Jukka Hankamäki: Miksi kirjoitin teoksen ”Totuus kiihottaa”? – Esitelmä ”Sananvapaus ja media” -seminaarissa

Teokseni Totuus kiihottaa tekijänkappaleita on jäljellä vielä muutama. Kysellä voi sähköpostisoitteesta jukka@hankamaki.fi.

Tämä kirjoitus on esitelmäni Tampereen pääkirjastossa Metsossa järjestetyssä ”Sananvapaus ja media” -seminaarissa 3.9.2021.

Kiitän tapahtuman järjestäjää, tietokirjailija ja maisteri Tapio Holopaista, Tampereen kaupunginkirjastoa ja paikalle saapunutta yleisöä.

Esitelmäosuuteni on kuultavissa täältä:

Ohessa esitelmän teksti:

MIKSI KIRJOITIN TEOKSEN TOTUUS KIIHOTTAA?

Kiitän tilaisuuden järjestäjää, tietokirjailija ja kustantaja Tapio Holopaista sekä Tampereen kaupunginkirjastoa mahdollisuudesta esitelmöidä tässä tilassa ja tilaisuudessa.

Aion tässä alustuksessani – jonka jälkeen pääsemme toivoakseni myös keskustelemaan asiasta – kertoa, miksi kirjoitin raivokkaiden hyökkäysten kohteeksi ajetun tutkimukseni Totuus kiihottaa, jonka alaotsikkona oli Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä.

Tavallaan vastaus sisältyy jo kirjani nimeen. Eihän se voi olla kiihottamatta, kun sanoo jotain poliittisesta korrektiudesta poikkeavaa tai epäsovinnaiseksi koettua. Ei, vaikka (tai koska) tekee sen tieteellisin ja filosofisin menetelmin – ja vaikka kirjani ymmärtäminen ei olisi edellyttänyt muuta kuin ripauksellisen nykykeskustelulle vieraaksi käynyttä kärsivällisyyttä.

Lähden liikkeelle teokseni motiiveista, eli sananvapauden tilan kurjistumisesta. Siirryn sitten kirjani vastaanottoon mediassa ja kuvaan tapahtumien kulkua. Tulen lopuksi kirjani sisältöön ja käsittelen sitä, mitä kirjassani oikeastaan – median luomista mielikuvista ja vääristelyistä poiketen – sanoin. Voimme sitten Tapio Holopaisen johdattelemina keskustella mieleen tulevista kysymyksistä yksityiskohtaisemmin.

Lähtökohtanani oli joka tapauksessa sananvapauden tilan huonontuminen. Tiedän kyllä, että sananvapauden esteet eivät ole olleet Suomessa niinkään muodollisia rajoituksia kuin epäsuoria sosiaalisia rajoitteita, jotka ovat ohjanneet ihmisiä itsesensuuriin. On vedottu mainetekijöihin ja muihin ideologisiin näkökohtiin ja vaarannettu kunniallisten kansalaisten työpaikat, jos sanoo jotain jonkun poliittisiin mielipiteisiin sopimatonta.

https://drive.google.com/file/d/1NPb--DdaSFxKU--L0L_r5TMwojMk3qtL/view

Paina tästä, odota latautumista ja tallenna.

Mutta viime aikoina myös muodollinen – pakottamiseen ja vallankäyttöön perustuva – ajattelun ja sanomisen rajoittaminen on alkanut suorastaan tuhota filosofian ja tieteen toimintaedellytyksiä sekä mediassa että yliopistolaitoksessa. On muistettava, että ajatteleminen on prosessi, joka tapahtuu suurelta osin julkisesti ja vuorovaikutuksessa, ja jos tämä kanssakäyminen ei ole vapaata, ei ole vapaata ajatteluakaan.

Oikeus ajatella ja sanoa asioita on kaiken tieteellisen ja poliittisen toiminnan elintärkeä edellytys, jota ilman ei ole sen enempää totuuden tavoittelua kuin vapaata yhteiskuntaakaan. Sananvapauteen sisältyy paitsi oikeus ilmaista ajatuksiaan kaikkien kanavien kautta, myös oikeus ottaa viestejä vastaan esteettömästi. Sananvapaus on oikeutta sanoa nimenomaan kiistanalaisiksi koettuja asioita, sillä ongelmattomien asioiden lausumiseksi olisi sananvapauden laillinen suoja tarpeeton.

Sananvapaus on jouduttu säätämään ennakkosensuurin kieltäväksi, koska vähäinenkin rajoittaminen johtaisi kriteerien ongelmaan ja sitä kautta siihen, että sananvapautta ei ole. Kriteerien ongelmalla tarkoitan kysymystä, millä perusteilla ja kenen eduksi tai haitaksi sanomisia suitsitaan. Vain valta voisi tällöin ratkaista, missä rajat kulkevat, ja siten sananvapaus valtapolitisoituisi. Jotta näin ei kävisi, on sananvapauden oltava ehdotonta ja rajoituksetonta. Muutoin se kumoutuisi täysin.

Myös jälkikäteiskontrolli, eli syyttäminen ja tuomitseminen, kiertyy käytännössä ennakkosensuuriksi, koska se säikäyttää ihmiset ja ohjaa itsesensuuriin ja niin sanottuun hiljaisuuden spiraaliin, jossa ihmiset tulevat aina vain varovaisemmiksi ja alkavat rajoittaa itseään jopa enemmän kuin viranomaiset toivovat. Lainsäädäntö seuraa perääntyjien perässä ja normalisoi vallitsevaa käytäntöä, ja näin silmukka kiristyy.

Siten syntyy ”uusi epänormaali”. Itsekontrollihan on pahin tarkkailun muoto jo foucault’laisenkin filosofian näkökulmasta, sillä silloin normit menevät ihon alle, mikä halvaannuttaa ajattelutoimintaa.

Sananvapaus ei siis ole mikään ilmastointilaitteen tapainen mukavuusvaruste vaan oikeus, josta muiden oikeuksien toteutuminen riippuu. Siksi sananvapauden rajoittaminen on poliittinen rikos ja ihmisoikeusrikos, jolla torpedoidaan myös aidon ja todellisen filosofian toimintaedellytyksiä.

Sananvapauden tehtävä on Magna Cartasta asti ollut suojata kansalaisia esivaltaa vastaan – ei yksilöitä heidän keskinäisissä kiistoissaan toisiaan vastaan, niin kuin asia ymmärretään nykyisissä kunnianloukkausten kansanhuveissa, kun erityisherkät ja ammattimaiset mielensä pahoittajat kiusaavat toisiaan vuoroin uhriutumalla ja maalittamalla.

Vähäistäkään kyseenalaistamista – ihan vaikkapa tasa-arvon tai yhdenvertaisuuden käsitteiden filosofiseksi analysoimiseksi – ei ymmärretä, vaan se tuomitaan ”rasismina”, ”fasismina” tai jonakin muuna sähköiskujen tapaisia tuomioita herättävänä kauheutena.

Otan esimerkiksi vaikkapa tuon tasa-arvon käsitteen, sillä nykyisin puhutaan paljon arvoista ja linnoittaudutaan arvojen taakse, vaikka oikeasti kyseessä ovat ihmisten henkilökohtaiset arvostukset. – Eivät siis arvot, vaan arvostukset, joilla tarkoitetaan merkityksiä, joita ihmiset antavat yleisille arvoille, kuten hyvyydelle, totuudelle ja kauneudelle.

Jos arvot ovat tasan, ei ole arvoja ollenkaan, ja arvon käsite sinänsä on hierarkkinen. Filosofinen etiikka itse asiassa vaatii, että osataan erottaa hyvät arvot huonommista. Näin ollen tasa-arvon vaatiminen on täysin kompleksista ja ristiriitaista. Mutta menepä ja sano tämä jollekin politiikasta innostuneelle henkilölle verkkokeskustelussa, niin saat vastaasi vesikauhuiset vaahdot, vaikka kyse on filosofisen kriittisyyden velvoittamasta johtopäätöksestä.

Sananvapauden korventaminen

Sananvapauden tila on käynyt Suomessa ja Euroopan unionissa päivä päivältä huonommaksi. Nyky-Suomessa on ollut kaksi sananvapauden kannalta vaikeaa aikaa. Ensimmäinen oli Jussi Halla-ahoa vastaan suunnatun poliittisen oikeudenkäynnin aika, joka käynnisti laajan perussuomalaisia ja kansallismielisiä ihmisiä vastaan kohdistetun ajojahdin, ikään kuin ihmiset eivät saisi vapaasti sanoa, että he eivät tykkää talouttamme rapauttavasta haitallisesta maahanmuutosta eivätkä halua vieraita kansakuntia liioin Suomeen.

Toinen vaikea aika käynnistyi 2015 pakolaistulvan myötä, kun maahamme saapui suuri määrä turvapaikanhakijoita tavalla, joka juridisesti arvioiden oli selvästi laitonta maahanmuuttoa. He eivät vain paenneet väkivaltaa vaan toivat sitä tänne ja veivät sekä vievät edelleen suuren osan sosiaaliresursseistamme ja verovaroistamme, joita vihervasemmistolainen hallitus ammentaa heille suomalaisten nettoveronmaksajien kukkaroista.

Tämän tuloksena useat viestimet sulkivat juttujensa kommenttipalstat yleisömielipiteiltä estääkseen kansalaisten esittämää arvostelua tavoittamasta toisia kansalaisia ja hillitäkseen mielipiteiden leviämistä. Yleishavaintoni oli jo pitkään ollut, että valtavirtamedia – kärjessään Yleisradion, Sanomien ja Alma Median viestimet – olivat järjestelmällisesti pyrkineet puolustelemaan ja oikeuttamaan sosiaalietuusperäistä maahanmuuttoa ja monikulttuuri-ideologiaa, jolla jokaisesta maasta pyritään erikseen tekemään monikulttuurinen, vaikka maailma sinänsä on monikulttuurinen koostuessaan monesta erilaisesta kulttuurista.

Tosiasiassa kyseinen tarkoitusperä oli johtanut vain sovittamattomaan eripuraan kansalaisten kesken, siihen, että sukset menivät ristiin ja syntyi aitoja ristiriitoja, joita jouduttiin sitten ratkomaan, sovittelemaan ja tasoittelemaan yhdenmukaisuuden ja pakotetun yksimielisyyden vaatimuksilla.

Monikulttuuri-ideologia on ideologia juuri sen ristiriitaominaisuuden vuoksi: se johtaa oman ihanteensa vastakohtaan, eli yksiaineksiseen monokulttuuriin, kun erilaisuudesta joudutaan hiomaan särmät pois yhteensovittamisen merkiksi. Ja tämä kaikki tapahtuu tietenkin pakottamalla. Pakottajina ovat olleet sekä maahanmuuttoa suosinut ongelmien aiheuttaja, eli hallitusvalta, että sitä tukeva valtavirtamedia, joka ”yhteiskuntavastuunsa” naiivisti tiedostaen on mennyt kyseisen globaalin maailmankyläpainajaisen takuumieheksi.

Medialla on siis ollut aivan ratkaiseva rooli sananvapauden kaventajana ja sitä kautta kriittisen ajattelun tukahduttajana Suomessa ja Euroopan unionissa. Siksi päätin kohdistaa yhteiskuntafilosofisen arvosteluni nimenomaan mediaan. Ei ole politiikkaa ilman mediaa, sillä lähes kaikki politiikka tapahtuu mediassa. Toimittajat pyrkivät vaikuttamaan median kautta yleiseen mielipiteeseen ja myös poliitikkojen mielipiteisiin, joita toimittajat ohjailevat tiedustelemalla kannanottoja lähinnä omilta suosikeiltaan ja palkitsemalla heidät poliitikoille elintärkeällä julkisuudella.

Poliitikot puolestaan tietävät tämän, ja siksi he pyrkivät myötäilemään toimittajilla olevia mielipiteitä myönteistä julkisuutta saadakseen. Poliittista valtaa on siis siirtynyt poliitikoilta medialle ja toimittajille. Tätä sosiaalisen korruption tapaista vaihtoa on sanottu viestintätutkimuksissa politiikan medioitumiseksi. Tämä professori Jesper Strömbäckin luonnostelema teoria oli tutkimukseni eräs teoreettinen lähtökohta, jolle löysin ja osoitin tutkimuksessani myös laajan havainnollisen näytön.

Valtavirtamedia on itse kaventanut omia ja muiden toimintaedellytyksiä suodattamalla ja kertomatta jättämällä sekä kaunistelemalla asioita ja pienentelemällä tai suurentelemalla niitä toimituspoliittisten tarkoitusperiensä mukaan. Myös erilaiset ”vastuullisen journalismin” sertifikaatit pyrkivät vakuuttelemaan, että sen ulkopuolella oleva vapaa kansalaisjournalismi muka on valetta tai ainakin kyseenalaista. Näin valtavirtamedia on pyrkinyt omistamaan totuuden ja pidättämään todellisuudesta kertomisen omaan hallintaansa, vaikka se toisesta suupielestään väittää olevansa liberaali ja moniarvoinen.

Myös median itsesäätelyelimenä esiintyvä Julkisen sanan neuvosto on käytännössä median itsesuojeluelin, sillä se ei arvostele mediaa vaan niitä ihmisiä, jotka arvostelevat mediaa. Pyrkimällä pidättämään todellisuudesta kertomisen ja luotettavuuden vain omaan hallintaansa valtavirtamedia toimii kuin pseudoautonomian aikainen sortokausihallinto, jonka aikana toimittajana toimiminen oli luvanvaraista – tai se on kuin Neuvostoliiton aina valpas puoluekoneisto, joka aina muisti tarkistaa faktat ja tarvittaessa muunsi ne mieleiseensä muotoon.

Laaja huutaminen faktojen eli tosiasioiden perään on siksikin epäjohdonmukaista, että useat toimittajat julistavat mielellään olevansa asioiden monitulkintaisuutta kannattavia postmodernisteja ja hermeneuttisen ajattelun perillisiä. Silti he vannovat positivistisesti faktojen nimeen, vaikka poliittisissa arvottamis- ja normittamiskysymyksissä harvoin on mitään yksinkertaisia faktoja, vaan lähinnä tulkintoja ja mielipiteitä.

Faktoista myös tehdään johtopäätöksiä estottomasti. Esimerkiksi Afganistanin päivänpolttavasta kriisistä valtamedia on tehnyt suuria otsikoita, joissa kerrotaan, että ”tämä tiedetään Kabulin tilanteesta”, ja näitä tosiasioita käytetään sitten automaattisesti ja suoraan verukkeena maahanmuuton oikeuttamiselle. Siellä menee huonosti, mikä siis ilman muuta, kyseenalaistamattomasti ja suoraan oikeuttaa pakolaistulvan vastaanottamisen Suomeen? – Ei se asia niin ole, muualla paitsi vihreiden ministerien Pekka Haaviston ja Maria Ohisalon sekä hallitusta suosivien vihervasemmistolaisten toimittajien tajunnassa.

Taustalla EU

Mediaa leimaavat siis perinpohjaiset ideologiset presuppositiot eli ennakkokäsitykset siitä, mitä saa, pitää ja ei saa sanoa. Tämä on ollut tuhoisaa koko länsimaiselle ajattelulle ja filosofialle. Sananvapauden kurjistumisen pahimpia merkkejä on selvä ja häikäilemätön sensuuri, jolla Euroopan unioni muutama vuosi sitten painosti Internet-jättiläiset – kuten Facebookin, Googlen, Twitterin ja Microsoftin – poistamaan sivuiltaan sopimattomina pidettyjä kansalaismielipiteitä miljoonasakkojen uhalla.

Kyse oli nimenomaan maahanmuuttokriittisten mielipiteiden sensuroinnista, joka tapahtui ilman oikeudellista tutkintaa. Esimerkiksi Facebook perusti Saksan Esseniin puolen hehtaarin kokoisen deletointikeskuksen, jossa nettinörtit palkattuina poistelevat yksityisten kansalaisten toisilleen osoittamia viestejä ja tekevät tämän anonyymisti kuin Orwellin romaanissa.

Se oli häikäilemätön läimäytys kansanvaltaa, kansalaisten suvereniteettia ja ihmisten henkisiä vapauksia sekä ihmisarvoa vastaan. Ikään kuin kansalaiset eivät saisi omassa maassaan vapaasti ilmaista näkemyksiään siitä, että he eivät halua maahansa laitonta siirtolaisuutta eivätkä myöskään pidä väestöään uhkaavista muutoksista ja verovarojen valuttamisesta vierasperäisille vaan haluavat varojensa ja poliittisen vallan pysyvän edelleenkin kantaväestöjen omassa hallinnassa: hegeliläis-snellmanilaisen poliittisen vallan perillisyyden mukaisesti.

Tässä suhteessa Euroopan unioni on kansallisvaltioita ripittämällä puuttunut itsenäisten valtioiden sisäisiin asioihin ja loukannut vakavasti sekä kansallista suvereniteettia että kansalaisten ihmisoikeuksia. EU:sta onkin tullut Neuvostoliiton kaltainen konglomeraatti, joka on euroalueellaan tuhonnut myös jäsenvaltioidensa julkisen talouden velkaannuttamalla valtioita ja sitomalla valtiot maksamaan toistensa menoja, kehitysyhteistyöhön liitettyjä velvoitteita sekä ilmastomaksuja, jotka nekin koituvat kehitysmaiden eduksi, kun niissä ei ole juuri minkäänlaisia ympäristönormeja.

Sananvapauden rajoittaminen ei ole mikään irrallinen asia vaan osa monikulttuuri-ideologista ja globaalia yleispolitiikkaa. Sananvapauden ja yhteiskuntakritiikin syövyttämisessä on siis ollut kyse pyrkimyksestä murentaa ja nujertaa kansallisen edun suojelu. Tällainen politikointi on ollut erittäin epäviisasta ja tuhoisaa Suomelle.

Asiaa pahentaa EU:n aikomus kirjata ”vihapuhe” tulevaan digilainsäädäntöön, jolla yritetään pidentää nykyistä ”EU-rikosten” luetteloa. Asiaa ajaa muiden muassa Kokoomuksen europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen, jonka mukaan ”vihapuhe” voisi olla myös ”seksuaalissävytteistä kommentointia” ja ”asiantuntijuuden vähättelyä”. Siihen, mitä ne puolestaan ovat, ei kyseinen älyn jättiläinen vastaa.

Tosiasiassa sananvapaus on oikeusvaltion sokkelia, ja sitä rajoittamalla yritetään tukahduttaa kriittinen keskustelu, ääneen ajatteleminen, politiikanteko ja julkinen järjenkäyttö. Pyrkimys ”viedä aloite nopeasti eteenpäin” paljastaa, että kyseessä on samanlainen kova kiire, jolla kansanvaltaa yleensäkin varastellaan Euroopan unionissa. Sitä hulluutta vastaan on taisteltava, vaikka vastassa olisi 120 kilogrammaa poliittista pätevyyttä feministin muodossa.

Miksi päädyin arvostelemaan mediaa?

Koska lähes kaikki politiikka on kielellistä ja tapahtuu mediassa, aloin pitää ongelmana nimenomaan median harjoittamaa suodatusta, valikointia, sensurointia ja valtamedian suoranaista valehtelua monista päivänvaloa kestämättömistä ongelmista, joita maahanmuuttoon liittyy. Olin esittänyt arvostelua sekä omassa tieteen, politiikan ja median tutkimusblogissani että sen Uudessa Suomessa toimivassa rinnakkaisblogissani, kunnes sain lisänäyttöä sensuurista Uuden Suomen alettua poistella, siis käytännössä sensuroida, kirjoituksiani, jotka eivät sopineet toimituksen käsityksiin.

Enkä ollut ainoa, jota Uusi Suomi sensuroi, vaan lehti ulotti gulaginsa myös eturivin poliitikkoihin, kuten presidenttiehdokkaanakin olleeseen Laura Huhtasaareen ja dosentti Arto Luukkaseen, jotta ihmiset eivät saisi tietää, millaisia vaihtoehtoja meillä olisi tarjota politiikassa. Mieleen tulivat John F. Kennedyn puheesta 26.2.1962 tunnetut sanat: ”Kansakunta, joka pelkää antaa kansalaistensa punnita totuutta avoimilla markkinoilla, pelkää kansalaisiaan.”

Syynä sensuuriin pidän sitä, että kirjoitukseni olivat kerrassaan vastaansanomattomia, ja kirjoittajakin oli akateemisesti pätevöitynyt. Näin lehti antoi valheellisen kuvan siitä, millaisia ajatuksia tieteilijöillä ja poliitikoilla on ja millaisia mielipiteitä todellisuudessa esiintyy.

Päätin lopulta julkaista pitkän ajan kuluessa keräämäni aineiston ja tieteelliset johtopäätökseni yhtenäisenä tutkimuksena, jonka nimeksi valitsin juuri tuon Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä. Sensuuria oli nimittäin vaatinut nimenomaan poliittiseen vihervasemmistoon kuuluvien kellokkaiden kaaderi, joka toimii lähinnä sosiaalisessa mediassa, josta valtamedian toverit suurentavat vasemmistolaisten poliitikkojen viestit sivuilleen ”totuutena” välitettäviksi.

Olen esittänyt kirjassani tarkoin dokumentoidun todistusaineiston siitä, kuinka puolueellista valtamedian politikointi on ollut ja millainen vihervasemmistolainen kallistuma vaivaa sekä mediaa että akateemista mediatutkimusta ja yliopistojen yhteiskuntatieteellistä ja humanistista koulutusalaa. Joten ei ihme, että vihervasemmiston partisaaneille mediassa ja etäispäätteille yliopistoissa tuli hätä käteen.

Miten kritiikki otettiin vastaan?

En mene tässä yhteydessä pitemmälle kirjani sisältöön, sillä jokainen voi ladata kirjani verkosta ja lukea sen sieltä (odota latautumista hetki ja tallenna). Sen sijaan puutun tässä siihen, kuinka raivokkaan kostokampanjan valtavirtamedia aloitti kirjaani vastaan.

Tapahtumien kulku noudatteli vihervasemmistolaisen propagandan yleistä leviämisen tapaa. Kirjaani tarttuivat ensin Twitterissä toimineet vihervasemmiston pioneerit, jotka eivät voineet löytää kirjastani mitään todellista moitittavaa. Niinpä he päättivät lavastaa ”Me too”- ja ”Suostumus”-hanketta kohtaan esittämäni tieteellisen kritiikin ”naisvastaisuudeksi”.

Media nielaisi syötin ja suurensi väitteen sivuilleen muka-totuutena kysymättä minulta itseltäni mitään. Koska kirjani koostui suurimmaksi osaksi valtamedian arvostelusta, jossa tietenkin myös vihervasemmistoon nojaavan feminismin kritiikillä oli osansa, vauhkoontuneet toimittajat alkoivat painostaa perussuomalaista puoluetta väitteellä, että kirjani on naisvihamielinen.

Oikeasti he sanoivat, että Hankamäki on nujerrettava, koska hän on homo eikä silti noudata vihervasemmiston identiteettipoliittista läksytystä kuulua vihervasemmistoon. Kyseessä oli siis toimittajien harjoittama pahanilkinen kosto, jolla he yrittivät peittää kirjani todellisen sisällön, koska he eivät olleet esittämiini arvioihin tietenkään tyytyväisiä.

Mediasta asia levisi opetus- ja kulttuuriministerien korviin. Viransijainen tiede- ja kulttuuriministeri, entinen hiihtosuunnistaja Hanna Kosonen keskustapuolueesta koki, että hänen täytyy tehdä jotakin, sillä olihan kyseessä poliittista korrektiutta pahoin järkyttävä asia, jossa feministien pyhyys ja kaiken arvostelun ulkopuolelle asettuminen oli kyseenalaistettu. Siksi hän aloitti oloissamme ennennäkemättömän vyörytyksen vaatien kirjani julkaisijalta perittäväksi sen valtionavustuksia koko Suomen Perustan toiminta-ajalta, yhteensä lähes miljoona euroa!

Näin siis maassa, jossa kaksinkertainen tohtori oli julkaissut tieteellisin menetelmin kirjoitetun ja oloissamme harvinaisen perustellun tutkimuksen, jossa on 420 sivua ja yli 800 viitettä ja joka on myös teoreettiselta viitekehykseltään täysin perusteltu. Vastakritiikki puolestaan oli perustunut vain Twitterissä esitettyihin irrallisiin mielipiteisiin ja vailla mitään tieteellistä asiantuntemusta olevien henkilöiden arvioihin.

Perussuomalaisten painostaminen

Perussuomalainen puolue tietenkin hätääntyi tutkimusyksikkönsä rahoituksesta ja katsoi välttämättömäksi keskeyttää kirjani jakelun. Syynä ei ollut puolueen oma sensuurinhalu vaan se, että vihervasemmiston hallussa oleva opetus- ja kulttuuriministeriö oli aloittanut kirjaani vastaan röyhkeän ja pöyristyttävän kiristyksen ja painostuksen, jonka tehtävänä oli tuhota kirjani, työskentelyedellytykseni ja myös kaikki muu Suomen Perustassa tehtävä tutkimus lopettamalla sen toimintaedellytykset kokonaan.

Totuushan asiassa on, että ei ole ministerin eikä median asia päättää siitä, mitä me tieteilijät ja tutkijat katsomme parhaaksi ajatella ja sanoa. Ministeriön pyrkimys puuttua tutkimusjulkaisun sisältöön vaarantaa koko tieteellisen ja tutkimustoiminnan vapauden ja saattaa sen poliitikkojen kaulapantaan.

Moitteet siitä, että valtion varoilla tuotetaan toisia puolueita miellyttämättömiä tutkimustuloksia, sisältää ajatuksen, että valtiorahoittaja voisi päättää tutkimusten sisällöistä ja ostaa tutkijoilta vain tiettyjä näkemyksiä. Nimenomaan niin asian ei pidä olla. Tällaista tieteen ja tutkimustoiminnan korvennusta ei voida missään tapauksessa hyväksyä.

Sen sijaan ministerille itselleen pitäisi olla häpeäksi, että hän kansanedustajan mandaatilla pyrkii kurittamaan toisia kansalaisia. Voidaan kysyä, millä ylemmyydellä tai paremmuudella. Tuollainen pöyhkeä ja tuulesta turvoksissa oleva ideologinen öyhötys on itse vastoin kaikkia tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ihanteita, joita viransijainen ministeri Kosonen, hänen edeltäjänsä ja seuraajansa Anneli Saarikko ja Li Andersson Vasemmistoliitosta väittivät edustavansa.

Huomautukseni siitä, että valtamedia oli mennyt tarkoitushakuisesti ja epäkriittisesti puolustamaan esimerkiksi ”Me too”- ja ”Suostumus2018”-hankkeita, ei ole mitään sukupuolista häirintää, josta kirjaani haukuttiin median kostoissa. Kyseessä oli perusteltu pyrkimykseni oikaista valtamedian feminististä kallistumaa, josta olin esittänyt selvän näytön diskurssianalysoimalla parikymmentä Helsingin Sanomien ja Yleisradion aihetta käsittelevää juttua. Ne olivat selvästi puolueellisia feministien ja naissukupuolen hyväksi.

Viranomaiset kiihottuivat filosofiasta

Ministeriö lähetti asian arvioitavaksi tasa-arvovaltuutetun toimistoon, ikään kuin tieteen ja filosofian pätevyys pitäisi ratkaista sossuviranomaisessa. Tasa-arvolautakunta totesi lopulta puheenjohtajansa professori Tuomas Ojasen allekirjoituksella varustettuna 14.8.2020, että sananvapausnäkökohtien vuoksi tasa-arvolautakunta ei ota kantaa yksittäisten julkaisujen sisältöön. Se olikin oikein, sillä myöskään lain valossa viranomaisen ei pidä niin tehdä.

Sosiaalidemokraatteja suosiva yliopistonlehtori Liisa Nieminen puolestaan kirjoitti 23.7.2020: ”Tehtävänantoon viitaten totean, että Jukka Hankamäen kirjoittama ja Suomen Perusta ‑säätiön kustantama teos Totuus kiihottaa ei edistä yhdenvertaisuutta tai tasa-arvoa. Tuollaista vaatimusta ei kirjan kirjoittajalle tosin voidakaan laista suoraan johtaa.”

Mutta Nieminen katsoi kirjani syyllistyvän tasa-arvolain kieltämään häirintään, jota tosin ei ole missään sanktioitu. Tuolla tavalla ajatellessaan Liisa-parka ei tullut filosofian ihmemaassa seikkaillessaan ajatelleeksi, kuinka vahingolliseen tutkimustoiminnan häirintään ja tieteellisen vapauden ja sananvapauden loukkaukseen tuo tieteen jumalatar itse syyllistyi laittautumalla näennäiseen ratkaisijan rooliin asiassa, joka ei hänelle itselleen eikä tieteenalalleen mitenkään kuulu. Lisäksi hän ei esittänyt yhtäkään argumenttia tai asiakohtaa, jossa hänen väitteensä kokemastaan häirinnästä toteutuisi.

Kyseessä oli siis kirjaani vastaan suunnattu poliittinen panettelu, jonka tehtävänä oli tukahduttaa vastaansanomaton mediakritiikkini, kun oli huomattu, että itse asioitani vastaan ei voitu väittää. Ministeriö veti siis vesiperän yrittäessään puristella painostusta byrokraateilta ja koettaessaan marssittaa kuorma-autolavallisen tasa-arvoviranomaisia filosofia vastaan.

Ministeriö päätti kuitenkin periä Suomen Perustan vuotuisesta toiminta-avustuksesta jonkun mielestä pienen summan ja omasta mielestäni suuren summan, eli kymmenentuhatta euroa rahaa, toisin sanoen kirjani tuotantokustannuksiin käytetyn summan. Mikäpä olisikaan tehokkaampaa kuin ottaa rahat pois, sillä viehän sekin ihmiseltä leivän, kun henkeä ei voida riistää ja päänsä saa nykyaikana pitää?

Omiin toimintaresursseihini täsmällisesti kohdistettu isku oli poliittisen vihervasemmiston nulikkamainen kosto, jonka tavoitteena oli muiluttaa tuplatohtoria ja niin sanotusti viedä tuhkatkin pesästä sekä tuhota mahdollisuuteni jatkaa tutkimustoimintaani Suomen Perustassa. Tämä kaikki tilanteessa, jossa vasemmistolaisille tendenssitutkijoille ja aktiivipoliitikoille, kuten Vasemmistoliiton Veronika Honkasalolle ja Vihreiden Oula Silvennoiselle, on myönnetty Suomen Akatemiasta ja yliopistolaitoksesta satojen tuhansien eurojen avustuksia oman poliittisen propagandansa levittämiseen.

Sellaiseen myöskään Perussuomalainen puolue ei voinut suostua. Niinpä puolue piti asiaa periaatteellisena ja päätti riitauttaa asian hallinto-oikeudessa. Itse en ole asiassa osapuolena, vaan kiistaa käydään puolueen tutkimusyksikön ja ministeriön välillä Suomen Perustan määrärahoista.

Peiteuutisointi ja vaikeneminen

Huomionarvoista on sekin, että valtavirtamediasta ei otettu yhteyttä kirjan kirjoittajaan eli minuun, vaan media laittoi Perussuomalaisten puoluejohdon TV-ruutuun vastaamaan teoksesta, jota se ei ollut kirjoittanut, ei edes lukenut.

Olin luonnollisesti ja tieteen parhaiden perinteiden mukaisesti voinut kirjoittaa teokseni täydellisen tieteellisen vapauden mukaisesti joutumatta ohjatuksi mistään puoluetaholta päin. Silti media työnsi mikrofonin puoluejohdolle ja pyrki sulkemaan sen minulta, jotta en olisi voinut selittää yleisöille, mistä kirjassani oikeasti on kyse, mistä siinä todella puhutaan, ja kuinka median puolueellisuus kirjassani osoitetaan.

Vaikuttaa, että media menetteli näin vain siksi, että siten toimittajat arvelivat voivansa käyttää sossumediassa nostettua kohua vipuna puolueen kannatuksen heikentämiseen. Eli ensin luotiin väärä kuva kirjastani, ja sitten laitettiin puoluejohto kirjaani lukemattomana siitä vastaamaan.

Mitään vastattavaa ei olisi oikeastaan ollut vaan kehumista. Asia lienee, kuten emeritusprofessori Timo Vihavainen kirjoitti verkkokolumnissaan ”Anti-intellektualismin ydin” pian kirjani julkaisun ja sensuroinnin jälkeen 12.6.2020:

”Erittäin huolestuttava merkki ovat Jukka Hankamäen kirjaa vastaan kohdistetut hyökkäykset. Kun filosofia syytetään ajatusrikoksesta, ollaan jo sen tason moukkamaisuuden edessä, että se vallan mykistää.”

Hän myös jatkoi kirja-arviossaan ”Filosofin vaikeudet – Liian hyvä juttu?” 13.6.2020:

”Mitä Hankamäkeen tulee, uskon, että hänen kirjallaan on suuri tulevaisuus. Se on vaikuttava analyysi nykyisestä mediajulkisuudesta ja perustuu suurelle määrälle faktoja. Se tarina on kaikessa alastomuudessaan niin karu, että tavallaan ymmärtää sen hyvin voimakkaan hylkimisreaktion, jonka se on aiheuttanut.”

Tämä on toistaiseksi ainoa professoriarvio työstäni. Venäjän historian tuntijana Vihavainen varmasti tietää, mitä sensuuri, valheellisuus ja yhteiskunnalliset faktat aina varmistava media merkitsevät. ”Faktantarkistuksesta” on tullut härski kiertoilmaus poliittisen korrektiuden ja puolueideologisuuden vaatimiselle.

Tieteen, median ja informaatioalan ideologisuus

On muistettava, että median sinänsä ei pidä kuulua tieteen maailmaan millään tavalla – ellei ajatella pelkästään tieteestä tiedottamista tai tieteellistä julkaisutoimintaa itseään, joka sekin oli kirjassani Totuus kiihottaa perustellun kritiikin kohteena (luvussa 17). Sen sijaan tieteen pitäisi kuulua mediaan. Tavoitteeni oli palauttaa ajatuskuri paitsi mediaan ja viestintätutkimukseen, myös akateemiseen julkaisutoimintaan.

Tiedeyhteisössä nykyisin vaadittava vertaisarviointi ja julkaisutoiminnan relevanssin rajoittaminen vain opetusministeriön ja Tieteellisten seurojen valtuuskunnan TSV:n Julkaisufoorumihankkeessaan määrittelemiin lehtiin ja kustantamoihin on vartiointiliikkeiden filosofiaa.

Käytänkin siitä nimitystä vertaisvartiointi. Se on samanlaista kuin kokoomuslaiset pakotettaisiin lähettämään ohjelmansa kommunistien hyväksyttäviksi tai kääntäen. Näin voisi syntyä ihailtavia kompromisseja, mutta kukaan ei voisi edustaa itseään ja ajatuksiaan rehellisesti. Tämä olisi vastoin nietzscheläistä ihmisyyden julistusta, jonka mukaan jokaisella on oikeus ja elämän itsensä antama velvollisuus puhua omalla äänellään toiseuden vastaväitteistä ja painostuksesta piittaamatta.

En sano, ettei dialogissakin viisautta olisi, kun olen kirjoittanut siitä kokonaisen kirjan nimeltään Dialoginen filosofia. Mutta tosiasiassa vertaisarvioijat eivät ole missään dialogisessa vertaisasemassa, vaan salusiinien ja rullakardiinien takana lymyillessään he ovat anonyymissä valta-asemassa, josta he voivat läimäyttää vaikka kuinka kovaa, yksipuolisesti ja puolueellisesti.

Vertaisvartiointi ei ole dialogista filosofiaa vaan viestinnän totalitaristinen irvikuva. Lisäksi asiat vaaditaan sanomaan kansainvälisessä yhteydessä englanniksi siksi, että näin voidaan vetää matto alta kotimaiselta julkaisutoiminnalta ja estää kansallinen politiikkakritiikki sekä lopettaa suomen kielen asema tieteen kielenä. Myös julkaisupäätöksiä tekevällä tiedemedialla on siis kaulin kädessään.

Yritin sittemmin kirjoittaa asiasta ja kirjani vastaanotosta viestintätieteelliseen Media ja viestintä ‑lehteen, mutta lehti kieltäytyi visusti julkaisemasta kirjoitustani, vaikka muutoin se julkaisee ilomielin erilaisia katsauksia ja muitakin kirjoituksia kuin niin sanottuja alkuperäistutkimuksia, jopa kirja-arvioiksi naamioituja vasemmistolaisten kustantamojen, kuten Vastapainon, mainoksia. Esimerkin näette vaikkapa täältä (kirjoitus kertoo nurin päin käännettynä, mikä mediaa vaivaa).

Tarjosin tekijänkappaleitani hankittaviksi muutamille suurimmille kirjastoille, mutta vain pari kirjastoa hankki teoksen. Vedottiin erilaisiin verukkeisiin, kuten siihen, että kirjaahan saa jo digitaalisena Internetistä ja että kirjasto hankkii teoksia vain sopimustoimittajien kautta. Antavatko kirjastot siis sopimustoimittajiensa päättää tarjonnallaan siitä, mitä ne voivat kokoelmiinsa hankkia?

Eräs kirjasto Uudellamaalla puolestaan poisti kokoelmistaan tarjoukseni jälkeen kaikki aiemmin hankkimansa kuusi kirjaani, joukossa myös filosofian väitöskirjani, joka on toistaiseksi ainoa suomalainen väitöskirja, joka on julkaistu myös pokkarina. Syynä poistamisiin tuskin oli mikään vanhentuneisuus, koska kaikki painokset olivat tältä vuosituhannelta, mutta kaikki menivät rouhimoon. Tämä vaikutti kirjastosensuurilta, jota käsittelin teokseni luvussa 15.2.

Kirjani Totuus kiihottaa painos jää ilmeisesti ikuisesti jakelematta ja päätynee silppuriin tai julkaisijansa komeroihin, joissa puolue hautoo sitä kuin hanhiemo. Yleisö puolestaan voi miettiä, toteutuuko tässä nyt sananvapauteen liittyvä tiedonsaantioikeus, vai olisiko kyseessä lukevaan yleisöön suunnattu ylenkatse.

Median ja byrokraattien kosto

Entä mitä merkitystä tällä kaikella loppujen lopuksi on? Oliko median reaktio minulle jonkinlainen yllätys? Enkö tiennyt, että totuus pitää jättää toimittajien ja valtiontalous ministerien huoleksi? Voin sanoa, ettei ollut yllätys.

Tutkimukseni vastaanotto oli teokseni kriittisyyden vuoksi odotettavissa, mutta hyökkäyksen rajuus oli yllätys ja aihepiiri arvoitus. Median reaktio oli siis arvattavissa, eikä se poikennut toimittajien tavasta tehdä juttuja, joissa talvi vuodesta toiseen yllättää autoilijat.

Suunniteltu tuo kohu ei ollut, eikä myöskään teokseni reseptio ollut itseni ”käsikirjoittama”. Valtavirtamedia tuli ilmeisen tahattomasti todistaneeksi kaikki väitteeni sen puolueellisuudesta oikeiksi omilla reaktioillaan, ja haukut tulivat tahoilta, joilta otan ne kiitoksina vastaan.

Uhkaus valtion yleisrahoituksen takaisinperinnästä tutkimustyönantajaltani vain siksi, että tulokset eivät tyydyttäneet eri puoluetta olevaa ministeriä, oli ennennäkemättömän röyhkeä aggressio tutkimustoiminnan vapautta ja siten koko tutkijakuntaa kohtaan.

Mikään ei voinut kuitenkaan voittaa sitä banaaliutta, jonka mukaisesti toimittajat yrittivät kirjaani lukematta tyhjentää esittämäni media- ja yhteiskuntakritiikin muutamaan kevyellä kynän käänteellä huitaisemaansa heittoon joistakin vaikutelmanvaraisista yksityiskohdista. Tämä kaikki alle kahdessa päivässä, kun kirjaani olin kirjoittanut suurella vaivalla monta vuotta.

Kritiikistäni kiusaantuneet toimittajat koettivat kääntää huomion pois heidän omassa toiminnassaan osoittamistani virheistä, väärinkäytöksistä ja läpikotaisesta puolueellisuudesta, ja sen vuoksi he yrittivät sotkea filosofisen analyysini omalla populistisella hölinällään seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta. Se oli todellinen anti-intellektualismin riemuvoitto, joka tosin kääntyi toimittajia itseään vastaan.

Ristiriitaista oli sekin, että tieteellisin lähestymistavoin ja motiivein kirjoittamani mediatutkimuksen merkityksestä pyrittiin päättämään arvostelemissani medioissa, jolloin toimittajilla oli ”oma lehmä ja ojassa” ja ”pukit toimivat kaalimaan vartijoina”.

Tämä pitää yhtä sen kanssa, että nykyisin viestien vastaanottajat ja lukijat yrittävät päättää siitä, mitä lähettäjät ja kirjoittajat tarkoittavat. Viestien lakatessa miellyttämästä vastaanottajia he alkavat uhkailla julkaisijoita oman tyytymättömyytensä merkiksi ja pitävät viranomaisten puoleen kääntymistä aivan tavanomaisena tapana toimia. Vastaanottajien suuttumuksen projisointi lähettäjien ominaisuudeksi ja sen mukainen ”vihapuheesta” syyttely eivät ole enää vain pelkkiä epä-älyllisyyden eksponentteja vaan suoranaisen dynamiittityhmyyden ilmauksia.

Opetus- ja kulttuuriministeriön esiin nostamat ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” vaateet puolestaan olivat huikea tiedepoliittisen mielivallan crescendo. Voidaan kysyä, millä perusteella tieteellisesti epäkompetentti ministerin sijainen Hanna Kosonen ja hänen ministeriönsä saattoivat vetää tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslait mediakriittisen tutkimukseni arviointiperusteiksi – ikään kuin filosofian pitäisi olla sovinnaisuusnormien palvontaa ja tutkimuksen arvioinnin lainvalvontakysymys.

Vaatiessaan tieteilijöitä edistämään kyseisiä ”kelluvia merkitsijöitä” (käännös Claude Lévi-Straussin käsitteestä signifiant flottant) ministeriö oli pyrkinyt sokaisemaan tutkijakuntaa pelolla ja kahlitsemaan kaikkia pykäläkoreografian aivottomalla kauhulla.

Niin ajatellessaan toimittajat, poliitikot ja byrokraatit olivat vajonneet kaulaansa myöten jorpakkoon. He olivat osoittaneet oikeaksi myös tutkimusväitteeni, jonka mukaan perussuomalaiselta pohjalta ei voi sanoa mitään ilman, että joutuu hakemaan tieteelliselle vapaudelleen lupaa oikeudenkäynneissä ja viranomaisissa – tälläkin kertaa hyvin sokraattisessa merkityksessä.

Ministeriön ajatusvirheissä oli kyse pelkästä tieteen ulkoisiin normeihin liittyvästä vaikeroinnista, jolla ei ole minkäänlaista relevanssia tieteellisen ajattelun eikä metodologian näkökulmasta. Perimmältään se oli tiedepoliittisesta latistuksen ja matalamielisyyden mankelista ulos puristunutta ideologiaa, jonka sovinnaisuusvaateilla poljettiin ihmisarvoa ja loukattiin ihmisyyteen sisältyvää pyrkimystä vapautua massamedian ja politiikan yhdessä pakkosyöttämästä das Man ‑ihanteesta ja sen löysästä ja vetelästä muhennoksesta.

Pavlovin koirat

Olin hakeutunut perussuomalaiseen puolueeseen ajatellen voivani korostaa kansallisvaltion roolia kansakunnan hyvinvoinnin edistäjänä sekä tuoda esille poliittista korrektiutta kyseenalaistavaa filosofiaa riippumatta systeemipuolueita leimaavan korporatismin kahleista. Politiikan yleiset sovinnaisuusihanteet tekivät loogisen ja rationaalisen ajattelun soveltamisesta politiikassa kuitenkin hetkessä mahdotonta.

Median panettelu ja henkinen pahoinpitely saivat aikaan paljon imagotuhoa muutenkin huonosti suojatussa elämässäni; minähän en olen minkään viran köysissä enkä kahleissa. Median syytökset vaikuttivat perättöminäkin pahemmin kuin tuomiot, enkä voinut enää tunnistaa itseäni median maalaamista kuvista; eivät myöskään lähimmäiseni. Olen joutunut toimimaan koko tieteellisen urani ajan vihervasemmiston hallitsemassa vihamielisessä asenneympäristössä.

Median reaktio aiheutti sen, että olen joutunut tieteenharjoittajana kirjoittamaan itseni irti median lavastamasta kertomuksesta. Tämän vuoksi julkaisen lähiaikoina jälleen kokonaisen teoksen, jossa analysoin, kuinka media tuli osoittaneeksi kaikki väitteeni sen puolueellisuudesta entistäkin selvemmin tosiksi. Tässä tutkimukseni jatko-osassa osoitan, kuinka valehtelu ja poliittisesti epäsoveliaina pidettyjen näkemysten tukahduttaminen toimivat vihervasemmistolaisten toimittajien, viranomaisten ja tieteilijöiden selviytymisstrategioina mediassa, yliopistoissa ja tiedehallinnossa.

Toimittajat löivät täsmällisesti kuin kaappikello, ja tapaus toi mieleen myös psykologi Ivan Pavlovin kuuluisat koirat, jotka alkoivat kuolata ehdollisen refleksin merkiksi. Yhteiskunnassamme toimii tietty ryhmittymä, joka valmistautuu vastaanottamaan purtavaa heti kuullessaan sanan ”perussuomalaiset”.

”Kokeeksi” kirjani julkaiseminen muodostui tahattomasti kontrollin pettäessä, eikä kyse siten ollut empiirisestä kokeesta. Minun piti alun perin vain julkaista teokseni ja tutkimustulokseni, mutta jouduin toimittajien hampaisiin täysin itsestäni ja tutkimuksestani riippumattomista syistä, kun persuaura loisti kulman takaa.

Tätä kautta paljastunut kausaaliyhteys sinänsä on vahva ja todellinen: perussuomalaisessa kontekstissa sanottu kommunikoidaan mediassa deluusioiden sävyttämänä ja harhakuvien kautta. Mikäli olisin sanonut saman vaikkapa Vasemmistofoorumin piirissä, minua olisi luultavasti kiitetty ”vasemmistolaisen tutkijan tiedostavasta itsekritiikistä”, ja kirjoittaja olisi toimitettu pikavauhtia professorinvirkaan jonkin tiedekunnan räystään alle. Hainkin viime keväänä journalismin työelämäprofessuuria Tampereen yliopistosta, mutta paikalle nimitettiin puolikoulutettu toimittaja Yleisradiosta, ja kirjoitin aiheesta myös blogikirjoituksen.

Kirjani Totuus kiihottaa vastaanotto vahvisti väitteeni mediajulkisuuden, viestinnän ja yhteiskunnan perusrakenteen halkeamisesta kahteen klusteriin tai paradigmaan. Tutkimukseni joutui kärsimään teoksessa kuvailemani kahden viestintäpoolin – monikulttuuri-ideologisen ja kansallismielisen – väliin jäämisestä. Sensuurin kohteeksi jouduttuaan kirjani on elävä esimerkki filosofisen ajattelun pakottamisesta tappiolle poliittisen mielivallan puristuksessa.

Vaikutelma tutkimukseni ”pamflettimaisuudesta” on tosi vain, koska median oma diskurssi on niin likilaskuinen, että kaikki siitä poikkeava ajattelu leimautuu automaattisesti pamfletiksi, siis ”kiistakirjoitukseksi”. Media menetti pelin ottaessaan kritiikkini vastaan taitamattomasti, kun sen olisi kannattanut antautua arvioimaan itseään uudessa valossa ja ottaa peilikuvastaan opikseen.

Koettu konflikti ei siis ollut hyväksi medialle eikä myöskään ministeriön viranomaisille, jotka ovat menettäneet keskeisen toimintaresurssinsa, eli arvovallan. Toimittajien ammattiarvostus ja opintien houkuttelevuus olivat puolestaan huipussaan 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin myös filosofia kukoisti julkisuudessa. Filosofia oli toimittajantyön epävirallinen ja kriittinen koulutuslinja, jonka kautta monet älyköt astelivat julkisuuteen. Julkisuus puolestaan oli ja olisi edelleen filosofian keskeinen toimintaehto, mutta normatiivisissa kahleissa se on vääristynyt.

Tendenssijournalismi ja ”arvoihin” sitouttaminen ovat himmentäneet filosofialta ja medialta niiden aiemman hohdon. Filosofian näkökulmasta eivät julkisessa sanassa nykyisin hehkutetut ”arvot” ole arvoja lainkaan vaan ideologisia ja subjektiivisia arvostuksia, mikä selittää myös ”arvojen” kesken vallitsevaa eripuraa.

Filosofia ja viestintä eivät ole enää suosituimpien oppiaineiden joukossa. Tämä ei välttämättä johdu vain työmarkkinoiden kireydestä vaan myös siitä, että molemmat velvoittaisivat kriittisyyteen, jonka haastavuutta nuorison idealismi ei kestä. Yliopistoihin hakeudutaan jälleen 1960- ja 1970-luvuille ominaisesti ”parantamaan maailmaa”, ja tietoa suostutaan ottamaan vastaan vain sikäli kuin se edistää omaa agendaa.

Poliittinen keskustelu taas on vain sarja nuorison identiteettikriisejä, ja valtiontalouden ongelmat ratkaistaan samalla menetelmällä kuin ilmaston kuumeneminen: soittamalla 16-vuotiaalle tytölle ja kysymällä häneltä.

Anti-intellektualismin nousu

Viestintäympäristön myrkyttyminen johtuu nykyisin sananvapautta vastaan suunnatuista poliittisista uhkavaatimuksista – ei suoraan mediasta tai toimittajista itsestään, ja siksi käsittelin kirjassani politiikkaa niin paljon. Pahimpien oireiden joukossa ovat nykyisin ”vihapuheen” (hate speech) ja ”maalittamisen” (doxing) kriminalisointihankkeet sekä automatisoitujen sensuurialgoritmien kehittelyt, joilla on tarkoitus puuttua ihmisten yhteen perusoikeuteen: ilmaisunvapauteen.

Totuuden kaipuuta sinänsä voidaan pitää minuuden, persoonallisuuden tai sielukkuuden ilmaisuna, johon kone ei pysty, sillä algoritmi vain analysoi dataa. Tietoa tosiasioista tulee vasta tietävän subjektin tajunnassa, jossa se saa merkityksen. Raskaalla rahoituksella voideltu vihapuhealgoritmien ja muiden sanaseulojen kehittely on mekanisoitua mielivaltaa ja laittoman ennakkosensuurin systematisointia. Se on jatkuvasti syvenevä ongelma niin sossumediassa kuin sensuuria puolustelevassa Yleisradion tapaisessa valtavirtamediassa.

Vihaaminen puolestaan on psykologisesti arvioiden oppimisprosessi, sillä se kertoo, että ihmisessä on herännyt vastaväitteitä heidän aiempia ajattelutottumuksiaan vastaan, ja siksi he tulevat raivoihinsa. Viha on siis merkki vihaajan omassa tajunnassa olevasta ristiriidasta, ja aggressio on ristiriidasta johtuvan frustraation vastareaktio. Siksi myös sotilaskouluttaja Hartman sanoi alokkaille Stanley Kubrikin elokuvassa Full Metal Jacket, että vihatkaa minua avoimesti, sillä mitä enemmän vihaatte, sitä enemmän opitte.

Argumentoin kirjani Totuus kiihottaa luvussa 8, että vihapuheen käsite on eräs kelluva merkitsijä, joka voi tehdä tuomioiden lukemisen mahdolliseksi lähes mistä tahansa, ja siksi sellaista löysää käsitettä ei pidä mihinkään lakiin laittaa. ”Maalittamista” koskien on taas vaikea ajatella, että kritiikillä ei olisi kohdetta tai että sitä ei saisi sanoa.

On vääristynyttä, että antaudutaan edes keskustelemaan siitä, kuinka ihmisten ilmaisunvapautta pitäisi rajoittaa, kun olennainen kysymys on, millä oikeudella tai ylemmyydellä muutamat tahot ovat ylipäänsä ottaneet asiakseen päättää toisten ihmisten ajatustenvaihdosta. ”Vihapuheen” tuomitsemisen sijasta ihmisten kannattaisi pohtia, miksi ihmiset ovat tulleet vihaisiksi, ja varteenotettava vastaus on maahanmuuton aiheuttama eripura.

EU:n vihapuhesakot ja Internet-jättiläisten kanssa solmimat sopimukset kansalaisten viestien poistelemiseksi ovat jyrkästi eurooppalaisten vapausihanteiden ja kansanvaltaisten arvojen vastaisia, vaikka rajoituksia paradoksaalisesti perustellaan niillä. Tässä ristiriidassa näkyy niin sanotun järjestelmäpolitiikan epäonnistuneisuus ja asettuminen tukemaan omalta kannaltaan hyödyllisiä toimijoita muita kansalaisia vastaan.

Sananvapauden syövyttämisellä ei voine olla muuta tarkoitusta kuin poistaa tietyt ajatukset todellisuudesta, mikä ilmentää drakonista halua hävittää myös näkemysten kannattajat, joiden tajunnassa ajatuksilla on asunto. Ajatushan ei katoa, ellei katoa sitä edustava ihminen.

Euroopan maissa ovat uhattuina olleet viime vuosina nimenomaan kansallisen edun puolustajat. Kuten puheeni alussa totesin, sananvapaus ei ole mikään tuulettimen kaltainen lisävaruste vaan demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi, jolle muut oikeudet perustuvat. Niinpä puolustan sananvapautta popperilaisen falsifikationismin merkityksessä, toisin sanoen koeteltavuuden varmistamiseksi – ja tietysti myös siitä psykodynaamisesta syystä, että kielletyiksi julistetuissa virheissä ja valheissa aletaan helposti nähdä totuuden jyviä.

Sen sijaan valtamediaa on sananvapauden kaventaminen alkanut hermostuttaa vasta, kun rajoittaminen on koskenut sen omaa liikkumatilaa. En tiedä itsenäisen Suomen historiassa ajanjaksoa, jolloin viestintää olisi viety yhtä kuolettaviin kahleisiin kuin nykyisillä toimittajien ja kustantajien ”et sä noin voi sanoo” ‑väitteillä. Jopa kansalaissodan jälkeisinä vuosina kirjallinen kulttuuri oli vapaamielisempi kuin nykyisin, vaikka silloinkin vallitsivat omat blokkinsa tulenkantajineen ja vedenkantajineen.

Sen sijaan nykyisin diskurssit ovat linnoittautuneet toinen toisiaan täysin ymmärtämättömiksi, vaikka taustalla ei vallitse sodan kaltaista konfliktia – ellei sitten tuota käynnissä olevaa informaatio- ja kulttuurisotaa pidetä juuri sellaisena. Yksi esittämäni selitys ehdottomuuden kasvuun on reagoimisen helppous. Netissä peukuttaminen on ehdollistanut ihmiset joko/tai-tyyppisiin hylkäämisiin tai hyväksymisiin, tykkäämisiin ja ei-tykkäämisiin; tosin täysin ilman kierkegaardilaista syvämietteisyyttä ja pelkän pateettisuuden turvin.

Häiriöitä systeemissä

Teloituksen ilmapiiri ulottui lopulta myös oman mediatutkimukseni reseptioon. Olennaista on, että yksikään kirjaani moittineista median, hallinnon ja politiikan edustajista ei itse kuulu tieteen maailmaan millään tavalla. Sen sijaan minä kuulun, olen sieltä tullut ja sitä edustan.

”Huono kirja” ja ”noin ei pidä sanoa”, väittivät monet, mutta kukaan ei pystynyt osoittamaan, että sanomani ei olisi totta tai ei pitäisi paikkaansa. – Ja ainoastaan tämä on filosofian kannalta ratkaisevaa.

Jos Freud ja Nietzsche eläisivät nykyään, he joutuisivat opettamaan periaatteensa ihmisille uudestaan, sillä niin latteaksi, matalamieliseksi, älyllistä rohkeutta sietämättömäksi ja soveliaisuutta vaativaksi julkinen keskustelu on mennyt tai tehty. Julkisen keskustelun taso on mediassa ja myös yliopistoissa nykyisin erittäin alhainen.

Nyt kun perussuomalainen puolue joutuu riitelemään Suomen Perustan valtionrahoituksesta hallinto-oikeudessa, on foorumi asian käsittelylle edelleen väärä. Tutkimustoiminnan ja lainsäädännön normit ja ihanteet ovat erilaiset ja usein täysin vastakohtaiset. Siksi byrokraattien ja juristien ei pitäisi pyrkiä päättämään tutkimusten relevanssista, eikä normeista voida johdella tosiasioita. Lait puolestaan ovat luolaihmisten luuloja. Välillä ovat voimassa diktaattorien lait ja toisin ajoin erään toisen diktatuurin, eli kansanedustajien enemmistön, säätämät lait.

”Häiriöiden” tuottamista systeemeihin on puolestaan pidetty filosofian ihanteena, ja siksi on vain hyvä, jos koetaan, että filosofia häiritsee. Etiikka on nimenomaan totuttujen ajatuskulkujen kyseenalaistamista ja kaavoittuneisuuden katkaisemista eikä mitään sementtiin valettujen hallintomääritelmien toistamista tasa-arvosta.

Filosofien ja tieteilijöiden tehtävä on valvoa poliitikkojen ja byrokraattien toimintaa eikä päinvastoin. Sen sijaan opetus- ja kulttuuriministeriö koettaa kääntää tämän kansalaisyhteiskunnan kontrollifunktion nurin pyrkimällä ohjaamaan tutkimustoimintaa ja julkaisujen ajatussisältöjä taloudellisella kiristyksellä, joka on jo nyt voinut vaikuttaa kielteisesti koko tutkijakunnan halukkuuteen tehdä kriittistä tutkimusta. – ”Ei edistä tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta”: siis rahat pois taannehtivasti. Se on todellista häirintää, jos mikä.

Voidaan kysyä, miksi tutkimusta tehtäisiin tai teetettäisiin, mikäli rahoittaja tai tilaaja itse päättäisi tuloksista ja niiden julkaisemisesta. Agendojen ja tendenssien pois sulkemista on pidetty tieteen menetelmäopillisena perustana Edmund Husserlin puhtoisista viisauksista asti.

EU-vetoinen anti-intellektualismi ja konformismi ovat johtaneet siihen, että erimielisiä pidetään nykyisin toisinajattelijoina, jotka pyritään likvidoimaan tieteestä ja mediajulkisuudesta. Toisinajattelijoita puolestaan on vain totalitarismeissa, kuten Pohjois-Koreassa, jossa ei todellakaan ole poliittisia vastakkainasetteluja.

Tapaus osoittaa, että filosofia on nyt kohdeltu Suomessa huonommin kuin toimittajia Venäjällä. Ministeriötä kiitän ”putkassa kukaan ei kuule huutoasi” -periaatteen toteuttamisesta, sillä siten totuus pysyy varmasti lukkojen takana, todennäköisesti ikuisesti.

Yleisö puolestaan voi pohtia, kumpi on pahempaa: sanoa totuus median puolueellisuudesta vai ministerin harjoittama tutkimustoiminnan kiristäminen, taloudellinen painostaminen ja uhkaileminen.

---

Koko tilaisuus jälkikeskusteluineen on kuunneltavissa Tapio Holopaisen YouTubesta. Linkki Holopaisen blogiin löytyy täältä.