu rasismi.

Päivi ei malta pysyä poissa päivänpolitiikasta myöskään puheenjohtajan tehtävät jätettyään, vaan homous kiehtoo häntä kuin karhua hunaja. Homous kuumotti häntä niin, että viime kesänä julkaisemassaan kirjassa hän katsoi olevan ”julmaa, jos homoutta ei sanota synniksi”. Yhdessä pastorimiehensä kanssa hän ilmeisesti tietää, mitä synti on, sillä papithan sen ovat muillekin ihmisille opettaneet. Äskettäisen kannanottonsa mukaan Päivi kiinnittää suuria toiveita siihen, että eduskunta vielä kumoaisi homoavioliittolain.

Asia ei olisi sinänsä kommentoimisen arvoinen, mutta mielenkiintoisen siitä tekee homofoobikoiden hellittämättömyys, joka kertoo paljon enemmän heidän omasta seksuaalisuudestaan kuin kenenkään muun. Toinen mielenkiintoinen piirre on tapa, jolla seksuaalivähemmistöt on saatu kääntymään iloisesta seksuaalisen elämänvoiman juhlistamisestaan defensiiviselle puolustelukannalle.

Tämän tuloksena Päivi Räsänen on nuorten homojen ja lesbojen keskuudessa paljon tunnetumpi kuin homoliikkeen ikoniksi vuosikymmenien saatossa kohonnut kuvataiteilija Tom of Finland. Monet homoseksuaaliset nykynuoret eivät tunne Tomin kuvia lainkaan, mutta Päivin veikeät narinat tunnetaan kyllä. Niitä osataan oikein odottaa aina kun hän aukaisee suunsa TV-lähetyksessä, jota ilman homoutta koskeva asiaohjelma onkin kuin kesäpäivä ilman aittapolulla astelevaa emäntää.

Ajat muuttuvat, samoin tyylit. Mutta silti on tappiollista, että vähemmistö ei tunne omaa taustaansa ja historiaansa yhtä hyvin kuin vastustajaksi ilmoittautuneiden tarkoitusperiä ja strategioita. Tässä toteutuu väitteeni, että seksuaalivähemmistöliikkeellä on vain niukalti omaa kulttuurista pääomaa. Päivi Räsänen on ikonisoitunut monien tajunnassa paremmin kuin liikkeen omat kasvot. Päivi Räsäsestähän ei juuri puhuta. Sen sijaan kaikki lukevat Jukka Hankamäen teosta Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena, ja teoksesta puhutaan lakkaamatta julkisuudessa. Huvittavaa.