Ryhtyminen suojaamattomaan sukupuoliyhdyntään HIV-positiivisena on suomalaisessa oikeuskäytännössä tuomittu yleensä törkeänä pahoinpitelynä tai sellaisen yrityksenä, mikäli toisella osapuolella ei ole ollut tietoa toisen tartunnasta ja siihen liittyvästä riskistä.
Korkein oikeus kuitenkin kumosi 15.9.2021 tekemällään päätöksellä Vaasan hovioikeuden tuomion, jolla oikeus oli langettanut HIV-positiiviselle miehelle kahden vuoden vankeusrangaistuksen.
Ennakkopäätökseksi kirjattu ratkaisu sai jonkin verran huomiota mediassa. Ratkaisussa ei suoraan paljasteta, onko kyse ollut homo- vai heteroseksuaalisesta kanssakäymisestä, mutta päätöksestä (kohta 17) voi lukea, että kyse on ollut naisen ja miehen välisestä seksistä, jossa ”A on saanut siemensyöksyn lakanalle eikä B:n sisälle” (kohta 19). Ratkaisussa ei kerrota osapuolten henkilöllisyyttä eikä kansalaisuutta tai etnistä alkuperää.
Korkeimman oikeuden päätös antaa huonoa näyttöä oikeuden tuomarien harkintakyvystä ja erinomaista näyttöä sen puuttumisesta! On vaikea sanoa, mihin oikeus on kyseisellä kannanotollaan tähdännyt ja ymmärretäänkö kollegiossa ratkaisun ennakolta vaikuttavia oikeusvaikutuksia lainkaan – etenkään kun päätöstä voidaan nyt pitää kaikkia tapauksia jatkossa sitovana ratkaisuna.
Tartuntariskin sanktiointiin on perinteisesti sisällytetty vaatimus kertoa tartunnasta ennen sukupuolista kanssakäymistä, mutta Korkeimman oikeuden päätöksen tuloksena myös tämä velvoite joutuu väistymään.
Mitä vikaa ratkaisussa sitten on?
1) Päätöksellään Korkein oikeus ohjaa HIV-positiivisia olemaan kertomatta sairaudestaan ja siten vie terveiltä oikeuden saada tietää, onko heidän partnereillaan tartunta vai ei. Näin ihmiset eivät voi itse päättää, harjoittavatko he seksiä HIV-positiivisten kanssa vai eivät.
2)
Istuva hallitus keuhkoaa ”Suostumus2018”-hankkeen puolesta, mutta
HIV-asiassa Korkein oikeus asettui vastustamaan ihmisten oikeutta
tietää, onko toisella osapuolella tarttuva (ja ilman lääkitystä varmaan
kuolemaan johtava) sairaus. Oikeuden ratkaisu on ristiriidassa ihmisten
seksuaalisten oikeuksien ja itsemääräämisoikeuden kanssa sekä vastustaa
oikeudellisen ajattelun kehittämissuuntaa.
3) Oikeuttaessaan HIV-positiivisten suojaamatonta seksiä oikeus on asettunut vastustamaan terveiden oikeuksia. Siten ratkaisu vastustaa YK:n ihmisoikeusjulistuksessa (artikla 3 ja 25) ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa (artikla 2) mainittua oikeutta terveyteen ja elämään. Viimeksi mainitun mukaan ihmisten vapautta voidaan kylläkin rajoittaa tartuntataudin leviämisen estämiseksi (artikla 5, momentti 1, kohta e).
4) Oikeuden viittaama perusväittämä siitä, että ”lääkehoidettuna HIV ei tartu”, on pohjimmiltaan kestämätön. Oikeus spekuloi ratkaisussaan laajasti ”virusten määrällä millilitrassa”, muttei ottanut huomioon, että ihmisten kyky ja halu hoitaa tautejaan vaihtelee laajasti. Niinpä ei ole ehdotonta näyttöä eikä takeita siitä, että hoidetuksi määrättyä sairautta on todella hoidettu ja lääkkeitä otettu. Sen sijaan HIV-vaaran aiheuttaneet voivat jatkossa vedota siihen, että lääkitys on, ja siten välttää rangaistuksen.
5) Päätös mahdollistaa sen, että HIV-tartuttajan ei tarvitse kertoa sairaudestaan, mutta hän voi jättää lääkkeensä tilapäisesti ottamatta, tartuttaa jonkun, ja asia tulee ilmi vasta kuukausia ja tai vuosia myöhemmin, kun epäillyn verestä ei enää näy tartuttavuus, mutta tartunta näkyy uhrin verikokeessa.
6) Jälkikäteen on vaikeaa tai mahdotonta todistella,
onko epäilty käyttänyt lääkkeitään ja mikä on ollut tartuttavuuden taso
rikoksen tai sen yrityksen tekohetkellä, sillä oireiden ilmaantumiseen
voi kulua vuosia, ja testeissä tartunta näkyy yleensä vasta noin kolmen
kuukauden kuluttua.
7) Tartuttavuus voi heittelehtiä myös muista syistä paljon. On muistettava, että HIVin ja AIDSin hoitaminen on erittäin monimutkainen ja kalliiksi käyvä asia, ja lääkehoidon vaativuutta vähätellään paljon.
8) Saattaa olla ihmisiä, jotka unohtavat hoitaa tautejaan tai jotka pyrkivät levittämään tartuntaansa tahallaan esimerkiksi katkeruuden tai mielisairauden vuoksi. Monet HIV-positiiviset jättävät lääkkeensä tarkoituksella ottamatta, jotta he kuolisivat nopeammin ja kärsimykset loppuisivat. Ratkaisullaan oikeus tulee suojelleeksi HIVin tahallisia tartuttajia, jotka voivat laajentaa toimintaansa tietäessään välttävänsä rangaistuksen. HIV-tartuttaja voi tukeutua siihen, että lääkitys on ja ”kaikki on kunnossa”.
9) Poistaessaan HIViin liittyvältä riskikäyttäytymiseltä rangaistavuuden oikeuden ratkaisu ohjaa laajemminkin suojaamattomaan seksuaaliseen kanssakäymiseen, minkä tuloksena myös muut sukupuolitaudit voivat levitä entistä tehokkaammin.
10) Oikeuden päätös on hieno uutinen kaikille, jotka harjoittavat pitkin ja poikin suojaamatonta seksiä ja toimivat siten tautipesäkkeinä.
11) Oikeuden pohtima ongelma ei ole
ensisijaisesti lääketieteellinen, eikä sitä voida ratkaista
lääketieteellisillä argumenteilla, sillä ihmisten elämä ei tapahdu
koeputkissa eikä laboratorio-olosuhteissa, joissa tartuntatautien
riskitasoa voitaisiin valvoa luotettavasti. Niinpä huomio pitäisi keskittää ihmisten käyttäytymisen kontrolloimiseen
eikä biokemialliseen todisteluun, jollaista elävässä elämässä ei voida
suorittaa eikä pitää valintojen pohjana. Jos rangaistavuus
säilytettäisiin, asiaa ei tarvitsisi ylipäänsä valvoa ja todistella
jälkikäteen, kun rangaistuksen uhka ohjaisi toimimaan viisaammin
etukäteen.
13)
Oikeuden ratkaisu vie pohjaa ihmisten vapaudelta tietää kumppaninsa
HIV-statuksesta. Filosofian näkökulmasta ihmisten tulisi saada tietää
toisen ihmisen taudeista ja päättää, harrastaako seksiä taudin kantajan
kanssa, joka ehkä ottaa lääkkeensä, ehkä ei. Ihmisen terveysturvallisuutta ei pitäisi jättää vain sen varaan, että toinen ihminen mahdollisesti hoitaa omaa terveyttään tai sairauttaan.
14)
Oikeuden päätöksellä vastuu siirrettiin pois HIVin kantajilta tartunnan
uhreille, mikä on epäloogista ja epäoikeudenmukaista.
15) Viruksen ”mittaamattomissa oleminen” ei todista, ettei virus voisi jatkossa tarttua esimerkiksi lääkityksen laiminlyönnin vuoksi.
16) Oikeuden päätös ei ota mitään kantaa tapaukseen, jossa tartunta on todella tapahtunut, vaan ainoastaan tapaukseen, jossa tartuntaa ei ole tapahtunut ja on ilmennyt vain riski. Rangaistus voi siis edelleen olla edessä, jos tartuttaja onnistuu teossaan.
17) Korkeimman oikeuden ”ennakkopäätökseksi” nimeämä ratkaisu on huono päätös, jonka ala pitäisi rajata vain tuohon yhteen tapaukseen ja sen erityisolosuhteisiin, eikä antaa päätökselle yleistettävyyden voimaa, toisin sanoen laajentaa sitä koskemaan muita tapauksia. (Korkeimman oikeuden päätösten sitovuus yleensäkin on filosofian näkökulmasta täysin irrationaalinen asia, sillä kaikki tapaukset ovat pohjimmiltaan erilaisia.)
18) Ratkaisun tehneet Korkeimman oikeuden oikeusneuvokset
Juha Häyhä, Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Päivi Hirvelä ja Juha Mäkelä
sekä esittelijä Elina Elo tuskin ovat ajatelleet kaikkia niitä seurausvaikutuksia, joihin heidän päätöksensä ohjaa. On
mahdollista, että oikeuden tuomarit ovat sokaistuneet lääkärien
antamasta optimistisesta ja kunnianhimoisesta informaatiosta ja
unohtaneet asiaan liittyvät kauaskantoiset oikeusvaikutukset.
19)
Korkeimman oikeuden päätös antaa näyttöä oikeuslaitoksen
kallistumisesta vihervasemmistolaiseen tai oikeistoliberaaliin suuntaan.
Siten se omalta osaltaan osoittaa oikeuslaitoksen politisoitumista ja
kertoo, kuinka eräissä moraalisesti ongelmallisissa tapauksissa
oikeuslaitos on luisumassa poliittisten asenteiden kiistakentäksi – oikeusfilosofisen perusteltavuuden tappioksi.
20) Korkeimman oikeuden ratkaisu antaa näyttöä vihervasemmistolaiseen ja oikeistoliberaaliin ideologiaan liittyvästä pyrkimyksestä huonontaa rikoksen uhrien asemaa ja haluun parantaa rikoksesta perinteisesti tuomittavien tahojen asemaa.
Tapaus sinänsä ei koske henkilökohtaisesti minua, vaan olen käsitellyt asiaa pelkästään akateemisen moraalifilosofian näkökulmasta. Tältä pohjalta kannustan rikoksen uhreja hakemaan ratkaisua Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta pääargumenttina se, että terveiden ihmisten terveysturvallisuutta ei saa jättää sen varaan, että sairaat muistavat hoitaa omia sairauksiaan heille määrätyillä tavoilla.
Vastaväitteet Korkeimman oikeuden päätöstä kohtaan voidaan kiteyttää yhteen sanaan: riski. On epäloogista, että oikeus ohjaa turvaseksin laiminlyömiseen, vaikka laiminlyönnistä ei ole epäillylle eikä uhrille mitään hyötyä mutta voi olla uhrille suurta haittaa. Tämä puoltaisi rangaistavuuden säilyttämistä.
Mediassa (joka ei kuulu tieteen maailmaan millään tavalla) on ollut paljon disinformaatiota HIVistä ja sen tarttuvuudesta. Median harjoittama painostus on saattanut vaikuttaa siihen, että Korkein oikeus on vaihtanut kantaansa.
Esimerkiksi
Sanoma-yhtiöiden tukema vaihtoehtoinen Long Play -verkkojulkaisu
julkaisi toukokuussa 2016 parikin toimittaja Ari Lahdenmäen kirjoittamaa
juttua (täällä ja täällä), joissa moitittiin Korkeimman oikeuden aiempaa tapaa tuomita HIV-positiivisia suojaamattoman seksin harjoittamisesta.
Long Play myös ylpeili ja mainosti itseään toimittaja Lahdenmäen journalismilla, kunnes Lahdenmäki vuosina 2017 ja 2018 tuli tuomituksi syyskuussa 2015 tekemästään raiskauksesta yhden vuoden ja 11 kuukauden ehdolliseen
vankeusrangaistukseen sekä vuonna 2016 tapahtuneesta pakottamisesta
seksuaaliseen tekoon kuuden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.
Kirjoitin aiheesta lähteistetysti kaikkien aikojen ansioikkaimman ja vastaansanomattomimman mediatutkimuksen, kirjani Totuus kiihottaa, sivuilla 89 ja 221 (alaviitteet).
Oikeudellisen ajattelun löystyminen ja välinpitämättömyys näkyvät vihervasemmistolaisten ja liberaalien yrityksessä laillistaa kannabis, perustaa huumehuoneita ja jakaa yhteiskunnan laskuun ilmaista PrEP-hoitoa, joka todistetusti ohjaa suojaamattomaan sukupuoliseen käyttäytymiseen ja siten myös sukupuolitautien määrän lähtemiseen lentoon (käsittelin aihetta täällä).
Jukka Hankamäki
FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi
Aiheesta aiemmin
